Vajaa kaksivuotias Seropini on taas kipeä.
Itkee, kävelee perässäni ja anelee armoa ja jos selkään koskee niin huutaa. Ei rauhoitu paikalle, ei voi makaa koska sattuu...
Sydämmeeni ottaa niin pirusti ja kyyneleet ovat lähellä. Kuinka kauan jaksan tällaista???
Rukoilen että antamani särkylääke alkaa pian vaikuttamaan.
Oikea olkapää leikattiin noin kolmekuukautta sitten ja siitä lähtien meidän elämä on ollut ylä- ja alamäkeä. Kauanko tätä vielä kestää???
Olkapään rusto oli käytännössä ihan pehmeää ja sitä poistettiin niin paljon että saatiin kovempi rusto esille.
Leikkauksen jälkeen olemme vielä käynneet magneettikuvauksissa ja aivoluunesteet on katsottu. Koska kipu ei vain hellitä...
Miksi kukaan ei osaa kertoa mikä koiraani vaivaa ja miksi kukaan ei osaa kertoa minulle kuinka itsekäs olen kun katson toisen kipua päivästä toiseen.
Toki meillä on myös hyviä päiviä jolloin koirani juoksee ja on onnellinen mutta sitten kun osuu kohdalle yksi huono päivä, meinaan oikeasti itse kuolla.
Milloin olen valmis tekemään päätöksiä?? Miksi kukaan ei voi auttaa?? Missä kivun raja kulkee??
Kaikki vain sanoo että nuori koira ja tarvitsee aikaa mutta minä se tässä vieressä kärsin ja kuuntelen toisen itkua ja kipua.
En tahdo koirastani päästää irti mutta en myöskään enään jaksa katsoa toista. Luovutanko liian helposti jos toisen päästän kivuista??? Jos se sittenkin olisi tullut kuntoon?? Pystynkö elämään päätöksen kanssa loppuelämäni??
Kiitos että kipeestä aiheesta tänne kirjoitella ja kertokaa te muut jos on samanlaisia kokemuksia.
Tämä on yhtä tuskaaaaaaaa.....
Itkee, kävelee perässäni ja anelee armoa ja jos selkään koskee niin huutaa. Ei rauhoitu paikalle, ei voi makaa koska sattuu...
Sydämmeeni ottaa niin pirusti ja kyyneleet ovat lähellä. Kuinka kauan jaksan tällaista???
Rukoilen että antamani särkylääke alkaa pian vaikuttamaan.
Oikea olkapää leikattiin noin kolmekuukautta sitten ja siitä lähtien meidän elämä on ollut ylä- ja alamäkeä. Kauanko tätä vielä kestää???
Olkapään rusto oli käytännössä ihan pehmeää ja sitä poistettiin niin paljon että saatiin kovempi rusto esille.
Leikkauksen jälkeen olemme vielä käynneet magneettikuvauksissa ja aivoluunesteet on katsottu. Koska kipu ei vain hellitä...
Miksi kukaan ei osaa kertoa mikä koiraani vaivaa ja miksi kukaan ei osaa kertoa minulle kuinka itsekäs olen kun katson toisen kipua päivästä toiseen.
Toki meillä on myös hyviä päiviä jolloin koirani juoksee ja on onnellinen mutta sitten kun osuu kohdalle yksi huono päivä, meinaan oikeasti itse kuolla.
Milloin olen valmis tekemään päätöksiä?? Miksi kukaan ei voi auttaa?? Missä kivun raja kulkee??
Kaikki vain sanoo että nuori koira ja tarvitsee aikaa mutta minä se tässä vieressä kärsin ja kuuntelen toisen itkua ja kipua.
En tahdo koirastani päästää irti mutta en myöskään enään jaksa katsoa toista. Luovutanko liian helposti jos toisen päästän kivuista??? Jos se sittenkin olisi tullut kuntoon?? Pystynkö elämään päätöksen kanssa loppuelämäni??
Kiitos että kipeestä aiheesta tänne kirjoitella ja kertokaa te muut jos on samanlaisia kokemuksia.
Tämä on yhtä tuskaaaaaaaa.....
Vastaukset 1
Vanhimmat
Itku tuli lukiessa...ei varmaan "oikeaa" päätöstä olekkaan. Mielestäni kuitenkin sinä koirasi tunnet ja päätökset teet. Saamaa mieltä edellisen kanssa lenkistä se minimiin, koska koira menee täysillä sillon kuin ei tunnu pahalta ja varmaan kovempi kipu taas seurauksena. Voimia.