tämänikäinen parempi isä nyt - tämänhetkisellä järellä ja kokemuksen rintaäänellä puhuen?
Voisitteko kuvitella jäävänne isyyslomalle, tai hoitovapaalle hoitamaan itse pikkuisianne - luonnistaisiko se teiltä, tai haluaisittekokaan edes?
Kuinkas ikätoverini naiset, miltä teistä tuntuisi - luottaisitteko lapsenne isänsä hoitoon?
Voisitteko kuvitella jäävänne isyyslomalle, tai hoitovapaalle hoitamaan itse pikkuisianne - luonnistaisiko se teiltä, tai haluaisittekokaan edes?
Kuinkas ikätoverini naiset, miltä teistä tuntuisi - luottaisitteko lapsenne isänsä hoitoon?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Mutta pappa,ukki,iso-isä olisin lastenlapsilleni,mitä parhain.
No,josko nyt sitten kysymykseesi hajatelmana ajatus, tällä iällä ja näillä "oireilla",en kyllä sen(kään, edes omiini) nuoren isän saappaisiin kykenisi hyppäämään,saati täyttämään niitä.
Uskon, että "luonto" tietää sen iän,jolloin isäksi ja äidiksi on "keskimääräisesti oikean ikäinen".
Enemmän tietysti olisin nykytilanteessa läsnä ja
osallistuisin päivittäisiin hoitorutiineihin ja 'vieläkin' pehmeämmin menetelmin hoivaisin lapsiani.(silloisena isänä hippiajan metoodeita soveltaen)
Kuitenkin 'pappa-aines' alkaa olla se hallitseva ominaisuus,joka valtaa mielen ja se onkin seuraava suuri haave,jonka haluaisin saada kokea.
Täytin ensimmäisen lapsen syntyessä, ja jopa samana päivänä 28-vuotta
Siispä vaimo antoi minulle todella monivuotisen ja arvokkaan synttärilahjan,jopa ehti vielä ennen sairaalaan lähtöä valmistaa täytekakun sitä juhlistamaan.
Olisihan se lahjakin näin vaatimattomalle isälle kyllä sinällään riittänyt,mutta ne naiset nyt ovat helposti liiallisuuksin meneviä, "vähän jopa" yli tramaattisia,että sekin piti kestää vielä, niinkuin mies.
ps. Aika mahtavat tunteet siitä vieläkin mieleen palaa,vaikka siitä on kulunut 26-vuotta,tosin sellaisia hyvin lyhyitä vuosia.
toki ajatellutkaan että NYT ja tässä iässä olisitte rupeamassa isiksi pienille lapsille, ei tokkiisa, ukkibuumihan se nyt jo taitaa olla menossa :))
Ajattelinkin jos pystyisitte eläytymään ajatustasolla uudelleen tilanteeseen tämänhetkisellä kokemuksella ja tämänpäivän yhteiskunnassa, niin kuinka nyt toimisitte isinä, viitaten aik. kysymykseeni?
ps. toivottavasti toiveesi ukin pienistä toteutuvat aikanaan, ja mieluummin tietysti niin, että ukillakin on vielä voimia painiotteluihin :)
Tää on just tätä, nykyisin täytyy rautalangasta vääntää,että pääsen hajulle yhtään mistään.
Taitaa olla niin,että se perusluonne ja asenne ympäristöön ei ole ainakaan omalla kohdalla kovinkaan paljon muuttunut,joten samat perusmetodit olisivat vieläkin ne,kuin neljäännesvuosisata sitten.
Eli antaa tilaa(lue hippi) kasvaa "omin"ajatuksin ja elää ja olla itse sellainen "kunnollinen"isän malli/ esimerkki,johon pieni lapsi matkimisen kautta leimautuu, sillä niinhän he 'takuuvarmasti tekevätkin'.
Nyt ajattelisin omien rajojen ja niiden rajojen ristiriidattomuutta,joita missäkin kehitysvaiheessa lapsen tulisi noudattaa,sekä tietysti omien arvojen hyviä ja huonoja puolia suhteessa kokonaisvaltaiseen kehitykseen lapsen kannalta.
Toki vaistoon sitä vieläkin turvautuisi,koska visiointi on kuitenkin se työkalu,jolla saattaa etsiä oikeita valintoja. Järkeily kuuluu sen visioinnin kehittelyyn ja mahdolliseen soveltamiseen käytäntöön.
Pojan kanssa toimisin ikävuosien 7-15 sta. hiukan eritavoin.
Syyllistyin omien toteutumattomien haaveiden kokemiseen ja toteuttamiseen,ainakin osin hänen kauttaan.
En painostaen,mutta en havainnut/ huomioinut hänen omaa intohimoa,joka oli musiikki,vaan fyysisten harrastusten pariin häntä ohjasin.
'Vasta' viidentoista ikäisenä hän teki valinnan musiikin hyväksi.
Itselle "selittelin",kuten muillekin urheilutoimintaa hyvän fysiikan saamisen lähteenä,mitä se useimiten onkin, ja tässä ko,lajissa varsinkin, mutta,,, ja vielä toinenkin iso MUTTA.... Näin jälkeenpäin ajatellen, olisi pitänyt vielä herkemmällä silmällä ja -kuulolla aistia hänen mielihalua(intohimoa jopa) ja antaa ememmän siimaa siihen suuntaan,eikä kuvitella,että omat mieltymykset urheilun saralla on hänellekin se "paras" tie.
Toki musiikkia hän harrasti silloinkin, mutta lojaalisuus isää kohtaan oli varmaankin yksi hänen syistään harrastaa jopa sm-tasolla/-lle asti lajia,jossa ison työn ja saamiensa luontaisten lahjojen avulla taisteli itsensä kahtena vuotena ikäkautensa 10 n.joukkoon,jopa monesti palkintopallisijoille asti.
Paljon virheitä on tullut tehdyksi ja jälkiviisaus on helppoa.Silti näilläkään eväillä, mitä tähän ikään on tullut opituksi,niin virheistä kasvatuksen, kuin muiden valintojen suhteen.
En onneksi ole kovin kyyniseksi edes itseäni kohtaan tullut,sillä elämän kulku on niin monimutkaisia, että hyvällä onnella, erilaisilla sattumuksilla, ajan ja paikan sopivuudella on niin valtavasti meistä riippumattomia vaikutuksia,että nekin suuressa määrin vaikuttavat lopputulokseen.
Kasvatus on kuin maanviljely ikään;(myös) onnenkauppaa?
Viljeli sarkansa, kaiken osaamisen, kokemuksen ja huolellisuuden siihen panostaen,niin lopputulokseen vaikuttaa niin monta muuttujaa, että sato voi olla jotain muuta,kuin on halunnut.
Yleisellä tasolla siellä saadaan kuitenkin yleensä kohtalainen tai ainakin "siedettävä" sato.
Toki viljelijällä on vaikutusmahdollisuuksia,kuten vanhemmillakin,ja yleensähä satona korjataan sitä,mitä maaperään on kylvetty.Ei silti aina;joten sillä on myös puolensa,eli huonossa tapauksessa vaikka parhaansa tekisi,niin muuttujat voivat kääntää suunnan muuksi,mutta onneksi myös toisinpäin,että asiat hoituvat hienosti,vaikka kasvuolosuhteet eivät kaikin osin olisi "kaikkien taiteen sääntöjen mukaisia".
Varmasti pieni boheemisuus ei ole koskaan pahasta,sillä se antaa 'sopivasti' välinpitämättömyyttä(ainakin naapuruston mielestä),mutta myös suvaitsevuutta kaikenlaista erilaisuutta kohtaan,so.uskallusta elää!
mutta tietoa siihen millainen se hyvä, hyvempi ja paras isä on...olisi. Kyllä minä joissain asioissa olisin parempi. Ja olen jopa käytännössä sen kokenutkin kun olen "uudelleenkierrätyksessä" ollut. Tuntuukin että myöhemmin oli enemmän aikaa lapsille -omille ja "vieraille" kun oma kiireinen aika on osittain ohi. Se 20-30v ikien väli mennä humpsahti lapsineen niin lujaa ohi ettei siinä jäänyt kuin säikähdys siitä että täytti yhtäkkiä 30.
Nyt elämä on aika mielenkiintoista kun on vaari ja kuitenkin kotona on vielä omiakin muksuja. Roolien kanssa ei tartte olla huolissaan. Muksut kyllä osaavat pitää ne järjestyksessä.
Kyllä lastenhoito onnistuu ja hoitovapaata en panisi vastaan....mutta.... en sittenkään enää haluaisi. Jossain kohtaa se raja on tullut pikkuhiljaa vastaan. Huomaamattani. Ja tätä kirjoittaessa oikeastaan tulin sitä edes ajatelleeksi :-)
lapsiahan mekin melkein oltiin itekkii, no siinähän sitä kasvettiin rinnakkain heijjän kanssaan.
Miehet kai ovat lapsellisempia vielä pitempään - ainakin jos antaa tai saavat siihen tilaisuuden..olen huomannu vain.:)
Niin, luojalle kiitos, etten enää minäkään tehdä niitä pieniä, kyllä se jo tässä iässä olisi raskasta - sen olen todennut niiden kuuden laspsenlapsen vierailupäivien jälkeen.. - iiilomielin luovutan heidät aina takaisin omistajilleen :)
edelleen. Niin tein nuorenakin ja tekisin vieläkin jos pieniä tulisi. En edes ymmärrä, miksi en luottaisi?
se oli.
Oli kai niitä ikäpolvemme miehissäkin, jotka eivät arkailleet ottaa lapsen hoidosta tasavertaista vastuuta - harvemmassa tosin mitä nykyään.
Nykyajan äidit eivät tosin suostukaan kantamaan yksin lastensa hoitovastuuta, hyvä niin - ja se on onneksi isille, ja kuin myös lapsille.
Kai sitä olisi vain pitänyt nakata se lapsi isälleen silloin heti, ja antaa (tai vaatia) edes yrittää hoitaa sitä nytykkätä.
me taisimme olla vähän omituisia siihen aikaan, kun koimme vanhemmuuden tärkeäksi ja vastuulliseksi asiaksi. Mieheni oli käynyt kurssin päästäkseen mukaan synnytykseen ja järjesti itselleen "isyyslomaa". Hän halusi alusta lähtien olla tasa-arvoinen vanhempi, kun kaikissa muissakin asioissa olimme tasa-arvoiset.
Heti laitokselta tultuamme hän ehdotti minulle, että jättäisin hänet hoitamaan lasta ja lähtisin hankkimaan itselleni "sen vyötäröllisen asun" josta olin kertonut haaveilevani mamma-asuista päästyäni. Muistan hieman hämmästyneeni, mutten hetkeäkään epäröineeni. ;))
kursseja oli silloin, minä en muista yhtään, tai niitä ei vielä 70 -luvulla täällä syrjäseuduilla ollut, 80-luvulla ne tulivat muotiin täälläkin.
Olettepa te olleet viisaita ja tiedostavia aikuisia jo alusta alkaen, oilisimmepa mekin olleet.
Kuinka pitkä äitiyslomasi silloin oli, ts. kuinka pienen lapsen hoitajaksi miehesi jo uskalsi?
ensimmäisen kerran kahden isänsä kanssa eli samana päivänä kun tulimme "laitokselta".
Äitiyspäivärahaa sain 56 vuorokaudelta. Monet tosiaan pitivät meitä vähän hulluina, kun jatkoin palkatonta lomaa yli kolme kuukautta.
Ainoa vaikea asia miehelleni oli kakkavaippojen vaihtaminen. Muistan hänen oksentaneen välillä kesken homman ja yritinkin parhaani mukaan säästää häntä siitä tehtävästä.
Helsingissä otettiin isät mukaan synnytysvalmennukseen ja synnytykseen muistaakseni jo vuodesta 1968 tai -69 alkaen. Kaikki kätilöt eivät hyväksyneet asiaa ja yrittivät keksiä syitä estääkseen isiä pääsemästä mukaan.
vävy yökkäili kun pesi muksujen kakkapeppuja - minua hurjaa se nauratti piilossa.:))
Mutta kunnioitettavaa oli häneltä se halu suoriutua siitäkin tehtävästä hellästä luonnosta huolimatta..:)
Kyllä ovat olleet silloin lyhyitä ne äitiyslomat - ja ihmeenä minä pien että miehesi niin pienen kanssa tuli juttuun ja uskalsi yleensä jäädä kaksistaan - oliko hän aiemmin oppinut jossain hoitamaan lapsia, esim. nuorempia sisaruksiaa?
kontakti pieneen ihmiseen. Koska pieni ihminen oli rakas ja tärkeä, tarvittavat tiedot ja taidot harjoiteltiin yhdessä ja oppeja toteutettiin joskus turhankin kirjaimellisesti.
Kesti kai muutamia viikkoja, ennen kuin nuori isä ymmärsi ettei lapsi säry kovin helposti ja sitä voi käsitellä hieman rennommin. Naureskelimme muistellessa ensimmäistä kotimatkaa taksissa: isä piteli lastaan olkapäät jäykkänä käsivarsillaan ja suojeli pompuilta tai heilahduksilta. Se oli kieltämättä hellyyttävää samoinkuin ensimmäiset valokuvat, joista paistaa suuri hellyys ja pieni kömpelyys.
Katselen aina sillä silmällä ensimmäisiä "isä ja lapsi" -kuvia ja olen monesti huomannut samanlaisia ilmiöitä. Iso mies, joka on tottunut tekemään käsilläänkin monenlaista, muttei oikein tiedä miten pitelisi niillä pientä lasta. Minusta se on aina yhtä hellyyttävää. ;))
.."hoitovapaalle hoitamaan itse pikkuista,"
Oli tosin jo silloin melkein vuoden, ja tein jonkin aikaa,
kun etsin siinä sivussa työtä ja lapselle hoitopaikkaa.
Kun eihän tuosta kukaan mitään ruokaa/rahaa saanut.
Eli tuo oli 70-lukua, nyt en vapaaehtoisesti moiseen ryhtyis,
mutta tietenkin puoli väkisin olis kai pakkotehtävä. ;)