Kuningas, Seppä ja aseenkantaja

Kuningas juoksi alas tammiportaita, miekka ojossa, pupillit kiiluen. Ohittaessaan Sepän kuningas iski silmää ja katosi ikuiseen yöhön. Ratsastaen kohti mustaa taivaanrantaa Kuningas hoputti hevosensa päätähuimaavaan laukkaan, ehkä aamu ei koskaan tavoittaisi kulkijaa.

Totuudet haukkovat happea pohkeiden puristuessa oriin tummiin kylkiin. Valtakunta oli täynnä ihmisiä jotka tyytyvät arkeensa. Kaivattiin kipeästi ajattelijoita jotka luopuisivat mielenrauhastaan miettien mahdottomia. Vain harva oli valmis hylkäämään sahtituoppinsa ja piipullisen takkatulen ääressä, seisomaan sateisella torilla, hirttolavalla, naru kaulassa ja karjumaan totuuksia, jotka jokainen tiesi, mutta kukaan ei halunnut myöntää tietävänsä. Myöntäminen pakottaisi puolustamaan mielipidettään.

Mielipide oli sodan siemen, jos tyytyi hymisemään sahtituoppiin parin ystävän kera, säästyi koetukselta, ehkä kuolemalta. Merkintää aikakirjoihin noin ei itsestään jättänyt, mutta harvat sitä himosivatkaan. Hiljaiset olivat viisaita, hautajaisiin toki kerääntyi ystäviä, läheltä ja kaukaa, mutta ystävien mentyä muisto haalistui ja katosi.

Kuningas ruoski allaan laukkaavaa eläintä, kuolema on varma jokaiselle, vain ne jotka uskaltavat puolustaa mielipiteitään, merkittiin kirjoihin, heistä kerrottiin legendoja. Mitä merkitystä oli elämällä jos sen tuhlsi hymisemiseen. Se milloin kuolemansa joutui kohtaamaan, oli paljolti riippuvainen ihmisestä itsestään, ei siitä oliko syntynyt sepäksi vai kuninkaaksi. Seppä saattoi takoa aseet, mutta kuningas puolusti valtakuntaa, esti orjuuttajien esiinmarssin.

Yön pohjattomuudesta Kuningas toivoi löytävänsä aseenkantajan joka oli valmis paitsi taistelemaan, myös osoittamaan Kuninkaansa heikkoudet. Seppä, niin luotettava mies kuin olikin, ei sanoisi missä Kuningas sokeutui valtaansa ja toimi typerästi kuin lapsi linnanpihalla kampittaessaan kallista hevosta kyhäämällään esteradalla.

Viileys hiipi jäseniin, hevonen korskui antamatta periksi väsymykselle. Mustan oriin kaltaisia oli vähän, olentoja jotka juoksivat vaikka voimien piti jo loppua, ylittivät esteen, vaikka se oli rakennettu yltämään liki riippuvia pilviä. Hevonen uskoi itseensä koska ainutkaan Kuninkaan eleistä ei jättänyt tilaa epävarmuudelle. Vain yhdessä he säästyisivät ennenaikaiselta kuolemalta.

Nainen seisoi synkkänä suuren katajan katveessa, kaivoi puukolla tikkua kämmenestään ja nosti katseensa vasta Kuninkaan laskeutuessa ratsailta.
- Etsin aseenkantajaa, Kuningas totesi, mitaten naista katseellaan.
- Kannan vain omat aseeni, nainen tuhahti.
- Saisit arvonimen, maata ja kilon kultaa vuodessa.
- Vain jotta joku lökäpöksy polvistuisi eteeni, kosisi ja pokaisi omaisuuteni. Kiitos mutta ei kiitos.
- Mikä on hintasi?
- Olet niitä, nainen hörähti ja jatkoi. - ”Kaikilla on hintansa” tyyppejä. Jokaisella on hintansa, se etten erittele omaani, estää sinua ostamasta palveluksiani.
- Täytyyhän joku keino olla, Kuningas polki jalkaansa pyörähti ympäri ja hyppäsi takaisin ratsunsa selkään.
- Keinoja on, tapoja on. Näytät tosiaan tarvitsevan apua. Ovatko asiat noin huonosti?
- Huonommin.
- Ja tarvitset minua?
- En tarvitse, tulen toimeen ilmankin. Mutta jos olisit aseenkantajani useampi seppä, suutari, leipuri ja parturi voisivat hymistä tuoppiinsa turvassa valtakuntani rajojen sisällä. Sodan voittamiseen tarvitaan vain yksi mies ja aseenkantaja. Kokonaista armeijaa tarvitsee tuekseen vain jos ei ole vakuuttava.