Siis, poistamani viestin älyllis-emotionaalinen sisältö käsitteli seuraavaa:
Voiko inhimillisessä mielessä ajatella jonkin kirjoittajan tyylin olevan karismaattinen?
Mielestäni ei, sillä karisma liittyy visuaaliseen itsevarmuuteen, ja kirjoittamisen hallitseminen näkymättömään ammattitaitoon.
(Lähde/pistorasia: Tyra Banks)
Voiko inhimillisessä mielessä ajatella jonkin kirjoittajan tyylin olevan karismaattinen?
Mielestäni ei, sillä karisma liittyy visuaaliseen itsevarmuuteen, ja kirjoittamisen hallitseminen näkymättömään ammattitaitoon.
(Lähde/pistorasia: Tyra Banks)
Vastaukset 6
Vanhimmat
Oppimattomana moukkana sanoisin, että kirjoittajan tyyli on joko itselle (lukijalle) sopivaa tai ei-sopivaa. Jos jollain kirjoittajalla on ns. oma tyyli ja se toimii, niin pitäkööt siitä kiinni. Kaikkia se ei miellytä, vaikka minkä tyylin omaksuisi.
Oma kirjoitustyylini on alta-riman-tyylitön-mauton hasardi, mutta se on mun tyyli, ja siitä pidän kiinni. Tai sitten en.
Mikäli karismalla tarkoitetaan tässä yhteydessä samaa kuin sanakirjassa (ei-uskonnollisessa merkityksessä) eli vetovoimaisuutta ja lumoavuutta, on hyvinkin monen kirjailijan tyyli vetovoimainen ja lumoava. Esimerkiksi Mika Waltarin, Volter Kilven tai Jose Saramagon tyyli on erittäin lumoava.
Koska en ole sellaista ainakaan kokenut. Voiko olla? Jää arvailun varaan, mutta koska ilmeisesti arvailua ei haettu, vastaan etten tiedä.
(Lähde/kaali: X-Sherlokki Suomi24)
T. ®Sherlokki © 2006
Mä tykkäisin nyt tässä kohtaa, ettei karismaa voi pahallakaan tahdolla palauttaa pelkkään visuaaliseen itsevarmuuteen tai ylireteeseen habitukseen. Heikkoon todellisuudentajuun tai röyhkeään dominanssiin perustuvalla ylitsevuotavalla itsevarmuudella ei ole juurikaan yhteistä kosketuspintaa karismana tunnetun ominaisuuden kanssa. Karisma on ominaisuutena vähän kuin kauneus, sitä on vaikeaa käsitteellistää, mutta se on helppoa tunnistaa. Samoin se asustaa toisinaan katsojan silmässä.
Kasselkaa maanmainio viinielokuva Sideways, siinä Paul Giamatti akseeraa sellaista karismaa Milesina, että vähemmästäkin tekee mieli halata. Ja pahimpana luuserina totta kai. Kirjallinen karisma on samanlainen juttu. Jos sallitaan vanhahtavan sanan hyväksikäyttäminen, niin karisma se vaan tenhoaa, eikä silloin ole kyse tekniikasta muuten kuin tangentiaalisesti.
Me käytiin kattomassa se viime vuonna (vai oliko se sitä edellinen vuosi?) Rakkaudessa & Anarkiassa. Leffa oli täydellinen jackpot. Kuvittele: mä olin nähnyt toisen pääosanesittäjän jossain typerässä saippuasarjassa vilaukselta, ja toisen Conanin vieraana. Pidin siis molempia aivan tuutteina. Ja siinä oli sitten tulos, kun itkin ja nauroin teatterissa noin viidenkymmenen muun ihmisen kanssa (?)
(Nyt tuli blokki. Piti soittaa ja kysyä että missä me se nähtiin, eikä vastaus ollut R&A, vaan aivan tavallinen näytös jossain jota kumpikaan ei enää muista.)
No, enyway. Milesin veto oli häikäisevän karismaattinen.
Sun pointtis lähentelee juuri sitä mitä itse karismana koen. Mutta mitä jos ehdottaisin, että karisma olisi autenttista läsnäoloa?
Näet tunnen ihmisiä jotka ovat hyvin kauniita, älykkäitä, ja myös emotionaalisesti hyvin suoria, sekä itsessään - ja etenkin muissa - absoluuttisen rehellisiä.
Silti, en ole niin naiivi, että kuvittelisin heidän olevan omassa rehellisyydessään lähelläkään mitään sitä kuvaa jota he itse antavat tietoisesti tahi tietämättään ympäristöönsä.
Tässä mä haluan törmäysraitille: Karisma versus minäkuva. Vai viekö katsoja koko potin.
(Teen tässä pohjatöitä seuraavaa juttua varten.)
Kävin ite kattomassa pätkän tyttöystävän kanssa tennarissa ja sen loputtua tartti mennä suoraan punkulle pysähtymättä lähtöruudussa ihastelemaan olemassaolon siedettävää keveyttä. Sitä kun joku tuntui joltain, eikä se edes maksanut paljoa.
Kuriositeettina: leffan huikean menestyksen seurauksena Milesin hehkuttaman pinot noirin kittaaminen nelinkertaistui ja merlotin romahti, osasi Newsweekki kertoa Amerikoista.
Mutta karisma-asiaan. Mä näkisin että sä oot oikeilla jäljillä kun yhdistät karisman autenttiseen läsnäoloon (tai sellaisen fiiliksen välittymiseen). Rupesin miettimään löytyisikö johtolankoja karisman lähteille naisen seksikkyyden kautta, joka kieltämättä on hyvin samankaltainen luonnonilmiö, joka myös pakenee mun järkeä, minkä kerkiää.
Tunnen nimittäin pari pirun rumaa naista, jotka ovat seksikkäitä, ihan noin niinkuin monen mielestä, vaikka eivät edes ole ylitsepursuavan Itsevarmoja ja sitä on vaikeaa selittää ilman tuota läsnäolohommaa.
Mä luulen että karismassa on tosi tärkeetä sellainen intuitiivisesti välittyvä kokemus siitä, että kyseinen ihminen että antaa emotionaalisesti enemmän kuin saa. en tiedä miksi, mutta intuitiivisesti musta tuntuu että se on jotenkin avainasemassa koko säteilyssä. Sen kun yhdistää kulttuurin kauneusihanteiden piiriin mahtuvaan esteettisyyteen, kiehtovaan erilaisuuteen, itsevarmuuteen ja äärimmäisen lempeään luonteeseen, niin loputuloksena lienee aina karisma, missä ja milloin tahansa. Mutta mitä osasia sopii ottaa pois ja missä määrin ennenkuin homma menee pipariksi.
Totta on myös, ettei karismalla ja rehellisyydellä tarvitse olla kovinkaan montaa yhteistä nimittäjää. Kuten ei seksikkyydellä ja uskollisuudellakaan.
...interesting, täytynee jatkaa myöhemmin kun on enemmän aikaa.