Anteeksi, että leppoisalta palstalta kyselen tällaista asiaa.
Vastaan kyllä jos tulee perusteltuja viestejä ja ehkäpä kerron lopussa, miksi kysyn tällaista.
Vastaan kyllä jos tulee perusteltuja viestejä ja ehkäpä kerron lopussa, miksi kysyn tällaista.
Vastaukset 34
Vanhimmat
Hei!
Nyt sinulta täytyy kysyä, mikä on oikeutettua ja mikä ei. Ihmisellä on itsemääräämisoikeus tekemisistään niin kauan kun hän ei aiheuta ongelmia itselleen tai toisille ihmisille!?!? Kysymyksesi on todella haastava. Itsemurhaa ajatteleva ihminen unohtaa jossakin vaiheessa ympärillään olevat ihmiset, ne rakkaat ihmiset, jotka jäävät vielä elämään tänne maan päälle! En tiedä, mitä kautta olet lähtenyt asiaa miettimään, ja sen vuoksi ennen kuin jatkan aiheesta, oliskin mukava, että valottaisit enemmän ajatustasi!
Kun vielä kirkkaalla järjellä tajuaa, että tästä lähin on enemmän taakaksi kuin hyödyksi.
Tämähän oli aikoja sitten Kauko-Idässä perinteenä,
vanhat ihmiset menivät viimevoimillaan kuolemaan.
Paha vammautuminen tai paranematon sairaus olisivat itsellä kynnyskysymyksiä.
Olen itsekin ajatellut asiaa samalta kantilta kuin sinä. Jos kivut ovat sairauden vuoksi kestämättömiä, tulee varmasti mieleen nopea pois meno eikä sen tekeminen edes pelottaisi.
Jos ei muuta enää mitenkän ole olemassa elämässä normaalia kivutonta elämää jos kokoajan vain vuodesta toiseen pitää kärsiä avuttomana ei kukaan välitä ei auta
Mikä estää ja miksi estää tekemästä sitä
Jos ei elänhalua ole ja on kuitenkin järjissän kyllä saa omasta elämästäkin päättää ihan itse
eikä se ketään syyllistä eikä vahingoita
Todellakin joskus harvoin kylläkin on oikeasti helpostus kaikille ja itselle että se loppu tulee
Masennus on sairaus ja aivan oikein sellaiseksi määritelty. Se on kemiallinen häiriö aivoissa, missä psyyke sijaitsee.
Kovat elämänkokemukset voivat johtaa masennukseen, mutta myös helpompaa ja vaurasta elämää elävät ovat siihen sairastuneet.
Masentunut ihminen voi hautoa itsetuhoisuutta. Sellainen on turhaa.
Kiitos kantaaottaneille.
Viime syyskuussa sydänystäväni (nainen)kuoli liikenneonnetomuudessa. Olimme tunteneet toisemme yli 30 vuota.
Pääsin terapiaan, josssa edelleen käyn ja terapeutin kysymys on aina alussa : "Mitä kuuluu!"
Sain psyykeläkkeitä, joita on muuetttu 2kk välein,koska eivät ole tehonneet.
Sitten lisänä....
Maaliskuusssa rakastettuni (emme asuneet yhdessä) sanoi ettei voi nukkuakaan kun minä itken koko yön - en ollut tiennyt).
Lopulta hän maaliskuussa muutti kauas ulkomaille (työjuttu) ja sanoi, että toivottavasti olen tasapaioinoittunut kun hän palaa.
Lapseni ovat aikuisia ja ammateissaan ja parisuhteiessaan tyytyväisiä.
Asun kerrostalossa enkä siis pääse edes maalle pakoon tätä yksinäisyyden helvettiä.
En siis vahingoita ketään poistumalla tästä maaailmasta. Minä en enää jaksa, sillä olen lapseni kasvattanut kunnollisiksi ihmisiksi. Minä olen ollut työttömänä jo 4 vuotta joten elämäni on hyvin yksinäistä.
Tarkka henkinen testamentti on tehty lapsilleni, vanhempi sen täysin hyyväksyy, nuoremman mielipiteet ovat ristiriitaisia.
Onneksi heillä ei ole vielä lapsia
t. eräs JKL:stä 54v
suunittelekaan telovasi itsesi - ajattele kuinka ikävä lapsillesi ja mahdollisille lapsenlapsillesikin sinua jää.
Olisiko sinulla mahdollisuutta viettää lastesi perheissä jonkun aikaa, että pääsisit pahimman yli, saisit lohtua lapsenlapsistasi.., mutta älä tee itsellesi mitään pahaa..joohan.
Tuossa jo arnaja pyysikin sinua kirjoittamaan, ehkä samanlaisten kohtaloiden jakaminen auttaa sinua jaksamaan eteenpäin - toivotan sinulle, ainakin toivoa paremmasta - ja oli jo hyvä kun kirjoitit tänne palstalle, ei saa jäädä ihan yksin.
minä luen..:)
Kerrotkin tekstissäsi, ja ihan selvällä suomen kielellä, ettei Sinulla ole lapsenlapsia vielä - anteeksi huolimattomuuteni.
Mistähän minulle tuli ajatus, että olisit mies - ehkä siitä että yleensä miehet ovat helpommin tuuliajolla raskaiden elämänkokemusten jälkeen, mutta toisaalta.
Yleensä naiset alkavat purkaa puhuen elämänsolmujaan, eli oletettavasti oletkin nainen - mutta sukupuolesi onkin tässä yhteydessä sivuseikka, vaan tärkeintä on ettet jää yksin itsetuhoisten ajatustesi kanssa...joohan.
Anna kätesi...:)
Kuinka usein tapaat psykiatrisi? Onko mahdollista, että olet niin lukossa, ettei psykiatri pääse kanssasi keskusteluun?
Jos paikkakunnallasi on mahdollisuutta psykoterapiaan, niin KELA korvaa yleensä kahden vuoden terapian. Terapeutti ei sano vain "mitä kuuluu", hän panee sinut kertomaan. Jos ei ensimmäisellä eikä toisella kerralla lukko aukea, niin vähitellen se aukeaa. – Psykoterapian apuna käytetään lääkkeitä. (Lääkeiden alituinen vaihtaminen ei ole tavanomaista hoitoa.)
Näillä sivuilla on varsin tulenarkaa kehottaa ketään menemään kirkon sielunhoitajan puheille, mutta kun on kysymys elämästä ja kuolemasta, niin sitäkään mahdollisuutta ei pitäisi jättää käyttämättä. Sielunhoitajat ovat myös ammattiauttajia ja saaneet terapeuttisen koulutuksen.
Helppo alku voisi olla esim tässä:
https://www.verkkoauttaminen.fi/portal/ (Sorry. Nyt tämä kieltäytyy muuntumasta linkiksi.)
--------
Silloin, kun kaikki kaatuu päälle ja on umpikujassa, niin aina jostakin löytyy pieni rako, josta näkyy valoa ja jonka kautta voi päästä ulos umpikujasta. Kannattaa aina yrittää jotakin, vaikka kuinka pientä, sellaista, johon voimat tänään riittävät.
Jostakin pienestä täytyy aloittaa. Ei kannata polttaa siltoja EDESSÄÄN.
Huomenna on uusi 'tänään'.....
Masennusta sairastava tuntee itsensä tarpeettomaksi,hylätyksi,jopa vastenmieliseksi ja rasitteeksi ympäristölleen.
Niinkuin jo tämäkin ketju vastauksista voit huomata,sinusta välitetään,sinulle tarjotaan korvaa tulla kuulluksi,ja oteaan osaa hätääsi.
On toki myös sellaisia mielipiteitä,jossa "jeesustellaan"seurauksilla, mitä niistä "voi"/saattaa aiheutua?
Me emme voi(emmekä saisi) mennä arvioimaan,saati arvostelemaan kenenkään valintoja,koska olemme aivan samanlaisia taapertajia,kuin kuka tahansa,joten niistä älä piittaa. Sinulla on jo 'riittävästi' itsesyytöksiä voimattomuutta masennuksesi kanssa.
Kannustaa kyllä voimme, sekä tarjota myötäelämistä, että: voisit kestää surusi ja ahdistuksesi. Se on ensimmäinen tavoite,mistä toipuminen voi lähteä alkuun ja vähin erin elämäsi saisi suunnan kohti valoisampia päiviä.
Koska ilmeisesti asut keskikokoisessa kaupungissa,niin kysäiseppä terapeutilta,olisiko sinulla mahdollisuus saada vertaistukihenkilö avuksesi.
Sellainen henkilö,joka on saman sairauden kokenut ja siitä toipunut,tietää melko tarkasti,mitä masentunut henkilö "kestää" ja mitkä asiat ovat sellaisia,mihin voidaan sairauden misssäkin vaiheessa edes jotenkin vaikuttaa.
Terapeutti tietää kyllä verkostot ja selvittää sen,oletko siinä vaiheessa,että sellaista olisi tilanteellesi positiivisia vaikutuksia.
ps.Yleensä meillä "keittiöpsygologeilla" on sellainen vika,että yritämme sairaan kanssa edetä aina koko ongelmavyyhti kokonaisuudessaan lävitse.
Kun pitäisi ehdottomasti ottaa "käsittelyyn" aivan pieniä asiayhteyksiä.
Meidän parasta auttamista onkin se, että olemme läsnä, annamme aikaa, olemme yksinkertaisesti ystävä toiselle.
Masennuksen alkuhoito lääkityksineen olttaa aikaa, sillä ne ovat ns.hidasvaikutteisia ja jokainen eri lääke aloitetaan ja lopetetaan vähin muutoksin ja annoksen oikea määrä ja lääkeen sopivuuden/"oikeellisuuden" toteaminen on siksi hankalaa.
Toivon sinulle jaksamista, hyvää, valoisaa tulevaisuutta sekä seesteisiä hetkiä enevässä määrin.
Myös minulle voit kirjoittaa,jos vain sen vähänkin uskot olevan avuksi.
Olen nainen ja ehkä siksi yritän apua hakea. Miehet eivät puhu vaan menevät yllättäen hirteen.
En ole tuuliajolla siinä mielessä, että asun omassa asunnossani (jossa en viihdy, kerrostalo ja juorut).
Kauan työttömänä olleena saan siis noin 400 euroa/kk, ei tule ainuttakaan lehteä edes. Ainut "tuhlaus" on tämä nettiyhteys 21.70/kk, mutta se on nyt ainut yhteyteni ulkomaailmaan: lehdet, pakolliset maksut (sähkö, tv-lupa, kotivakuutus).
Kiitän Sinua ojennetusta kädestäsi, tartuin siihen heti kiinni! Olet inhimillinen ihminen.
Viestisi ei ollut ollenkaan vaatimaton! Psykiatrin olen henk.koht. tavannut vain kerran, hän soittaa lupaamansa soittoaikana ja silloin puhumme vain lääkkeistä.
Psykoterapeutilla käyn joka toinen viikko ja kuten olen kertonut, hänestä ei ole koskaan ollut mitään apua. Vain: "Mitä kuuluu". Hän on hyvä ihminen vaan ei osaa eläytyä tunnemaailmaani.Täällä ei voi vaihtaa terapeuttia edes.
En ole todellakaan uskonnollinen ihminen, mutta eivät ole sitä kaikki kirkon auttajatkaan.
Sinua kiitän linkkivinkistä ja aion rekisteröityä sinne huomenna. Jospa siitä olisi jotain apua.
Kiitos lähimmäiseni.
Ei täällä ole vertaistukipalveluja, vaikka asukkaita on yli 80 000. Kysyin sitä viimeksi terapeutilta ja hän vastasi, että on tukipilari, johon pitää lähettää hakemus ja ryhmään valitaan 4-6 henkilöä ja seuraava ryhmä alkaa ensi syksynä.
Olen netistä tutkinut kaikki tämän kaupungin mahdolliset tukipalvelut eikä niitä ole. Ajatus on ideaalinen eli tutustua ihmiseen, joka on selvinnyt kaltaisestani tilanteesta hengissä.
Jyväskylähän on koulukaupunki eikä täällä panosteta ollenkaan masentuneisiin / itsetuhoisiin, koska oppilaitokset suoltavat työttömiksi paljon nuoria. Tilastot eivät kerro totuutta, sillä pakkokursseille laitetaan ihmisiä ja työttömyysluvut siten kaunistetaan.
Kärsivät, yksinäiset, masentuneet, köyhät niputetaan "toivottomiksi tapauksiksi". Minä sentään pääsin heti terveyskeskuslääkärin lähetteellä ilmaiseen terapiaan, mutta näin jälestäpäin ajateltuna - hän olisi ollut paras terapeutti jos hänellä olisi aikaa.
Olen siis viime syksystä asti käynyt terapiassa ja se on ollut yhtä tyhjän kanssa. Olenkin sitä mieltä, että TE "keittiöpsykologit" olette auttaneet minua näinä muutamina päivinä enemmän kuin psykoterapeutti edes yhdellä käyntikerrallani.
Kiitos Sinulle emw!
emw tuossa edellä jo kehottikin jaksamaan päivän kerrallaan. Sano itsellesi joka aamu kuin alkoholisti:"En ainakaan vielä tänään." Elämänsä ehtii aina päättää huomennakin, ja joskus voi vielä tulla se valoisakin vaihe elämääsi.
Jos et näe elämälläsi muuta tarkoitusta tai tavoitetta, etkö halua edes tutustua tuleviin lapsenlapsiisi?
Terapiassa kannattaa kuitenkin käydä, sillä vaikka potilaasta, sinusta ja myös lukemattomista muista,jotka samaa vaihetta sairaudessa elää, tuntuu ettei sieltä "mitään" saa, niin sairauden akuutissa vaiheessa ei ensinnäkään "askelet" ole pitkiä, ja toisekseen "taudin kuvan mukaista" on, että potilas ei havaitse niitä pieniä eteenpäinmenoja, joita on ottanut.
Myös se kolikon toinen puoli on tietysti se,että takapakeiltakaan ei välty, mutta silloin on "ammattilaissta" apua ja hän voi etsiä uusia keinoja, jos tilanne huononee liiaksi.
Se on ainakin yksi hyvä pointti käydä sitkeästi hoidossa vaikka se tuntuisi pääsääntöisesti turhauttavalta.
Myös sairaudesta kuntoutuminen ja parantuminen on lähes aina ajallisesti pitkäkestoista,mutta siitä kyllä selviää kuiville ja voin vakuuttaa, että ihmisarvoiseen elämiseen on aivan täydet mahdollisuudet,koska kuitenkin pystyt näin omatoimiseenkin asia selvittelyyn ja osaat tuoda selkeästi esiin tuntemuksia/kokemuksia asian tiimoilta.
Taaskaan en osaaa sanoa asiaa lyhyesti,mutta:(aasinsilta)
Hyvää yötä minunkin puolesta.
klo.00.46, onkin jo uuden päivän alku,joten valoisaa keskiviikkoa myös sinne J:kylään. Kyllä elämä "sittenkin" kantaa. Joskus vielä muistelet näitä huonoja hetkiä paremman ajan alkuna.
Kiitoksestasi sanon; KIITOS, OLE HYVÄ!
Tämä vain kiinnostaa. Olen itse ollut terapiassa ja toipunut.
Minä makasin terapiassa sohvalla, ja terapeutti istui siten, etten nähnyt häntä lainkaan. Kerroin uniani tai kaikkea mitä mieleen tuli. Itse asiassa kirjoitin uneni paperille, ja keskustelimme niistä terapeutin kanssa. Hän käytti vapaan assosiaation menetelmää.
Pahimmassa vaiheessa kävin kaksi kertaa viikossa, myöhemmin kerran viikossa ja sitten kerran tai pari kuukaudessa.
Jos en puhunut mitään, niin ei hänkään puhunut, vaan keräsi painetta päälleni, jotta minä sanoisin jotakin.
Joka tapauksessa minä olen olen parantunut kaikista itsetuhoisista ajatuksista.
Eikö Jyväskylässä ole yksityisiä terapeutteja? KELA korvaa heidänkin hoitonsa kahden vuoden ajan. En ole selvillä siitä, miten terapeutin vaihto tehdään. Minun terapeuttini (onnekseni) kyllä vaihtui, mutta en osannut itse silloin vaikuttaa asiaan.
Itse kävin aikoinani Väestöliiton terapeutilla. Oletko tutkinut sitä mahdollisuutta, että Jyväskylässä Väestöliitolla olisi psykoterapeutti?
Täällä ei ole väestöliiton terapiatoimintaa! Loppusyksystä, kun tajusin, ettei psykoterapeuttani osaa auttaa minua, soitin KELA:n ja sain vastaukseksi, että heillä on pitkät jonot ja koska minä olen jo ilmaisessa terapiassa, ei kannata hakea heiltä terapia-apua. On täällä toki yksityisiä terapeutteja, mutta työttömänä minulla ei ole varaa heihin.
Voi kun minunkaan ei tarvitsisi koko aikaa tuijottaa terapeuttia (välimatka n. 2 metriä) niin ehkä voisin puhua enemmän. Hän on kongnitiivisen terapian kannattaja eikä usko edes, että unilla on merkitystä. Yhden tapaamiskerran käytin puhumalla unistani ja hän sanoi, kuten yleensä ihmiset, että unet ovat joko koettuja, pelkoja tai vai höpöjuttuja. Minä olen toista mieltä. Kerroin vain toistuvista unistani.
Sinulla on käynyt hyvä säkä kun olet ollut erilaisen terapeutin hoidossa kuin minä. Omani kysyy esim. olenko saanut jonkun maalaamaan keittiön seinät, asia, josta kerran hiljaisuuden hetkenä mainitsin. Sanoin, ettei sillä ole mitään merkitystä masennukseni kanssa. Tämä tapahtui huhtikuussa ja terapiaan pääsin syksyllä.Minua rasittaa todella kun hän kyselee mitättömiä arkipäivän asioita.
Loit minuun uskoa, että ehkä voin vielä parantua, vaikka koko eilisen päivän makasin peittojen alla.
Kiitos kun kerroit kokemuksistasi!
Sillä Väestöliiton terapeutilla oli monta jyväskyläläistä asiakasta.
Tämä minun terapeuttini on kuollut, mutta olen ymmärtänyt, että Tampereen Väestöliitossa on nykyisinkin hyviä terapeutteja.
No, kävitkö sillä nettiauttamisen sivulla? Oliko siitä mitään iloa?
Joka tapauksessa: Elämä jatkuu. Sinun elämäsi jatkuu. Elämä on aina ongelmallista, ei mitään autuuden tilaa voi kukaan edes odottaa. Täytyy realistiseti tajuta se, että elämä ei ole oikeudenmukaista. Sen ajatuksen kanssa pitää vain oppia elämään.
Pienikin edistysaskel on askel eteenpäin. Voi hyvin olla, että terapeutillasi on apua tarjolla. Terapiaa ei kannata lopettaa, vaikka alku olisi hankalaa. Ehkäpä pääset jossakin vaiheessa siihen, että voitte keskustella ongelmista niiden oikeilla nimillä, ja terapia nytkähtää eteenpäin tuosta "mitä kuuluu keittöremontille" -vaiheesta.
Oletko ottanut keskusteluun mukaan itsetuhoiset ajatuksesi? Tietääkö terapeuttisi niistä?
Kun olin itse terapiassa, niin kesti hyvin kauan, ennen kuin aloin oikeasti kertoa ongelmistani. Aloin tajuta, miten epärealistisia odotuksia minulla oli elämältä. Olin muuten itsekin silloin työtön.
Silloin sama terapeutti järjesti myös ryhmäterapiaistuntoja, joissa tapasin muita samanlaisia. Ei niistä istunnoista ollut mitään muuta hyötyä kuin se, että tutustuin uusiin ihmisiin ja totesin, etten ole yksin vaivani kanssa. - Aluksi ajatus oli tietysti vaikea, kun joutui pieneen julkisuuteen ongelmineen. Istunnot kuitenkin helpottivat avautumistani terapeutille.
Niistä sen aikaisista ryhmäterapiatutuistani kaikki ovat toipuneet. Myös se henkilö, jolla oli jalkaproteesi, ja vieläpä sekin, jolla oli synnytyksessä aiheutunut aivovaurio. Hänkin on päässyt tasapainoon elämänsä kanssa. Hän oli n. 30-vuotias ihminen, joka ei ollut koskaan ollut töissä. Hänen itsetuntonsa oli alle nollan, suorastaan miinusmerkkinen. Vaikka kaikilla meillä oli huono itsetunto, niin hän aiheutti suorastaan vaivautuneisuutta meidän muiden kesken. Nyt hän on vaatimattomassa työpaikassa, mutta uskoo elämäänsä ja sen jatkuvuuteen.
Tsemppiä ja siunausta.
luen näitä kokemuksiasi.Positiivista,empaattista,selkeää!
Olet myöskin hyvä esimerkki "tyypillisesta" masennukseen sairastuneesta henkilöstä.
Ja pelkästään positiivisessa mielessä sen sanon, sillä he ovat niitä henkilöitä,jotka ovat ns.kilttejä pakertajia, jotka yrittävät suoriutua kaikista velvoitteistaan toimien korkealla moraalilla, tunnollisesti ja melko usein "omin avuin;ettei olisi vaan muille vaivaksi tai aiheuttaisi muuta "ylimääräistä". Siinä onkin osa niistä syistä siihen,että omaan mieli ei kykene niistä selviytymään muuten,kuin oireilemalla ja lopuksi sairastuen,koska nykyiset ulkoiset paineet ja pinnallisuus ahdistavat, vallankin jos ei saa jaettua tai yleensäkään irtaannuttua siitä kierteestä sosiaalisen tilanteen vuoksi.
Masennuksesta paranemisen jälkeen vasta huomaa, että paljon ennen,jopa useita vuosia on keho ja mieli oireelleet,mutta sitä ei ole huomioinut ja tiedostanut,koska masennus sairautena on hyvin hankala tunnistaa itsestään.
On jopa lähes sääntö,että hoito tuntuu turhauttavalta ja että kontakti lääkäriin,psygologiin on tosi hankala saada aikaiseksi.Tämän vaiheen kun pääsee yli,niin sen jälkeen parantumiselle on annettu suuri mahdollisuus.
Luottamusta ei ole helppo saada,sillä sairaus estää avautumisen(mieli on totaalisesti lukossa ja hyvin torjuva kaikkea uutta kohtaan,koska tuska sisällä ei anna siihen juurikaan mahdollisuutta).
Siksi on hyvä tuoda esiin vertaistuen kokemuksia vaikka nettiä hyväksikäyttäen ja se tietämys,jonka vain sairauden läpikäynyt voi edes jotenkin sanoiksi pukea.
Hienoa on,että tälläkin yleispalstalla on todella hyvää tarkoittavia lähimmäisiä,joilla on oikeasti huoli myös ahdingossa olevista ihmisissä.
Aloittajalle tahdon toivottaa voimia,avata itsensä häntä hoitavalle terapeutille vaikka kuinka pienin erin.
Vaikka kemia ei tunnu hyvältä,niin voin kokemuksesta sanoa, että kun pystyy puhumaan itsestään "jotain", miten surkeita tai omasta mielestä mitättömiäkin tuntemuksia,niin "huonompikin"terapeutti saattaa sen jälkeen vaikuttaa ihan 'hyvälle/kohtalaiselle/siedettävälle'. Koulutuksensa turvin, hän kuitenkin osaa analysoida sinua,kunhan saa jotain tietoa,mistä lähteä alkuun.
Tässä jos missään pitää sanonta paikkansa alku aina hankalaa, lopussa kiitos seisoo.
Samanlaiset vaikeudet ovat kaikki syvän masennuksen kokeneet ihmiset kokeneet ja niinkuin tämänkin tamperelaisen kertomus todistaa,yleensä siitä kaikki toipuu ja sen jälkeen moni asia saa aivan uusia merkityksiä ja ennenkaikkea oma elämän tarpeellisuus on parantumisen jälkeen aivan uudessa arvossa.
Suuri kiitos "nähnyt toipumisen" kirjoittajalle,sekä muille empaattisille,apuanne tarjonneille henkilöille joista varmasti juuri naiset pystyvät paremmin kommunikoimaan keskenään,mutta hengessä haluan olla mukana ja jos jotain voin tehdä vaikka tuonnenpana, niin valmis olen yhteisiin talkoisiin,ja vaikka tietysti pelkästään itseni kera.
Kokovartalohieronta. Siihenkin saa KELAn korvausta.
Kun mieli on ollut jännittynyt vuosikausia, niin se heijastuu myös lihaksistoon. Lihakset ovat väistämättä myös kireät.
Erityisesti, jos on vielä yksinasuja, niin toisen ihmisen kosketuskaan ei ole päässyt lieventämään kireyttä. Terve ihminen tuntee ruumiinsa koko ajan tietyllä mielihyvällä. Masentunut ei ehkä koe sitä samoin, hän ehkä kokee vain kivut tai epämukavuuden.
Hieronnaltakaan ei pidä odottaa ihmeitä, mutta kyllä se minun kokemukseni mukaan edistää toipumista.
ihmiskeho reagoi hyvin kummallisesti eri asioihin.
Ja niinkuin elämässä yleensä:Kaikki vaikuttaa kaikkeen.
Minultakin etsittiin kaikenmaailman rasitustesteillä ja päänkuvauksilla vikaa kovaan paineen tunteeseen päässä.
Pystyin olemaan jalkeilla vain tunnin verran ja sen jälkeen ainakin kaksi pitkänään,koska maailma musteni.
"Elimellistä"vikaa ei pystytty määrittelemään,vaan sitten eräs yleislääkäri arveli,että niskani ja koko ylävartalo on niin jännittynyt,että veri ei pääse kunnolla päässä virtaamaan.
70-kertaa kävin syksyn ja talven aikana fysikaalisessa hoidossa ja kaikki tuli kuntoon,eikä enää ollut puutuneita käsiä ja pakottavaa päätä.
Tämä tapahtui kahdeksankymmenluvun lopulla.
Seuraava stoppi tuli kymmenen vuoden päästä ja se vei sitten eläkkeelle asti,koska en kuunnellut kehoani vaan opin vasta kantapään kautta sitä kuuntelemaan ja pitämään siitä parempaa huolta,että edes arki hoituu.
Nyt olen sentään melko ookoo,joten olen kiitollinen että voin elää suht.normaalia perhe-elämää joskin vähäiseen työntekoon on tyytyminen,mutta erilaista muuta inhimillistä tekemistä on tullut tilalle.
Itsekin ilmoitat olevasi mies. Minä olen mies. Joten se kommentti "juuri naiset..." ei nyt oikein sovi tähän yhteyteen. :)
Johonkin harrastukseen itsensä pakottaminen tekee myös hyvää. Työväenopistossa (kansalaisopistossa) on paljon erilaista toimintaa. (Mitään psykologian kursseja en haluaisi ehdottaa henkilölle, jolla on vaikeuksia. Siitä voi kehittyä jonkinlainen pinnallinen, pseudopsykologinen asenne, joka saatta hankaloittaa terapiaa.) - No nyt kesällä työväenopisto on lomalla, mutta syksyllä sitten taas.
Yksi asia on myös tärkeä: Pitää välttää alkoholia. Alkoholi helpottaa nousuhumalan ajan, mutta sen jälkeen kuoppa on vain syvempi. Jatkuva alkoholin käyttö passivoi ihmisen, ja kierre vain kiihtyy.
Syväänhengitysharjoitukset ovat myös hyväksi. Jännittynyt mieli jännittää myös kylkiluiden väliset pienet lihakset. Hengitys jää pinnalliseksi ja tapahtuu vain keuhkojen yläosassa. Pikkulihasten venyttäminen syväänhengityksellä, hengästymisellä ja syvällä haukotuksella parantaa hengitystä. Samoin säännöllinen liikunta tai muu fyysinen toiminta kuten kävely. Lisäksi vielä hyvä ryhti. Se avaa jo yksinäänkin rintakehää, saa ihmisen näyttämään hyvinvoivalta, ja se parantaa mielialaa.
Yksi asia, jota terapeuttini piti tärkeänä: "Älä keskustele perheesi tai tuttaviesi kanssa terapiasta. He eivät kuitenkaan tiedä asian oikeaa laitaa, ja saattavat kommentteineen aiheuttaa hallaa terapialle."
Toivonpa totisesti, etten ole omilla sepustuksillani tehnyt sitä. - On parasta pitäytyä siinä, mitä jo on. Jos on terapeutti, niin se on enemmän kuin monilla muilla masentuneilla, vaikka hoito polkisikin toistaiseksi paikallaan.
Olen ehkä jo kirjoittanut lukijat uuvuksiin, mutta halusin vain tuoda esiin niitä pienen pieniä askeleita, joiden varassa toipuminen alkaa.
kesät talvet.
aloittajan vieläkin arvelisin olevan nainen,mutta kuvittelin avoimuudestasi johtuen , että olet myös nainen, joten pyydän anteeksi erehdystäni ja siitä aiheutunutta hämmenystä.
Mitä tuohon kommenttiini "juuri naiset pystyvät ehkä paremmin ilmaisemaan toisilleen tuntemuksia". Noin kai suurinpiirtein sanoin.
Tällä tarkoitin ainakin armaia ja ritva nikkejä,sekä erehdyksessä myös sinua.Niin sanomalla pyrin aloittajaa,jota myös (ja vieläkin) uskon olevan nainen rohkaisemaan yhteydenpitoon samaa sukupuolta olevien kanssa, sillä sairaan on varmaankin helpompi ja myös jollaintapaa "turvallisempi" aloittaa yhteydenpito omaa sukupuolta olevan henkilön kanssa.
Samalla kyllä ilmoitin,että jos minusta on apua,niin olen valmis osallistumaan joko yhdessä tai itsenäni.
Tämä avun lupaus lähinnä siksi,että jos vaikka esim.joku osallistuja tarvitsisi kyytiapua,niin sellainen esim, onnistuisi aivan hyvin ja tietysti ilman korvausta, sanan kaikissa merkityksissä.
Varmasti olet auttanut osaltasi aloittajaa kertomuksellasi ja osoittanut juuri sellaisia ominaisuuksia, joista aiemmin kerroinkin.Ts.empatiaa, välittämistä ja auttamista konkreettisesti kertomalla tarinasi.
Oiken hyvää kesää sinulle ja kaikille muillekin tämän viestin lukijoille.
Minuun todella voi ottaa yhteyttä,oli sitten kyseessä mies tahi nainen ja asia mikä tahansa, joka on hyvän tavan mukainen eikä sisällä ystävyyttä syvempää odotusta.
ps.osoite on galleriassa.
Elämä on lahja Jumalalta. Hän ei voi ymmärtää ihmistä millään muotoa joka turmelee niin kalliin asian kuin elämä. Kannattaa aina tarkistaa kaikki oikea asiat Raamatusta, koska me saamme kristinuskon mukana kaikenlaista väärää tietoa. Jumala on henkeyttänyt Raamatun ja sen joka sana on totta. Kirjakaupat myyvät hakuteos Raamattuja, ovat kuin tietosanakirjoja, jos haet sisällysluettelosta sanan Itsemurha, se näyttää kaikki ne kohdat joissa Raamatussa puhutaan itsemurhista. On ikävää jos emme pysty elämään tätä ihanaa elämää kunniallisesti.
enää lyödä raamatulla päähän ihmistä joka taistelee henkensä edestä, sillä siitähän tässä on kysymys - elämästä tässä ja nyt.
elämä ei enää todellakaan t u n n u lahjalta, mitäs sitten.?
Jospa nämä toimisivat.
Kysyjälle
http://www.befrienders.org/int/finnish/
ja valtakunnallinen kriisipuh. 0203-445566
ma 9-22, ti-pe 9-06, la 15-06, su 15-22
ja muille
http://www.befrienders.org/int/finnish/helpAfriend.phd
Itsemurha on aina toiseksi paras vaihtoehto. Kannattaisi lähteä miettimään ehkä asiaa psykoterapiassa, tuoda esiin nämä itsetuhoiset ajatukset. Monta kertaa omista tunteista puhuminen on vaikeaa, eikä läheiset ja asiantuntijatkaan aavista, miten kriisissä ihminen saattaakin olla.
Itse sairastin vakavan masennuksen 10 vuotta sitten. Olin jopa sairaalahoidossa, koska fiksoiduin ajattelemaan vain eri keinoja, millä toteuttaisin kuolemani. Taustalla oli useita läpikäymättömiä asioita (avioero, raiskaaminen teini-iässä, lapsuuteni kokemukset jatkuvasta mitätöinnistä), joita vuosikaudet yritin hoitaa työnarkomanialla ja sillä uskomattomalla kulissilla läheisilleni, että minulla menee hyvin. Työuupumus ja isän kuolema sitten toimivat lopullisena niittinä siihen, että masennus tuli niin vaikeana, että jämähdin sairaslomallani täysin peittojen alle pohtimaan ainoastaan keinoja, miten voisin tappaa itseni.
2 vuoden terapia masennuslääkitys auttoivat kohtaamaan ja läpikäymään asioita, joita olin vuosikaudet painanut piiloon, tiedostamattomaan niiden ahdistavuuden takia. Ja nyt vuosia myöhemmin elän ehkä elämäni täysipainoisinta aikaa.
Ehkä psykoterautti ei ole oikeanlainen sinulle? Minäkin kävin usealla, ennen kuin kohtasin sellaisen, jolle tunsin voivani puhua omista nöyryyttävistä kokemuksistani. Monia erilaisia masennuslääkkeitä kokeilin, ennen kuin sopiva löytyi. Paljon minua myös auttoi, että ensimmäistä kertaa pystyin myös puhumaan omille lapsilleni masennuksestani, ahdistuksestani, jonka olin onnistunut niin hyvin heiltä peittämään.
Miten sinulla, oletko oikeasti pystynyt puhumaan läheisellesi tästä masennuksestasi? Ainakin omat lapseni olivat kiitollisia, että puhuin heille ja he olivat omalta osaltaan valtavana tukena myös parantumisessani.
Joka tapauksessa, oikein paljon jaksamista sinulle. Uskalla puhua ja uskalla olla heikko, nyt on kysymys sinun elämästäsi. Ja sinulla on oikeus arvokkaaseen elämään.
Kiitos kun kerroit omakohtaiset kokemuksesi. Vertaistukea minä tarvitsisin, mutta sitä ei täällä järjestetä. On kyllä maksullinen auttava puhelin, mutta henkilöt siellä ovat pikakoulutettuja enkä tiedä, ovatko samaa kokeneet. En ala rahastukseen vakavalla asialla.
Kerroit selkeästi, mitä on olla vakavasti masentunut, monet eivät sitä ymmärrä vaan luulevat, että kunhan aikansa kuluksi höpisee.
Maaliskuun lopussa terveyteni oli jo niin itsetuhoisaa, että pyysin psykiatrilta lähetettä psykiatriselle osastolle edes viikoksi ja hänen vastauksensa vain lisäsi tätä kauheutta. Hän nimitäin tokaisi: "Ei sinua voi auttaa, koska kärsit mitä ilmeisemmin kroonisesta masennuksesta". Sillä kertaa menin sanattomaksi, mutta jälkeenpäin ajattelin mielessäni, mistä hän voi tietää, vaikka siitä olisi ollut paljonkin apua.
Minulla ei ole ongelmaa tappaa itseäni, koska lääkevarasto jo pullottaa. Osa lääkkeistä on nim. aiheuttanut niin pahoja sivuvaikutuksia etten ole voinut niitä käyttää.
Jossain aikaisemmassa viestissäni olen kertonut, etten voi työttömänä vaihtaa terapeuttia, vaikka varmasti olisi minullekin sopiva joskus löytynyt.
Vanhempi lapseni ei halua kuulla mitään masennuksestani, nuorempi ottaa sen liiankin vakavasti. Hän asuu n. 200 kilometrin päässä ja joko kirjoittaa kirjeen, lähettää tekstarin tai soittaa, joku asia joka päivä ja jos en vastaa, tulee viesti: "Soitan sinne ambulanssin jos et vastaa". Hän elää hyvässä parisuhteessa ja olenkin usein ajatellut, että hän minut hengissä pitää eivätkä lääkkeet tai terapia. Hänen takiaan taistelen viimeiseen asti, se on aivan varmaa!
Kiitos ritva
Milloin terveys tai sairaus on oikeutettu? Mitä oikeudella tai vääryydellä on tässä asiassa ylipäätään mitään tekemistä?
Ei kukaan tee itsemurhaa jos pystyy näkemään mitään vaihtoehtoja.
hengityskoneessa, tai kaulasta alaspäin halvaantunut (ei mitään toivoa) ..syöpäsairas
jonka hoidot lopettu..eikä moeffiini enään auta
(jos sitä suomessa enään annetaankaan avuksi kipuihin) .. niin.. silloin se on hyväksyttävää mielestäni.
...rajaat tämän "oikeuden" ainoastaan fyysisesti sairaille?
Vaikean masennuksen aiheuttamat tuskat voivat olla vähintään yhtä sietämättömiä. Eikä parannusta läheskään aina ole olemassa - eikä kykyä sitä etsiä.
En ole seurannut keskusteluanne, mutta otsikon huomattuani päätin antaa erään mielestäni asiaan kuuluvan lukemisvinkin:
Antonella Gambotto: Pimennys - Itsemurhamuistelmat.
/Like 2005/suom. Lea Peuronpuro
Australialainen kirjailija-toimittaja on menettänyt monia rakkaitaan oman käden kautta. Teosta voin suositella sellaisille, jotka haluavat ymmärtää kärsimyksien olemusta ja niistä selviytmistä uskoen parempaan huomiseen.
Kiitän jokaisesta vastineesta. Osa on tosin poistunut ja ainakin yksi linkki siinä sivussa.
Tallensin nyt yhden linkin sekä ajomiehen Kirjavinkin.
Erityiskiitokseni arnialle, koska Sinä osoitit kaveruutta useasti. Jos tilanteeni valoistuu niin kirjoitan Sinulle kyllä. Minulla on osoite, josta eivät käy henkilötietoni selville ja osoitteen loppu on @netti.fi. Alkua en tänne tietenkään laita, koska en halua yhtään mitätöivää tai ilkeää viestiä.
Eilen en pystynyt vastaamaan, en edes tietokonetta aukaisemaan, mutta nyt näyttää vähän valoa kun luin uusimmat viestit.
Kaikille en vastannut, anteeksi, mutta en jaksanut selitellä tai puolustella itsemurha-aikeitani tai ne olisivat olleet entisten kertomieni toistoa. Oikeutusta aluksi kysyinkin ja siihenkin on tullut pari hyvää viestiä.
Tämän palstan löysin huhtikuun alussa ja olen aika usein lukenut juttuja, mutta en ole vastannut mihinkään. Ehkä vastaan jos saan voimia.
Kiitos kaikille!