Jättää sitä ei voi. Äkkiä harmaaa parrassa ja ohimoilla.
Jättää sitä ei saa, vaikka se katselee nurkkia, pyyhkii pölyjä, rätti haisee.
Se kastelee kukkia. Tuli hankituksi sen mieliksi. Pitää sen kanssa kulkea ruukulta toiselle, uusi nuppu, uusi lehti milloin kiinanruusua, milloin aasinkorvaköynnöstä, milloin kumipuuta.
Sitten se taas kastelee, ihan liian kanssa, mädättää kasvit ja odottaa koska tuon uusia.
Se pesee kerran viikossa ikkunat, että näkisi tahrattoman lasin läpi tarkemmin ulos pihalle.
Siinä se ikkunassa odottaa, että tulee kotiin minuutilleen. Sitten se on jo avaamassa oven, ettei avaimella itse ehdi, kääntyy kannoillaan, jos ei marssi sen perässä katsomaan uutta nuppua, uutta lehteä kuraiset kengät jalassa, jos sille ei heti hymyile ja sano: sitä rakkautta ja substraalia.
Katsoakin sitä päin, vanha. Äkkiä vanha ja paljon mitään sanomaton.
Lehti sillä on avoinna pöydällä, mutta ei se sitä koskaan lue. Ja pinottain papereita, kun ei se vain alkaisi taas lukea. Se on sotkenut taas sivut, se kinuaa tekstinkäsittelylaitteita, ei menisi niin paljon paperia ja nauhoja ja korjausnauhoja, aikaa. Se ei muista.
Ruokaa se ei enää laita. Itse saa laittaa, kysyä joka päivä onko se käynyt edes kaupassa. Ei se koskaan ole, saa käydä itse. Lenkkimakkaraa ja grillattua broileria ja ranskanperunoita tai Mummon muusia, hedelmiä, Karjalaa.
Aika on tainnut sen jo jättää, tai se ajan. Se elää oman päänsä sisällä, ei kuuntele ketään, ei katso kohti, oven raosta sen verran katsoo, että on tullut perille siihen huoneeseen, johon oli kai menossa. Häviää huoneeseensa. Sitten se alkaa naputtaa, aamuyöhön asti. Nyt se osaa taas kirjoittaa koneella. Sen piti opetella se uudestaan.
Se ei enää neulo, ei korjaa vaatteita. Pyykit se pesee, on aina puhdasta panna päälle, mutta reikäistä, pitää ostaa aina uutta. Äkkiä vanha ja tarpeeton.
Ja sängyssä makaa sikiöasennossa, aina makaisi valot päällä, yötä päivää pitää olla valot päällä, sanoo, että sen pitää nähdä valo, että se tietää. Mitä sen pitää tietää, sitä se ei sano.
Tai se makaa sohvalla, tuijottaa televisiota tai vanhoja videofilmejä, kerran toisensa perään ja se sanoo, että sen pitää, että se näkee miten on lavastettu, mikä äänitehoste, minkälainen repliikki. Kerran toisensa perään. Se sanoo, että sen pitää tietää. Miksi, sitä se ei sano.
Se kääntyy aina selin, pää sillä kuin vieterin päässä, aina kimmahtaa katsomaan ohi ja näkee kummallisia näkyjään, sanoo että sen henkilöt ovat alkaneet elää.
Vasta aamuyöstä se väsyy ja siltä sammuttaa television ja valoja yrittää, mutta se herää huutaamaan, ettei valoja.
Se nukkuu aamuisin, kun sitä lähtee työhön. Se kääntää päänsä pois, kun sen poskea yrittää hipaista huulilla ennen työhön lähtöä. On sitä hipaissut jokaisena aamuna siitä lähtien, kun se makasi minun kanssa ensimmäisen kerran. Se pahoittaa mielensä, jos sitä ei yritä eikä sitä osaa lähteä muuten. On kuin jotakin puuttuisi, että ei yrittänyt.
Se on siinä silmät kiinni, tukka levällään tyynyllä. Sen iho on vaalea kuin alabasteri ja pehmeä kuin silkki, sen iho on aina ollut ja hiukset ja kädet. Mutta se kavahtaa, jos sitä koskee.
Ennen se tuli vastaan kun tuli töistä, tuli joskus työpaikalle asti.
Silloin se oli nuori, tarttui käsivarteen ja sanoi, että joudu jo, oli odottanut. Pyysi tarttumaan lastenvaunujen sankaan, työnnetään yhdessä, moitti että minä vain yhdellä kädellä huolimattomasti niin kuin ruohonleikkuria pihalla.
Töissä naljailivat sen vastaantuloista kun ne tiesi siitä toisesta naisesta.
Pyysi kurkistamaan kuinka on vauvalla punaiset posket, etteivät vaan paleltuneet, nuppusella, kuinka hyvin nukkuu, kun isi työntää. Piti kävellä vielä vähän kaikki yhdessä, hakea oksia maljakkoon, kohta puhkeaisi pajunkissat.
Kesät talvet se kulki pientareilla, kukkia keräämässä tai metsästä oksia maljakkoon.
Se käveli hengästyneenä vierellä, tai juoksi jo edelle, katsoi sieltä, kun tuli siihen sen kylkeen lapsen kanssa ja nauroi niin, että sen luuli olevan onnellinen ja siksi odottavan siinä. Että se aina odottaisi.
Jättää sitä ei saa, vaikka se katselee nurkkia, pyyhkii pölyjä, rätti haisee.
Se kastelee kukkia. Tuli hankituksi sen mieliksi. Pitää sen kanssa kulkea ruukulta toiselle, uusi nuppu, uusi lehti milloin kiinanruusua, milloin aasinkorvaköynnöstä, milloin kumipuuta.
Sitten se taas kastelee, ihan liian kanssa, mädättää kasvit ja odottaa koska tuon uusia.
Se pesee kerran viikossa ikkunat, että näkisi tahrattoman lasin läpi tarkemmin ulos pihalle.
Siinä se ikkunassa odottaa, että tulee kotiin minuutilleen. Sitten se on jo avaamassa oven, ettei avaimella itse ehdi, kääntyy kannoillaan, jos ei marssi sen perässä katsomaan uutta nuppua, uutta lehteä kuraiset kengät jalassa, jos sille ei heti hymyile ja sano: sitä rakkautta ja substraalia.
Katsoakin sitä päin, vanha. Äkkiä vanha ja paljon mitään sanomaton.
Lehti sillä on avoinna pöydällä, mutta ei se sitä koskaan lue. Ja pinottain papereita, kun ei se vain alkaisi taas lukea. Se on sotkenut taas sivut, se kinuaa tekstinkäsittelylaitteita, ei menisi niin paljon paperia ja nauhoja ja korjausnauhoja, aikaa. Se ei muista.
Ruokaa se ei enää laita. Itse saa laittaa, kysyä joka päivä onko se käynyt edes kaupassa. Ei se koskaan ole, saa käydä itse. Lenkkimakkaraa ja grillattua broileria ja ranskanperunoita tai Mummon muusia, hedelmiä, Karjalaa.
Aika on tainnut sen jo jättää, tai se ajan. Se elää oman päänsä sisällä, ei kuuntele ketään, ei katso kohti, oven raosta sen verran katsoo, että on tullut perille siihen huoneeseen, johon oli kai menossa. Häviää huoneeseensa. Sitten se alkaa naputtaa, aamuyöhön asti. Nyt se osaa taas kirjoittaa koneella. Sen piti opetella se uudestaan.
Se ei enää neulo, ei korjaa vaatteita. Pyykit se pesee, on aina puhdasta panna päälle, mutta reikäistä, pitää ostaa aina uutta. Äkkiä vanha ja tarpeeton.
Ja sängyssä makaa sikiöasennossa, aina makaisi valot päällä, yötä päivää pitää olla valot päällä, sanoo, että sen pitää nähdä valo, että se tietää. Mitä sen pitää tietää, sitä se ei sano.
Tai se makaa sohvalla, tuijottaa televisiota tai vanhoja videofilmejä, kerran toisensa perään ja se sanoo, että sen pitää, että se näkee miten on lavastettu, mikä äänitehoste, minkälainen repliikki. Kerran toisensa perään. Se sanoo, että sen pitää tietää. Miksi, sitä se ei sano.
Se kääntyy aina selin, pää sillä kuin vieterin päässä, aina kimmahtaa katsomaan ohi ja näkee kummallisia näkyjään, sanoo että sen henkilöt ovat alkaneet elää.
Vasta aamuyöstä se väsyy ja siltä sammuttaa television ja valoja yrittää, mutta se herää huutaamaan, ettei valoja.
Se nukkuu aamuisin, kun sitä lähtee työhön. Se kääntää päänsä pois, kun sen poskea yrittää hipaista huulilla ennen työhön lähtöä. On sitä hipaissut jokaisena aamuna siitä lähtien, kun se makasi minun kanssa ensimmäisen kerran. Se pahoittaa mielensä, jos sitä ei yritä eikä sitä osaa lähteä muuten. On kuin jotakin puuttuisi, että ei yrittänyt.
Se on siinä silmät kiinni, tukka levällään tyynyllä. Sen iho on vaalea kuin alabasteri ja pehmeä kuin silkki, sen iho on aina ollut ja hiukset ja kädet. Mutta se kavahtaa, jos sitä koskee.
Ennen se tuli vastaan kun tuli töistä, tuli joskus työpaikalle asti.
Silloin se oli nuori, tarttui käsivarteen ja sanoi, että joudu jo, oli odottanut. Pyysi tarttumaan lastenvaunujen sankaan, työnnetään yhdessä, moitti että minä vain yhdellä kädellä huolimattomasti niin kuin ruohonleikkuria pihalla.
Töissä naljailivat sen vastaantuloista kun ne tiesi siitä toisesta naisesta.
Pyysi kurkistamaan kuinka on vauvalla punaiset posket, etteivät vaan paleltuneet, nuppusella, kuinka hyvin nukkuu, kun isi työntää. Piti kävellä vielä vähän kaikki yhdessä, hakea oksia maljakkoon, kohta puhkeaisi pajunkissat.
Kesät talvet se kulki pientareilla, kukkia keräämässä tai metsästä oksia maljakkoon.
Se käveli hengästyneenä vierellä, tai juoksi jo edelle, katsoi sieltä, kun tuli siihen sen kylkeen lapsen kanssa ja nauroi niin, että sen luuli olevan onnellinen ja siksi odottavan siinä. Että se aina odottaisi.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Aikamoisella kapulakielellä kirjoitettu. Vaatii paljon hiomista ja kun aihekin on niin kulunut, kannattaako?
Arvoasteikolla 1-10
Tästä liikaa kasteltu 4
T. ®Sherlokki © 2006
... öisin lukea pimeässä, valoisassa.
korjaan sittenkin
PARAS
jonka olen tältä kirjailijanalut palstalta viimeisen kahden kuukauden aikana lukenut.
Kiitos!;)
"Katsoakin sitä päin, vanha. Äkkiä vanha ja paljon mitään sanomaton.
Lehti sillä on avoinna pöydällä, mutta ei se sitä koskaan lue. Ja pinottain papereita, kun ei se vain alkaisi taas lukea. Se on sotkenut taas sivut, se kinuaa tekstinkäsittelylaitteita, ei menisi niin paljon paperia ja nauhoja ja korjausnauhoja, aikaa. Se ei muista. "
Hei, aivan kuin tietokoneeni! Ihminen on myös erään käsityksen mukaan mekaaninen kone. Minua kiinnosti tässä tekstissä ajoittainen inhimillisyys, ja ajoittainen inhimillisyyden puute.