Olemme olleet reilut kahdeksan vuotta yhdessä ja koettu monenlaista yhdessä on käyty opiskelemassa kummallekin hyvät ammatit ja muuteltu aina toisen työn perässä sinne mihin on milloinkin tarvittu sovussa on aina mietitty ratkaisuja ongelmiin. Rakastuin tähän naiseen ensi silmäyksellä ja tiesin heti että hän on se oikea.. :-) aika pian mentiin kihloihin ja muutettiin yhteen ja meillä oli tosi ihanaa ;-) millään muulla ei ollut väliä. Mutta nyt sitten viimeisen vuoden aikana olen joutunut käymään pitkän matkan takana töissä ja näin ollen en ole pystynyt olemaan joka yö kotona. noin vuosi sitte hänelle tuli vauvakuume ja siitä lähtien hän on yrittänyt puhua minulle että tehtäisiin lapsi. Itse kuitenkin olen kokenut että en ole ollut valmis isyyteen ja pyytänyt aikaa tämän asian läpi käymiseen. Emme ikinä saaneet puhuttua tätä asiaa läpi koska en osannut muuta sanoa kuin että minusta tuntuu että ei minusta ole isäksi jotenki vaan on pelottanut koko asia.. Nyt sitten oltiin muuttamassa lähemmäs minun työpaikkaa ja näin olisin voinut olla kotona joka yö ja hoitaa meidän suhdetta. lapsi asiaankin olin itse mielessäni jo pikku hiljaa kypsynyt mutta en vain saanut ikinä sitä hänelle kerrottua :-( nyt sitten kun olimme jo muuttamassa siihen uuteen asuntoon niin räjähti hän haluaakin asua loppu elämän yksin!!! olen ollut aivan rikki siitä asti.
Olemme kuitenki saaneet asiallisesti puhuttua tähän eroon johtaneista syistä ja on kuin hirveä taakka olisi pudonnut harteiltani kun olen pystynyt sittenki puhumaan lapsista ja näin ollen olen tajunnut että haluan niitä lapsia ja juuri hänen kanssaan!!! :-) en voisi kuvitellakaan mitään suhdetta kenenkään muun kanssa saati sitten lapsien tekoa. Eikä tässä ole aikaakaan sillä olemmehan jo kolmekymppisiä ja lasten teko on niin iso asia että sitä ei voi esim. vuoden tuntemisen jälkeen harkita vaan pitää tuntea kumppani täysin. Syy eroon on ollut juuri tämä että minä en ole valmis isyyteen ja ymmärrän kyllä kumppaniani täysin että hän on päätynyt tällaiseen ratkaisuun, mutta nyt tilanne on kuitenki toinen minäkin haluan sen lapsen ja perheen :-)
Nyt kun olen miettinyt asioita niin olen ollut viimeisen vuoden itsekin väsynyt ja masentunut tuohon reissaamiseen ja näin ollen sitten kotona ollessanikin vain ollut kärttyinen ja unelias kun toisella on ollut tosi paha olla tämän kaiken keskellä eikä siten ole tätä asiaa saatu aiemmin puhuttua kunnolla.
nyt viikonloppuna muutimme erilleen ja itse kuitenki vielä elättelen toiveita paluuseen.... onko muille sattunut tällaisia myöhään heräämisiä?
Olemme kuitenki saaneet asiallisesti puhuttua tähän eroon johtaneista syistä ja on kuin hirveä taakka olisi pudonnut harteiltani kun olen pystynyt sittenki puhumaan lapsista ja näin ollen olen tajunnut että haluan niitä lapsia ja juuri hänen kanssaan!!! :-) en voisi kuvitellakaan mitään suhdetta kenenkään muun kanssa saati sitten lapsien tekoa. Eikä tässä ole aikaakaan sillä olemmehan jo kolmekymppisiä ja lasten teko on niin iso asia että sitä ei voi esim. vuoden tuntemisen jälkeen harkita vaan pitää tuntea kumppani täysin. Syy eroon on ollut juuri tämä että minä en ole valmis isyyteen ja ymmärrän kyllä kumppaniani täysin että hän on päätynyt tällaiseen ratkaisuun, mutta nyt tilanne on kuitenki toinen minäkin haluan sen lapsen ja perheen :-)
Nyt kun olen miettinyt asioita niin olen ollut viimeisen vuoden itsekin väsynyt ja masentunut tuohon reissaamiseen ja näin ollen sitten kotona ollessanikin vain ollut kärttyinen ja unelias kun toisella on ollut tosi paha olla tämän kaiken keskellä eikä siten ole tätä asiaa saatu aiemmin puhuttua kunnolla.
nyt viikonloppuna muutimme erilleen ja itse kuitenki vielä elättelen toiveita paluuseen.... onko muille sattunut tällaisia myöhään heräämisiä?
Vastaukset 11
Vanhimmat
vittu kun olet hullu
kommenttisi on huono! Itse olet! Älä sekaannu tai laita kommenttia jos olet aina tuota mieltä! Kiitos!
Palstalla haetaan vertaistukea ja yhteisiä kokemuksia samanlaisista asioista.
Ensinnäkin, minun tilanteeni on toinen, vaikka vauvakuume iskikin nyt "varttuneemmalla iällä" (27v.), mutta voisin todeta, omasta mielestäni vauvan hankinta ei ole milloinkaan liian myöhäistä. No, siitäkin voidaan olla eri mieltä... mutta taasen lapsia ei pidä hankkia ellei itse ole siihen kypsä ja toista taas ei myöskään voi painostaa. Sen tulisi olla molempien yhteinen päätös.
Oletko yrittänyt nyt uudelleen puhua kumppanillesi omista tunteistasi ja omasta näkemyksestäsi? Kokeile. Luulisin (itse jos olisin tilanteessa) itse ainakin palaavan takaisin,sitä lastahan olisin nimen omaan toivonut.
Kokeilemisen iloa sinulle!
Minä yritin aikanaan pommittaa avomiestäni vauva-asialla ja myöskin naimisiinmenolla. Yritin hyvällä ja pahalla, välillä olin vuoden puhumatta koko asiasta kun ajattelin olisko siitä apua. Suostuin myös koiran hankintaan kun ajattelin josko se edistäisi asiaa jollain tavoin :)
Eikä tapahtunut mitään. Aina vain vastaus oli: en minä tiedä, kun kysyin miksi. Surin aikani kunnes lopulta tuli se viimeinen korsi, eräs tapahtuma, joka sitten katkaisi tämän kamelin selän. Päätin erota ja kerroin asiasta miehelleni että nyt lähden omille teilleni. Siinä vaiheessa hän kovasti itki ja suri ja oli valmis vaikka mihin, menemään pikaisesti naimisiin ja lapsia olisi voitu heti hankkia. Minä vain en enää voinut. Jos olisin myöntynyt siihen mitä hän tuossa vaiheessa ehdotti, olisin koko loppuikäni miettinyt painostinko hänet siihen ja katuuko hän koko asiaa. Läksin pois.
Vajaan kahden vuoden sisällä hän oli naimisissa toisen kanssa ja isä. Toki suretti, koska olin sen 8 vuoden suhteen avoliiton aikana ajatellut hänen olevan minulle "se oikea". Minä vain en ollut sitä hänelle ja sen takia hän olisi suostunut perheen perustamiseen minun vasta ns. pakon edessä, kun minä olin jo lähdössä. En uskonut hänen tunteensa vilpittömyyteen enää, enkä olisi uskonut vaikka olisin siihen suhteeseen jäänytkin. Vastaukseni kysymykseesi, oman kokemukseni pohjalta, on siis: olet herännyt liian myöhään. Olet vuoden verran vakuutellut että "ei minusta ole isäksi jotenki" ja nyt hän on sen sitten uskonut todeksi. Mieti nyt tarkkaan onko oma ratkaisusi vain paniikkihäiriö eron uhan edessä. Se ei johda lapsen kannalta hyvään tulokseen.
Juttelitko miehesi kanssa asioista ja hänen tunteistaan? vaan lähditkö vain pois?
Me ollaan kuitenki pystytty juttelemaan asioista ja hänkin on sitä mieltä että olen oikeasti herännyt nyt. Toki olin shokissa ja paniikissa kun kuulin tuon tiedon :-( en edes juuri muista sen illan tapahtumia kunnolla. Ja kyllä minä oikeasti pikkuhiljaa aloin jo aiemmin olla valmis isyyteen :-) puoli vuotta sitten lopetimme ehkäisynki yhteispäätöksellä ja aina silloin tällöin olen antanut mennä loppuun astikin ja aatellut että tulee jos on tullakseen, mutta enhän minä pässi tätäkään hänelle saanut aiemmin sanottua :-( ja lapsen teko on yhä minusta niin iso juttu että ei sitä voi tehdä jos ei ole valmis. Olen minä miettinyt sitäkin että olenko tosiaan shokissa ja siksi aattelen näin mutta olen myös kääntynyt ammattiauttajien puoleen ja keskustellut heidän kanssa omista tunteista ja kaikesta muustakin ja näin ollen saanut selkeytettyä päätäni. Toki nytkin tuntuu välillä että hajoan nytkin kyynel valuu kun tätä kirjoitan, mutta tunteet on vain käytävä läpi. ja edelleen olen sitä mieltä että haluan lapsia hänen kanssaan, mutta en todellakaan pystyisi heti eka iltana lasta yrittämään sillä kyllä meidän on aika monta asiaa juteltava vielä ettei tämä väliaikainen ero tulisi kummittelemaan jatkossa.
Koko tuo prosessi kesti n. 4 vuotta kaikkiaan, sisältäen sen vuoden kun en puhunut asiasta. Toisin sanoen minä puhuin ja yritin saada miestä puhumaan myös mutta kun ei hänestä saanut irti mitään muuta kuin "enmietiedä" niin eipä siihen juuri vaihtoehtoja enää jäänyt. Silloin aikanaan kun kihloihin mentiin, sovittiin jo häävuosi mutta kun ajankohta läheni niin kummasti se vaan rupesi siirtymään "entäs jos pidettäiskin talvihäät" / "entäs jos kumminkin kesähäät" jne, loputtomiin .... nämä siis hänen repliikkejään.
Minun näkökulmasta hän ei olisi voinut enää tehdä _yhtään mitään_, kun oli jo mennyt kokonaan usko siihen että hän haluaisi minun kanssani perheen perustaa. Tuokin vaihtoehto joka sinulla on nyt esillä, että olisi menty takaisin yhteen mutta ei olisi heti aloitettu esim. hääsuunnitelmia olisi ollut täysin poissuljettu. Minulle se olisi ollut osoitus siitä, että hän haluaisi vaan jatkaa entisellään, kuoria kermat päältä mutta olla silti sitoutumatta mihinkään. Ei, meillä ei ollut enää mitään mahdollisuutta onnistua.
Muista se, että eropäätös ei koskaan ole hetken hurmaa, vaan sitä on mietitty jo kauan. Ainakin minulla tunsin enää helpotusta siitä kun lopullinen päätös oli viimein tehty. Surutyötä olin tehnyt jo vuosia kun itkin sitä, ettei mieheni halua sitoutua minuun ja perustaa perhettä. Eron hetkellä ei sitten enää edes kovin itkettänyt, koska mieheni oli tappanut kaikki tunteet minusta pois.
Niin mutta puhuitteko sen jälkeen kunnolla kun eron ilmoitit??
Kyllä minä olen valmis menemään naimisiinkin hänen kanssaan sillä rakastan häntä todella paljon ja tiedän että hänkin rakastaa minua :-)
Ja olen ollut tosi pässi tänä aikana kun hänellä on ollut vauvakuume en ole tarpeeksi lohduttanut häntä mutta tähänkin on osaa syynsä siinä että olen ollut toisella paikkakunnalla töissä ja hän on monesti niinä iltoina itkenyt kotona kun minun on pitänyt olla muualla yötä ja sitten kun olen tullut kotiin niin hän on ollut iloinen ja onnellinen siitä kun saa olla minun vierelläni (nyt keskusteluissa selvinnyttä). Minä en siis ole tajunnut/tiennyt kuinka paha hänellä on ollut olla :-( voi kumpa oltaisiin saatu puhuttua jo aiemmin...
hmmm...en osaa oikein sanoa mitään,ikävä siis tosiaan että noi kävi...mutta olet kuitenkin osoittanut kypsyyttä ja tajunnut silloin joskus ettet ole valmis isäksi ja odotit koska olet siihen kypsä ja koska myös parisuhde on siihen valmis...se osoittaa jo aikamoista kypsyyttä.
sillä niin mon mies tanssii sen emännän pillin mikaan että koska tehdään muksu jne...ja sitten ei välttämättä kumpikaan ole valmis tuohon tulokkaseen..saatika sitten se suhde,jos vaikka ollaan oltu jonkun vuoden,pahimassa tapauksessa vain tuon vuoden mistä itse puhuit..se on aivan liiaan lyhyt aika perustamaan perhettä...kysymus on kuitenkin lapseseta uudesta ihmisestä joka tarvitsee hyvän ja eheän kodion jossa vanhemmat ovat yhdessä,taloudellineh tila on vakaa...
Te olitte kuintenkin hyvin kauan yhdessä,joten se tuskin oli ongelma,tunsitte varmasti toisenne "kuin omat taskut",mutta et tuntenut itseäsi tarpeeksi kypsäksi...jo se on syy lykätä lapsen tekoa...harmi vain ettei puolisosi tätä ymmärtänyt...toisn taas jos kihlattusi on kolmekymppinen alkaa hänellä väkisin tuo biologinen kellot tikittään...ja ikääkin jo sen verran että ne lapset on jo sitten viimeistään tehtävä siinä kolmenkympin tienoilla...
toivon että saisitte välinne korjatuksi...ja sen pienen käärön,jota täällä moni muukin toioo enemmän kuin mitään muuta=)
Hyvää kesää...!
kiitos viestistä :-)
Sitä kääröä minäkin toivon enemmän kuin mitään muuta :-)ja tietysti häntä :-)
NO niin tulihan se totuuskin sitten kun vähän kohtalo auttoi.... nimittäin tämä nainen oli pettänyt minua edellisenä iltana minua. hän siis kertoi minulle erosta lauantaina ja oli edellisenä iltana selvinpäin käyttänyt parhaan kaverinsa veljeä hyväksi iskemällä tämän baarissa kun itse oli selvinpäin. tämä kaveri seurustelikin tällöin ja tämä nainen oli uskotellut hänelle että on jo jonkin aikaa ollut eronneena. kun taas tosi tilanne oli se että olimme sen viikon tiistaina viimeksi yrittäneet lasta ja seuraavan viikon maanantaina piti muuttaa siihen uuten yhteiseen kotiin!!!! nyt sitten hän oli huomannut olevan raskaana ja teki keskeytyksen eikä edes ollut aikonut minulle kertoa että on raskaana sain vain sen yllättävältä tahdolta tietoon. ja sit vielä väittää että oli varma että lapsi oli tämän toisen vaikka rakastelu iltojen välillä ei ole kuin kolme päivää eroa ja raskaus oli nyt viidennellä viikolla. voiko edes näin lyhyellä olevaa raskautta määrittää että milloin hedelmöitys on tapahtunut?
On kyllä rankkaa luettavaa :-( voin vain kuvitella minkälainen olo sinulla on ollut. Siis miten joku voi tehdä kenellekään noin.
kuinka olet voinut?
voimia sinulle!