Mieltäni askarruttaa kovasti 1,5 vuotiaalla pojallani jo pidempään kestänyt äkkipikaisuus ja tottelemattomuus. Kävimme neuvolassa piikillä kaksi viikkoa sitten ja siellä sanottiin tämän voivan aiheuttaa känkkäränkkää myöhemmin. Voikohan vaikuttaa vielä...? Toisaalta epäilen hampaiden tuloa sillä ruokakaan ei oikein maistu. Toisaalta taas mietin onkohan kyseessä ensimmäinen uhmaikä, sillä välillä katsoessani poikaani hän tuntuu pelottavan vieraalta, eikä ollenkaan kiltiltä omalta lapseltani, en ymmärrä. Hän ei kuuntele, ei hymyile, ei huomaa edes vieraitamme entiseen malliin. Hän vain temppuilee ja heittäytyy maahan jos yritän esim. ottaa syliin ja rauhoitella. Pukeminen on pahinta... Raivarit ja kiljuminen on siis tavallista nykyään. Onko muilla kokemuksia vastaavista tilanteista. Olis mukava kuulla,onko normaalia muissa perheissä?
Pojan raivarit
Hämmentynyt
81125
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Täällä hieman samansuuntaisia ajatuksia, olen myös hyvin hämmentynyt 1-vuotiaan tyttäreni raivonpuuskista. Pukeminen ja rattaisiin laittaminen on pahinta,tyttä kiljuu(!) ja vetää itseään karrelle. En todellakaan tiedä miten minun pitäisi tässä tilanteessa toimia, tämä on aivan uutta. Tosin tyttäreni on jo pitkään ollut hyvin temperamenttinen tapaus, tuo "karrelle taipuminen" sen yhteydessä jos hänet hakee "pahanteosta" on jatkunut jo pitkään, nyt se on vain huomattavasti pahentunut. Lelut lentävät usein seinään huudon (kiljumisen) kanssa. Voiko tämä olla siis jo ensimmäinen uhmaikä? Onko käyttäytymiselle järkevää selitystä vai meneekö se vain ajan kanssa ohi? Lapsemme saa huomiota ja rakkautta paljon joten käytös ja kummastuttaa ja ihmisten katseet ovat kiusallisia. En osannut vastata kysymykseesi, mutta osaisikohan joku auttaa meitä kumpaakin?
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=116&conference=4500000000000373&posting=22000000016672197
tossa alemmalla onkin samansuuntaisesta puhuttu. Huomasin kirjoitettuani ton edellisen viestin. Vastatkaa silti jos vain jaksatte!
Tulin juuri koneelle kirjoittaakseni tästä samasta asiasta! Meillä tyttö 1-v. ja aina ollut melkoisen omatahtoinen, joskin iloinen hymy tyttö. Mutta nyt kiukuttelu lisääntynyt toden teolla. Kun on vaipan vaihdon aika, tulee itku.Ennen sujui täysin ongelmitta. Ruokaillessa pitää olla jotain tekemistä, muuten ei ruokaa yleensä suostu syömään.kääntää vain pään pois tai alkaa itkemään. Saattaa turhautua lattialla leikkiessään - yks kaks alkaa pää punaisena itkemään. Sitten kun menen leikkimään hänen kanssaan tai annan jonkun "uuden" lelun tms., rauhoittuu ja naureskelee saman tien. Olen täysin ihmeissäni, mitä tehdä?! Onko tämä normaalia? Neuvolassa sanoivat, että "yleensä tuo uhmaikä tulee kyllä hieman myöhemmin..että onpa tosiaan aika voimakastahtoinen tyttö", ja naureskeli vaan.
Eli ei paljon ollut apua. Toivottavasti meille löytyisi jotain konkreettisia neuvoja... :-)
Seuraavasta saa sitten olla vapaasti ihan sitä mieltä kuin haluaa :-) :
Reilun yhdenvuoden ikäisenä nuo ensimmäiset pahat uhmat tulevat. Ja jatkossa ne pahenevat, joten pohjatyö tulevaa varten on aloitettava heti. Tavat ovat ne samat jotka jokainen jo tietää, mutta kaarelle jännittynyt, raivoava ja epätoivoisesti parkuva itseään satuttava lapsi saa yleensä johdonmukaisuuden vaihtumaan epätoivoon.
Jos lapsi vastustaa pukemista, hänet puetaan silti. Ei väkivaltaa käyttäen, mutta määrätietoisesti. Tämä onnistuu vielä yksivuotiaan kanssa, mutta yrittäkääpä myöhemmin hallita kolmevuotiasta jos hän on aina vauvasta asti "voittanut" tilanteet hankaamalla vastaan.
Hoitopöydällä ei pyöritä vaipanvaihdon tai muiden toimenpiteiden aikana. Pyöriminen tulee estää jo senkin takia, ettei lapsi pyörähdä tyhmyyttään alas lattialle.
Jos lapsi vastustaa syömistä, ei ruoalla sotkemista tule hyväksyä. Ruoka otetaan pois jos se ei mene tappelematta alas. Väkisin syöttäminen on käytännössä mahdotonta, joten miksi edes vaivautua pakottamaan? Rauhoittumisen jälkeen voi antaa ruokaa että nälkä lähtee ja riita saadaan sovittua. Yksivuotiaalla alkaa jo lusikka pysyä kädessä ja ruoka löytää suuhun asti. Itse-syöminen on hyvä virike, jolloin ei aikaa jää kenkkuiluun. Siinä sivussa voi vanhempi toisella lusikalla lapioida joka toisen suupalan ettei ruokailu veny liian pitkäksi ja mielenkiinto syömiseen ehdi lopahtaa pahimman nälän mentyä.
Ja muistakaa aina ensin varoittaa ja vasta jos hölmöily edelleen jatkuu niin toimitte varoituksenne mukaisesti. Ja aina pitää kertoa miksi toimitte siten kuin toimitte jos ongelmat jatkuvat. Vanhemman auktoriteetin ja toiminnan ei tule olla mielivaltaista vaan perustua aina johdonmukaisesti johonkin. Lapselle ei myöskään tarvitse huutaa; lapsi kuulee kyllä jos haluaa kuunnella. Tärkeämpää on uskoa että tilanne on itsellä hallussa ja antaa lapsen rauhoittua omaan tahtiinsa.
Kielto/varoitus/toimenpiteet -toistoja saakin sitten käyttää urakalla seuraavat 15 vuotta...
Lahjonta, liika houkuttelu ja huomion kääntäminen toisaalle kannattaa unohtaa heti alkuunsa. Yksivuotias on jo tarpeeksi vanha skarppaamaan itse ilman virikkeitä. Keskittyminen on yksi taito mikä on opittava eikä oppiminen tapahdu itsestään vaan näiden kiukkukohtausten saattelemana. Palkitseminen kehuilla on parasta mitä onnistuneen suorituksen jälkeen lapsi voi saada. Lahjonnalla hiljentäminen on loputon suo, mikä opettaa lasta vain hyväksikäyttämään vanhempiaan. "Olen kunnolla jos annat sen mitä haluan. Jos et anna, saan raivokohtauksen."
Lapset oppivat lopulta yllättävänkin nopeasti pelisäännöt, kunhan niitä toistetaan johdonmukaisesti kerta toisensa jälkeen. Mutta jos he pääsevät itse vaikuttamaan toimillaan pelisääntöihin, niin sitten kiukuttelusta tulee osa peliä.
Itselleni oli esikoisen kanssa melkoinen yllätys miten nopeasti ja paljon lapsi muuttuu yhden ja 1,5 ikävuoden välissä. Samalla kun lapsi itsenäistyy hän tarvitseekin tuplamäärän huomiota. Koko ajan saa olla selittämässä elämän kummallisuuksia ja höpöttämässä mikä mikäkin esine on ja mihin/miten sitä käytetään.
Hyviä kotiharrastuksia n. 1- ikävuodesta eteenpäin: astianpesukoneen tyhjentäminen (astioiden nostaminen äidille/isille), pyykinpesukoneen tyhjentäminen (pyykkien veto ulos rummusta), avustaminen ruokapöydän tyhjentämisessä/kattamisessa (astioiden kanto pöydän luota pesukoneen luokse), likaisten vaatteiden kanto pyykkikoriin, tavaroiden vieminen/tuominen/hakeminen, lelujen kerääminen leikkien jälkeen, pikkuroskien vienti roska-astiaan, mikroaaltouunin käyttäminen (hellaa ei kannata opettaa :-), valokatkaisijoiden käyttö, ovien sulkeminen.
Tsemppiä vain kaikille kasvatukseen!
Ilahtuneena luin kirjoituksesi. Mukavaa huomata, että vielä on olemassa kunnon maalaisjärkeä käyttäviä vanhempia!
Todella helposti nykyvanhemmat antavat periksi jo pienillekin lapsille, ja ihmettelevät sitten, missä meni vikaan.
Itselläni on jo teini-ikäinen lapsi, mutta muistan elävästi varsinkin päiväunien jälkeiset raivokohtaukset. Lohdutukseksi voin kertoa, että kyllä ne siitä hävisivät.
Kotikatu-ohjelmassa isä-Pertti niin osuvasti sanoi, että lastenkasvatus on loputonta toistoa, toistoa, toistoa, toistoa...
Kaikille uhmaikäisten vanhemmille vain loputonta kärsivällisyyttä ja JOHDONMUKAISUUTTA toivotellen.
Meillä alkoi ihan samalla tavalla n.1.5 vuotiaana.. samat temput, kiljuminen, veteläksi heittääntyminen, huomioimatta jättäminen yms.. joka asia oli tappelun takana!! valitettavasti meillä se ei ollut normaalia. Nykyään sama poika on diagnosoitu autistiksi ja samoja vinkeitä on vieläkin, paitsi että kylään tulleet vieraat ottaa nykyään iloisin mielin vastaan eikä vain tuijota esim. televisiota.
...onneksi löytyi vastauksia tähän. olin juuri tulossa etsimään tietoa näistä kyseisistä asioista. huh!puoli tuntia kiukkusi äsken 1,5 ikänen poika. tosin kuuma päivä, riisuin alasti ja laitoin sänkyyn makaamaan riepunsa kanssa. nyt on jo rauhoittunut.yritetään jatkaa syöntiä,puuuron keitin kylläkin jo tunti sitten kun alkoi se hepuli. meillä ei onneks tuota pään hakkamista ole keksitty.muuten kyllä kaikkea muuta mahd...
voi vaan kuvitella miten lapsella on paha olla kun saa sellaisen raivarin ja joku tietämätön jättää lapsen yksin.