Netistä poimittuja

Elämää pitkän koivukujan päässä


Kuri ja järjestys pitäisi palauttaa vankiloihin, ettei kukaan nuori tulisi toista kertaa kiven sisään.



vv Satakunnan vankilan Huittisten ja Köyliön osastot juhlivat lauantaina 70-vuotista taivaltaan. Mukana juhlissa on myös Pentti Rantala, eläkkeellä oleva vartija Köyliöstä ja hänen leikekirjansa, jotka kertovat elämästä maamme vankiloissa viime vuosisadan alkukymmeniltä aina tähän päivään saakka.


Neljä isoa kirjaa


Rantalan neljä isoa ja huolella koottua leikekansiota ovat elävää historiankirjoitusta suomalaisesta vankeinhoidosta. Tarinat ovat lyhyitä ja mikä parasta höystetty hyvillä kuvilla.

– Keräily alkoi Köyliön varavankilan palosta, mutta on kansissa vanhempiakin leikkeitä, Rantala sanoo.

Köyliön vankilasta eläkepäiville vuonna 1988 jääneelle vartijalle vankilaa koskevien lehtijuttujen kerääminen on ollut kuin suuren palapelin kokoamista. Kotiväen mielestä perheenpää on joskus liiankin innokas työssään.

– Tänäänkin taisin leikata lehden ennen kuin vaimo oli sitä lukenut, Pentti tunnustaa.

Kerääjän silmät löytävät vankilajutut lehdistä nopeasti. Ja kun posti kantaa laatikkoon kolme päivälehteä, Lallin ja paikallislehden, leikattavaa löytyy.

– Vankiloita koskevat jutut ovat lisääntyneet, Rantala sanoo. Yksi syy siihen lienee parhaillaan käynnissä oleva Kakolan vankilan purkutyö.

Alkujaan nuori vartija ryhtyi keräämään juttuja vain omasta työpaikastaan, Köyliön varavankilasta. Vähin erin mappeihin kertyi myös muita vankiloita ja suomalaista vankeinhoitoa käsittäviä leikkeitä.

Ilmaista ei taltiointi ole.Yksi iso, käsin sidottu leikekirja maksaa reilut sata euroa ja liimaakin kuluu putkilo poikineen.


Vankien paon
nähnyt sai töitä


Pitkä, 35 vuotta kestänyt elämäntyö vartijana ei ollut köyliöläiselle nuorukaiselle itsestäänselvä valinta. Tie vei mennessään. Seitsenlapsisen perheen poika mietti, mistä leipäpuu löytyisi, mutta ei arvannut, että halonhakkuumatka Köyliön Hemmin metsässä toisi asiaan vastauksen.

Talven polttopuita hakannut nuorukainen hörppi kahvia kannonnokassa, kun kaksi vankipukuista miestä juoksi lähistöllä päätä pahkaa pakoon.

– Eivät huomanneet minua, eivätkä polkupyöräänikään, Rantala muistelee. Onneksi.

Pentti ymmärsi oitis, että vangit olivat karkuteillä. Halkomies hyppäsi pyöränselkään ja survaisi kotiin. Soitti vankilaan ja kertoi näkemästään.

Kahden luottovangin pako vankilasta ihmetytti vartiopäällikköäkin, mutta tarina oli tosi.

Pentille ura vankilassa urkeni vain pari päivää paon jälkeen, kun vankilasta soitettiin.

– Täällä olisi vartijan paikka auki, haluatko tulla?


Velliä väkisin


Varavankila oli Köyliössä hyvä ja vakaa työnantaja monelle nuorelle miehelle. Alan koulutusta ei Pentillä ollut, mutta sitä ei kysyttykään. Vartiopäällikkö antoi uudelle työntekijälle nopean pikakoulutuksen ja kertoi, mikä on työssä ehdottomasti kielletty.

– Sinuttelu, vartija muistaa. Liian tuttavalliseksi ei saanut vartijan ja vangin suhde mennä. Se olisi ollut turvallisuusriski.

Uudelle työntekijälle vankilan maailma oli monessa mielessä uusi ja outo. Melkoinen kokemus oli työ- ja lopulta myös syömälakkoon ryhtyneen vangin syöttäminen. Heikkoon kuntoon menneelle vangille syötettiin velliä lopulta väkisin lääkärin määräyksestä ja letkutus suoraan vangin mahalaukkuun onnistui vasta, kun Pentti haki puuverstaalta kalikan vangin hampaiden väliin.

– Lopulta oltiin vellissä koko porukka, Rantala nauraa.

Aikoinaan nauru oli hommasta kaukana. Nuori vartija päätti jo, että pesti kiven sisässä päättyy tähän.

– Koita nyt vaan poika pysyä töissä, saisit omaa rahaa, neuvoi äiti ja sai lopulta pojan tyyntymään.


Köyliön
kuolemanyö


Mieliinpainuvin työpäivä Pentti Rantalan uralla on ollut Köyliön varavankilan palo heinäkuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1959.

– 16 nuorta vankia paloi selleihinsä, hän kertoo ja liikuttuu asiasta yhä.

Leikekirjan sivuilta maamme tuhoisin vankilapalo hyppää silmille isoilla kuvilla ja otsikolla: Köyliön kuolemanyö.

Rantalan työpäivä oli jo sinä päivänä tehty ja mies oli asettumassa yöpuulle. Kuinka ollakaan, velipoika oli ostanut uuden moottoripyörän ja hurautti näyttämään sitä vielä yönselkään.

– Mikä meteli vankilasta kuuluu; veli kysyi ja sai Pentin lähtemään työmaalleen.

Samoihin sanoihin tuli vankilasta puhelu ja ilmoitus oli lyhyt - vankilassa palaa.

– Tuli suorastaan repesi, Rantala muistaa.

Yksi vangeista oli sytyttänyt olkipatjansa ja asettanut sen sellinsä ovea vasten. Kun vartija avasi oven palava patja kaatui käytävälle ja ilmavirta sytytti puisen rakennuksen nopeasti ilmiliekkeihin. Yhtään vankia ei saatu selleistä ulos oven kautta. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi henkilökunnan epätoivoinen yritys hakata ikkunoiden kaltereita kirveillä ja vääntää niitä sorkkaraudoilla irti.

– Niin pienestä reiästä ihminen tulee ulos, kun hätä on suuri.



Vankiloista
lepokoteja


Elämää ja tapahtumia Satakunnan vankilaan kuuluvissa Huittisten kuin Köyliön osastoissa, mutta myös laajemmin Rantala seuraa leikekirjojen myötä yhä herkeämättä. Periaatteiltaan vanhanaikaiseksi vartijaksi itsensä lukeva mies kaipaisi vankiloihin nykyistä tiukempaa kuria ja järjestystä.

— Nuoret rikolliset saavat nyt talosta väärän käsityksen. Ei vankila ole lepokoti.

Jotta tilanne ei karkaisi käsistä, vankilan tulisi köyliöläisen mukaan herättää rikollisissa pelkoa ja tuomioita pitäisi nykyisestä koventaa. Tilanahtaus helpottaisi puolestaan, kun nyt taloja täyttävät virolaiset ja venäläiset vangit lähetettäisiin omaan maahansa lusimaan.

– Tässä se on, yksi maamme kauneimpia koivukujia, kehuu eläkkeellä oleva vartija Pentti Rantala Satakunnan vankilan Köyliön osastoon johtavaa koivukäytävää.

Arkkipiispan
audienssi
vv Arkkipiispa Martti Simojoen käynti Köyliön varavankilassa on jäänyt lähtemättömästi Pentti Rantalan mieleen. Vankilan sairastuvassa kesäloman tuuraajana toiminut seurasi aitiopaikalta arkkipiispan ja erään vangin kohtaamista.

Piispa kiersi tupaa vuode vuoteelta ja pysähtyi erään potilaan viereen pidemmäksi aikaa. Keskustelu jäi ainiaaksi mieleen.

– Kuinka te arkkipiispa, joka olette noin korkeassa virassa, laskeuduttu niin alas ja tulette tänne vangin viereen, ihmetteli potilas Simojoen lähestymistapaa.

Aika pysähtyi, kun arkkipiispa kertoi suuren työnantajansa, Jeesuksen, opetuksista elämän todellisesta marssijärjestyksestä. Tittelit sulivat, kun kaksi ihmistä kohtasi toisensa.

Vanki kertoi koko elämänsä tarinan. Vuodatti sydämensä erheitään unohtamatta ja arkkipiispa kuunteli. Torui tekoja, mutta vapautti vangin sisimmän, jossa kahleet olivat näkyviä painavammat.

Yhtä vanki vielä toivoi. Sitä, että kerta toisensa jälkeen evätty pääsy ehdonalaiseen toteutuisi. Piispa kuunteli ja sanoi:
– Jos asia järjestyy, katsokin, ettei sinua enää nähdä rautaporttien tällä puolen.

Piispa lähti, eikä aikaa, kun vanki pääsi ehdonalaiseen. Sana piti. Portti ei enää heilahtanut.