Kotoa muuttaessani päätin pitää asiat yksinkertaisina ja selkeinä. Yksi tuoli, pöytä ja hella, ei mitään ylimääräistä, eihän yksiöön mahdukaan. Vaatteet ja ruokatavarat säilytin pahvilaatikoissa, jotka löysin käytettynä. Huonekalut otin kotoa lähtiessäni, niin vältyin ostamasta mitään uutta.
Elämäni uudella paikkakunnalla ei kuitenkaan ollut helppoa. Jostain syystä kaikki oppilaitokset, kovasta yrittämisestäni huolimatta, hyljeksivät minua. Tunsin itseni vihaiseksi ja pettyneeksi.
Jonkin aikaa etsin töitä kunnes huomasin senkin melko masentavaksi urakaksi. Minulla ei ollut muuta koulutusta kuin lukio, enkä tuntenut omaavani mitään arvokkaita taitoja. Työmarkkinatuki riitti juuri ja juuri ruokaan ja sähköön. Harhailin päivisin pitkin kaupunkia, katsellen kateellisina ihmisiä joilla oli varaa.
Tunsin pettäväni vanhempani.
Minulla ei päivisin ollut paljoakaan tekemistä. Luin ja kävelin paljon, yritin välttää ajatuksia tulevaisuudesta. Joskus otin kiinni pikkueläimiä. Kidutin niitä veitsellä ja sytyttimellä. Iltaisin kävin niissä baareissa, joihin pääsin ilmaiseksi. Katselin naisia etäältä. Jotkut heistä tulivat puhumaan minulle, yleensä he lähtivät pian.
Aika kului, päivä oli aamulla pitkä, vuosi muistoissani lyhyt.
Kuvittelin kaikki entiset ystäväni naimisiin, hyviin ammatteihin, hienoihin autoihin, yleellisiin koteihin. Itse istuin edelleen samassa asunnossa, saman pöydän ääressä. Se sai vatsani polttamaan. Olin harvoin tekemisissä ihmisten kanssa.
Kävin työvoimatoimistossa eräänä sunnuntaina, se oli kiinni.
Jonakin päivänä tapasin vanhan luokkatoverini. Tunnistin hänet vaikka olimme viimeksi nähneet toisemme lukion päättäjäisissä. Hän oli tulossa videovuokraamosta. Keskustelimme hyvin lyhyesti. Hän käyttäytyi jotenkin viileästi, ehkä hän ei muistanut minua. Katsoin elokuvalaatikkoa pitelevää kättä, siinä oli insinöörin kultainen sormus. Hyvästeltyäni hän istui tilavaan perheautoon ja kaasutti pois niin että renkaat ruopivat lunta jäästä.
Kotona työnsin ohuen lasinsirun kämmeneni ihoon.
Viikkoihin en voinut unohtaa luokkatoveriani. Olin kateellinen ja kiinnostunut hänen elämästään. Päätin vierailla hänen luonaan. Oli kylmä ja harmaa päivä, eikä minulla ollut muutakaan tekemistä.
Luokkatoverini asui mukavan näköisessä omakotitalossa. Auto odotti pihalla ja ikkunoista loisti lämmin, kultainen valo. Saatoin nähdä kauniin vaimon liikuskelevan keittiössä, kenties illallista valmistaen. Heillä oli varmasti pieniä lapsia, sen tiesi leluista ja lastenhuoneen vaaleansinisistä sävyistä. Kiersin kulman ja kurkistin jälleen varovasti sisään. Silmieni eteen avautui kuvaelma suoraan anttilan mainoksesta: Kaksi enkelimäistä tyttöä ruokapöydän äärellä seurassaan turvallisesti hymyilevät vanhemmat, pöytään oli katettu kinkkua ja kynttilöitä, olohuoneessa näkyi valoin koristettu kuusi. Olin jo unohtanut mikä päivä silloin oli.
Oma asuntoni oli viileä. Paiskasin tuolin pöytää vasten niin, että molemmat särkyivät. Istuin lattialle.
Söin illalliseksi linnun. Sen sulat olivat kovia ja tarttuivat kurkkuuni. Olin jo pahoillani huonekalujeni puolesta, tarvitsisin ehdottomasti uudet.
Lähdin pitkästä aikaa kapakkaan, minulla oli kerrankin varaa humaltua.
Heräsin vieraassa asunnossa, nainen oli paljon vanhempi kuin minä. Hän huusi ja löi kun poltin hänen poskeaan savukkeella. Löin takaisin. Hän vastasi huitomalla veitsellä. Jouduin pakenemaan henkeni edestä. Kadulla päätin lakata olemasta ihmiskunnan uhri.
Seuraavat kuukaudet seurailin koulutoverini äitiä, kun hän aamuisin vei tyttärensä päivähoitoon.
Tuo jakso elämästäni saattaa tuntua hyvin synkältä, mutta asiat kääntyivät lopulta parempaan päin. Esimerkiksi, nyt minulla on uusi tuoli. Sen istuinnahka on hyvin sileää, jotenkin enkelimäistä. Ehkä joskus kerron miten hankin sen.
Kertokaa kaikki mitä ajattelette.
Elämäni uudella paikkakunnalla ei kuitenkaan ollut helppoa. Jostain syystä kaikki oppilaitokset, kovasta yrittämisestäni huolimatta, hyljeksivät minua. Tunsin itseni vihaiseksi ja pettyneeksi.
Jonkin aikaa etsin töitä kunnes huomasin senkin melko masentavaksi urakaksi. Minulla ei ollut muuta koulutusta kuin lukio, enkä tuntenut omaavani mitään arvokkaita taitoja. Työmarkkinatuki riitti juuri ja juuri ruokaan ja sähköön. Harhailin päivisin pitkin kaupunkia, katsellen kateellisina ihmisiä joilla oli varaa.
Tunsin pettäväni vanhempani.
Minulla ei päivisin ollut paljoakaan tekemistä. Luin ja kävelin paljon, yritin välttää ajatuksia tulevaisuudesta. Joskus otin kiinni pikkueläimiä. Kidutin niitä veitsellä ja sytyttimellä. Iltaisin kävin niissä baareissa, joihin pääsin ilmaiseksi. Katselin naisia etäältä. Jotkut heistä tulivat puhumaan minulle, yleensä he lähtivät pian.
Aika kului, päivä oli aamulla pitkä, vuosi muistoissani lyhyt.
Kuvittelin kaikki entiset ystäväni naimisiin, hyviin ammatteihin, hienoihin autoihin, yleellisiin koteihin. Itse istuin edelleen samassa asunnossa, saman pöydän ääressä. Se sai vatsani polttamaan. Olin harvoin tekemisissä ihmisten kanssa.
Kävin työvoimatoimistossa eräänä sunnuntaina, se oli kiinni.
Jonakin päivänä tapasin vanhan luokkatoverini. Tunnistin hänet vaikka olimme viimeksi nähneet toisemme lukion päättäjäisissä. Hän oli tulossa videovuokraamosta. Keskustelimme hyvin lyhyesti. Hän käyttäytyi jotenkin viileästi, ehkä hän ei muistanut minua. Katsoin elokuvalaatikkoa pitelevää kättä, siinä oli insinöörin kultainen sormus. Hyvästeltyäni hän istui tilavaan perheautoon ja kaasutti pois niin että renkaat ruopivat lunta jäästä.
Kotona työnsin ohuen lasinsirun kämmeneni ihoon.
Viikkoihin en voinut unohtaa luokkatoveriani. Olin kateellinen ja kiinnostunut hänen elämästään. Päätin vierailla hänen luonaan. Oli kylmä ja harmaa päivä, eikä minulla ollut muutakaan tekemistä.
Luokkatoverini asui mukavan näköisessä omakotitalossa. Auto odotti pihalla ja ikkunoista loisti lämmin, kultainen valo. Saatoin nähdä kauniin vaimon liikuskelevan keittiössä, kenties illallista valmistaen. Heillä oli varmasti pieniä lapsia, sen tiesi leluista ja lastenhuoneen vaaleansinisistä sävyistä. Kiersin kulman ja kurkistin jälleen varovasti sisään. Silmieni eteen avautui kuvaelma suoraan anttilan mainoksesta: Kaksi enkelimäistä tyttöä ruokapöydän äärellä seurassaan turvallisesti hymyilevät vanhemmat, pöytään oli katettu kinkkua ja kynttilöitä, olohuoneessa näkyi valoin koristettu kuusi. Olin jo unohtanut mikä päivä silloin oli.
Oma asuntoni oli viileä. Paiskasin tuolin pöytää vasten niin, että molemmat särkyivät. Istuin lattialle.
Söin illalliseksi linnun. Sen sulat olivat kovia ja tarttuivat kurkkuuni. Olin jo pahoillani huonekalujeni puolesta, tarvitsisin ehdottomasti uudet.
Lähdin pitkästä aikaa kapakkaan, minulla oli kerrankin varaa humaltua.
Heräsin vieraassa asunnossa, nainen oli paljon vanhempi kuin minä. Hän huusi ja löi kun poltin hänen poskeaan savukkeella. Löin takaisin. Hän vastasi huitomalla veitsellä. Jouduin pakenemaan henkeni edestä. Kadulla päätin lakata olemasta ihmiskunnan uhri.
Seuraavat kuukaudet seurailin koulutoverini äitiä, kun hän aamuisin vei tyttärensä päivähoitoon.
Tuo jakso elämästäni saattaa tuntua hyvin synkältä, mutta asiat kääntyivät lopulta parempaan päin. Esimerkiksi, nyt minulla on uusi tuoli. Sen istuinnahka on hyvin sileää, jotenkin enkelimäistä. Ehkä joskus kerron miten hankin sen.
Kertokaa kaikki mitä ajattelette.
Vastaukset 2
Vanhimmat
suht karmiva. *virn* ahdistava, synkkä ja hyvin kirjoitettu, jatka samaan malliin.
Tuopas oli kiinnostava. Oletko muuten lukenut Kafkaa?
Omintakeinen. Mutta miksi tyytyä vain pelkkään "selontekoon", kuten tässä, miksi et kirjoittaisi kokonaista novellia rungon ympärille?