Pannu
”Kuule”, mies sanoi.
”Seitkyt -luvulla oltiin humalassa kaikenaikaa kuule. Ihan kaikenaikaa oltiin.”
Laskin kalupakkini maahan ja nyökkäilin hajamielisesti hampaattomalle miehelle, toivoin ettei häntä olisikaan siinä ja etten olisi ottanut tätä urakkaa ollenkaan. En muistanut miehen nimeä joten ristin hänet mielessäni vain isännäksi.
”No mite sie aattelit perustukset, teet sie oikei anturat ja kaikki? Mites ristikot?” Mies imaisi sätkäänsä ja nosti toisen jalkansa mädäntyneen puunrungon päälle, niitä oli takapihalla sikin sokin siellä täällä hevosen paskan ja kaikenlaisen romun seassa. ”Mie oon tehny niitä neljänkymmenen vuoden aikana jo helvetisti, kuule.” Olin varma että tehty oli, ja ihan varma siitä, että niin perkeleen humalassa kuule. Aloin etsiä paikkaa jossa työkaluni ja moottorisahani olisivat sateelta suojassa, rakennus-sirkkelin ja katkaisusahan päätin jättää vielä pakuuni. Ottaisin ne sitten seuraavalla kerralla sieltä.
Tuuli oli nousemassa ja kauempaa vaaran takaa puski mustia pilviä suuntaamme ja sillä hetkellä tiesin, etten enää sinä päivänä tekisi siellä mitään muuta. Halusin kotiin, halusin jutella vielä Annen kanssa ennen kuin hän lähtisi lopullisesti tällä kertaa. Tiesin myös sen, että minun täytyisi käydä marketin kautta hakemassa olutta odottamaani mukavaa iltaa varten, seuraa todennäköiselle tulevalle yksinäisyydelleni, jos asunto olisi tyhjä. Kiire vaivasi minua, halusin lähteä kotiin heti ja yrittää selvittää vielä asioita kun se oli mahdollista.
”Hei, voinkos viedä pelit ja vehkeet tuonne vajaan? Osoitin kädelläni alemmas kohti metsän reunaa jossa näytti olevan jonkinlainen aidattu alue, ehkä hevos- tai lammashaka. Valkoinen kissa istui aidan päällä ja katseli suuntaani veikeästi, muistelin että Anne oli sanonut minulle että kaikki valkoiset kissat olisivat kuuroja. Tämä epatto näytti ainakin siltä, että se vähät välitti moisista väitteistä tai ettei se itse ainakaan tiennyt asiasta mitään. Katti vain katseli minua ja sitten se loikkasi maahan ja hävisi jonnekin vajan taakse.
”Kuule.” Ääni kuului melkein korvani vierestä ja säikäytti minut. Miehen virnistävältä naamalta valui muutama hikikarpalo ja hyttynen laskeutui hänen oikealle ohimolleen ruokailemaan. Viinan haju leuhahti kasvoilleni mutta siinä oli myös muutakin. Jonkinlainen haistakaa-paska-koko-muu maailma siinä tuoksahti myös ja minä jotenkin kutistuin siinä paikassa. Tunsin itseni liian keveäksi ja irralliseksi, typeräksi hölmöksi jolla ei ollut hajuakaan siitä miksi teki sitä mitä teki, miksi kiirehti paikasta toiseen keräämässä vastuuta ja painetta jonninjoutavista asioista. Ehkä tulin hulluksi tai sitten viisaaksi. Etiketitöntä viinapulloa tyrkyttävä vaaran juurella asusteleva maalaistollo sen sijaan tiesi tarkalleen kuka ja missä oli. Haistoin sen ja tajusin sen nyt koko ruumiillani tuijottaessani pulloa jota hän tarjosi minulle. Miehen suussa oli puoliksi poltettu sätkä ja hyttynen alkoi punertumaan, keltaiset sormet puristivat pulloa ja heristelivät sitä aina välillä. Ojensin käteni ja otin vastaan tarjotun kunnianosoituksen, tarjotun lajitoveruuden ja samanhenkisyyden sinetin.
”Kuule. Vie vaa vehkeet sinne. Santeri ja puskuri on vapaina kesän ajan, ei ne tallia nyt tarvii kuule.”
Myrsky oli tullut ja mennyt, raivonnut seudulla ja hevoshaassa suurin piirtein niihin aikoihin kun olimme syömässä. Isännän veli oli liittynyt myös seuraamme, hän oli vain putkahtanut jostakin siihen pöydän ääreen kumisaappaissaan ja haaleansinisissä työhaalareissaan ja alkanut mättää sapuskaa lautaselleen murahtaen ensin veljensä vaimolle jotakin. Minuun hän ei vilkaissutkaan, tajusin sen kaikesta juomastani pontikasta huolimatta. Arvelin että ehkä veljeksillä oli vaimokin yhteinen, vaikka en tiennyt olisiko sellainen yleensäkään mahdollista. Mutta kuunnellessani keski-ikäisen naisen iloista pälpätystä kesken tuvassa hääräilyn ja kommentoidessani ynähdellen aina jotakin hänen tokaisuihinsa ja kysymyksiinsä, tulin siihen tulokseen että niin varmaankin saattoi olla. Isäntä puhui täysin estoitta ruoka suussaan, mutta se ei minua jostakin syystä täällä haitannut. Minäkin aloin, kokeilin ensin varovasti, sitten aloin oppimaan oikean tekniikan. Jossain vaiheessa mietin hämärästi, mitähän jos Anne ei olisikaan lähdössä vaan jatkaisi yhdessäoloamme entiseen malliin ja minä alkaisin toteuttamaan uusia oppejani arkisessa parisuhteessamme. Päätin kokeilla sitä jos vielä söisimme samassa pöydässä, päätin tehdä niin silloinkin, kun hänen vieraansa tulivat hänelle kylään.
Myrsky oli karistanut metsäautotielle nuoria koivunlehtiä ja katkaissut muutaman puun aivan tien vieressä. Isännän veli ajoi pakettiautoa ja me otimme pontikkaa, pytty liikahteli takana muutaman kerran eräässä mutkassa ja liukui eteen raskaasti tömähtäen jyrkässä alamäessä. Kannellinen astia oli ollut painava. Isäntä ja hänen veljensä nostivat sen kyytiin kuitenkin kevyen näköisesti ja minä tunsin selittämätöntä häpeää ja kyvyttömyyttä tajutessani etten itse olisi moiseen pystynyt kaikista urheiluharrastuksistani huolimatta. Osallistuin sentään polttopuiden kantamiseen, lastasimme valmiita pilkkeitä koko lastin auton takaosaan ja minä haistelin kuivien koivuklapien tuohen kummaa tuoksua. Sitten saavuimme viimeisen mutkan takaa joelle ja ohitimme tienviereen metsänpuolelle aikoja sitten unohdetun auton raadon. Katselin sitä ja mietin, kenen se oli aikoinaan ollut ja milloin se oli sinne hylätty. Sen sinertävässä ovessa oli pieniä reikiä mutta ruostetta ei kummakseni ollenkaan, tajusin että sen pellit olivat pahvia ja joku oli losauttanut sitä haulikolla ehkäpä humalapäissään tai ihan muuten vain aikansa kuluksi. Kauempana kohisi koski, kuulin sen avonaisesta ikkunasta ja vanha paku pysähtyi viimein antaen täyden tilan sille äänelle jota minä kaipasin. Ilma tuoksui.
Heräsin kun minua ravisteltiin. ”Kuule, nyt se alkaa. Katoppas.”
Miesten punakat naamat näyttivät hehkuvan tulen loimossa, molemmat tuijottivat höyryävän putken päätä.
”Mikä alkaa?” Kysyin.
”Pistä vähän puuta sinne. -Höh, kuulit sie perkele?” Isäntä tokaisi veljelleen.
Veli horjahteli hieman mutta laittoi varmalla kädellä juuri sopivan määrän puita oikeaan kohtaan tulta, katselin sitä työtä ja arvelin että tässä voitaisiin puhua ammattitaidosta. Ehkä kaikki taito oli vaistoa, ehkä on olemassa jotakin mitä ei jollekin toiselle voisi mitenkään opettaa missään ajassa.
Päätäni särki ja kokeilin aristavaa naamaani, huuleni tuntuivat piukeilta ja kutiavilta hyttysten jäljiltä ja silmäni umpeen muuratuilta eikä minulla ollut käsitystä siitä missä helvetissä oikein olin. Kohta minulle tarjottiin peltimukia josta isäntä ja veli ensin itse maistoivat irvistellen. Otin siitä kelpo kulauksen ja ikeniäni ja kitalakeani kirvelsi. Miehet katsoivat minua ja alkoivat nauramaan. Laava valui sisääni, poltti sieluani ja terveellisillä elämäntavoilla ruokittua terveyttäni. Tuhosin sitä siinä niin mutta mieleni kuuli alempana virtaavan kosken jo täydellisen selvästi. Minulle oli nyt aivan saman tekevää oliko Anne jo lähtenyt vai vieläkö hän epäröi, ja tiesin jotenkin että ajattelisin niin myös huomennakin ja vielä kuukausien päästäkin, sitten aloin nauramaan ja kuuma valo pannun alta lämmitti kasvojani, se poltti pois ruumiiseeni pesiytyneen huolen ja kiireen, modernin sairauden. The end.
”Kuule”, mies sanoi.
”Seitkyt -luvulla oltiin humalassa kaikenaikaa kuule. Ihan kaikenaikaa oltiin.”
Laskin kalupakkini maahan ja nyökkäilin hajamielisesti hampaattomalle miehelle, toivoin ettei häntä olisikaan siinä ja etten olisi ottanut tätä urakkaa ollenkaan. En muistanut miehen nimeä joten ristin hänet mielessäni vain isännäksi.
”No mite sie aattelit perustukset, teet sie oikei anturat ja kaikki? Mites ristikot?” Mies imaisi sätkäänsä ja nosti toisen jalkansa mädäntyneen puunrungon päälle, niitä oli takapihalla sikin sokin siellä täällä hevosen paskan ja kaikenlaisen romun seassa. ”Mie oon tehny niitä neljänkymmenen vuoden aikana jo helvetisti, kuule.” Olin varma että tehty oli, ja ihan varma siitä, että niin perkeleen humalassa kuule. Aloin etsiä paikkaa jossa työkaluni ja moottorisahani olisivat sateelta suojassa, rakennus-sirkkelin ja katkaisusahan päätin jättää vielä pakuuni. Ottaisin ne sitten seuraavalla kerralla sieltä.
Tuuli oli nousemassa ja kauempaa vaaran takaa puski mustia pilviä suuntaamme ja sillä hetkellä tiesin, etten enää sinä päivänä tekisi siellä mitään muuta. Halusin kotiin, halusin jutella vielä Annen kanssa ennen kuin hän lähtisi lopullisesti tällä kertaa. Tiesin myös sen, että minun täytyisi käydä marketin kautta hakemassa olutta odottamaani mukavaa iltaa varten, seuraa todennäköiselle tulevalle yksinäisyydelleni, jos asunto olisi tyhjä. Kiire vaivasi minua, halusin lähteä kotiin heti ja yrittää selvittää vielä asioita kun se oli mahdollista.
”Hei, voinkos viedä pelit ja vehkeet tuonne vajaan? Osoitin kädelläni alemmas kohti metsän reunaa jossa näytti olevan jonkinlainen aidattu alue, ehkä hevos- tai lammashaka. Valkoinen kissa istui aidan päällä ja katseli suuntaani veikeästi, muistelin että Anne oli sanonut minulle että kaikki valkoiset kissat olisivat kuuroja. Tämä epatto näytti ainakin siltä, että se vähät välitti moisista väitteistä tai ettei se itse ainakaan tiennyt asiasta mitään. Katti vain katseli minua ja sitten se loikkasi maahan ja hävisi jonnekin vajan taakse.
”Kuule.” Ääni kuului melkein korvani vierestä ja säikäytti minut. Miehen virnistävältä naamalta valui muutama hikikarpalo ja hyttynen laskeutui hänen oikealle ohimolleen ruokailemaan. Viinan haju leuhahti kasvoilleni mutta siinä oli myös muutakin. Jonkinlainen haistakaa-paska-koko-muu maailma siinä tuoksahti myös ja minä jotenkin kutistuin siinä paikassa. Tunsin itseni liian keveäksi ja irralliseksi, typeräksi hölmöksi jolla ei ollut hajuakaan siitä miksi teki sitä mitä teki, miksi kiirehti paikasta toiseen keräämässä vastuuta ja painetta jonninjoutavista asioista. Ehkä tulin hulluksi tai sitten viisaaksi. Etiketitöntä viinapulloa tyrkyttävä vaaran juurella asusteleva maalaistollo sen sijaan tiesi tarkalleen kuka ja missä oli. Haistoin sen ja tajusin sen nyt koko ruumiillani tuijottaessani pulloa jota hän tarjosi minulle. Miehen suussa oli puoliksi poltettu sätkä ja hyttynen alkoi punertumaan, keltaiset sormet puristivat pulloa ja heristelivät sitä aina välillä. Ojensin käteni ja otin vastaan tarjotun kunnianosoituksen, tarjotun lajitoveruuden ja samanhenkisyyden sinetin.
”Kuule. Vie vaa vehkeet sinne. Santeri ja puskuri on vapaina kesän ajan, ei ne tallia nyt tarvii kuule.”
Myrsky oli tullut ja mennyt, raivonnut seudulla ja hevoshaassa suurin piirtein niihin aikoihin kun olimme syömässä. Isännän veli oli liittynyt myös seuraamme, hän oli vain putkahtanut jostakin siihen pöydän ääreen kumisaappaissaan ja haaleansinisissä työhaalareissaan ja alkanut mättää sapuskaa lautaselleen murahtaen ensin veljensä vaimolle jotakin. Minuun hän ei vilkaissutkaan, tajusin sen kaikesta juomastani pontikasta huolimatta. Arvelin että ehkä veljeksillä oli vaimokin yhteinen, vaikka en tiennyt olisiko sellainen yleensäkään mahdollista. Mutta kuunnellessani keski-ikäisen naisen iloista pälpätystä kesken tuvassa hääräilyn ja kommentoidessani ynähdellen aina jotakin hänen tokaisuihinsa ja kysymyksiinsä, tulin siihen tulokseen että niin varmaankin saattoi olla. Isäntä puhui täysin estoitta ruoka suussaan, mutta se ei minua jostakin syystä täällä haitannut. Minäkin aloin, kokeilin ensin varovasti, sitten aloin oppimaan oikean tekniikan. Jossain vaiheessa mietin hämärästi, mitähän jos Anne ei olisikaan lähdössä vaan jatkaisi yhdessäoloamme entiseen malliin ja minä alkaisin toteuttamaan uusia oppejani arkisessa parisuhteessamme. Päätin kokeilla sitä jos vielä söisimme samassa pöydässä, päätin tehdä niin silloinkin, kun hänen vieraansa tulivat hänelle kylään.
Myrsky oli karistanut metsäautotielle nuoria koivunlehtiä ja katkaissut muutaman puun aivan tien vieressä. Isännän veli ajoi pakettiautoa ja me otimme pontikkaa, pytty liikahteli takana muutaman kerran eräässä mutkassa ja liukui eteen raskaasti tömähtäen jyrkässä alamäessä. Kannellinen astia oli ollut painava. Isäntä ja hänen veljensä nostivat sen kyytiin kuitenkin kevyen näköisesti ja minä tunsin selittämätöntä häpeää ja kyvyttömyyttä tajutessani etten itse olisi moiseen pystynyt kaikista urheiluharrastuksistani huolimatta. Osallistuin sentään polttopuiden kantamiseen, lastasimme valmiita pilkkeitä koko lastin auton takaosaan ja minä haistelin kuivien koivuklapien tuohen kummaa tuoksua. Sitten saavuimme viimeisen mutkan takaa joelle ja ohitimme tienviereen metsänpuolelle aikoja sitten unohdetun auton raadon. Katselin sitä ja mietin, kenen se oli aikoinaan ollut ja milloin se oli sinne hylätty. Sen sinertävässä ovessa oli pieniä reikiä mutta ruostetta ei kummakseni ollenkaan, tajusin että sen pellit olivat pahvia ja joku oli losauttanut sitä haulikolla ehkäpä humalapäissään tai ihan muuten vain aikansa kuluksi. Kauempana kohisi koski, kuulin sen avonaisesta ikkunasta ja vanha paku pysähtyi viimein antaen täyden tilan sille äänelle jota minä kaipasin. Ilma tuoksui.
Heräsin kun minua ravisteltiin. ”Kuule, nyt se alkaa. Katoppas.”
Miesten punakat naamat näyttivät hehkuvan tulen loimossa, molemmat tuijottivat höyryävän putken päätä.
”Mikä alkaa?” Kysyin.
”Pistä vähän puuta sinne. -Höh, kuulit sie perkele?” Isäntä tokaisi veljelleen.
Veli horjahteli hieman mutta laittoi varmalla kädellä juuri sopivan määrän puita oikeaan kohtaan tulta, katselin sitä työtä ja arvelin että tässä voitaisiin puhua ammattitaidosta. Ehkä kaikki taito oli vaistoa, ehkä on olemassa jotakin mitä ei jollekin toiselle voisi mitenkään opettaa missään ajassa.
Päätäni särki ja kokeilin aristavaa naamaani, huuleni tuntuivat piukeilta ja kutiavilta hyttysten jäljiltä ja silmäni umpeen muuratuilta eikä minulla ollut käsitystä siitä missä helvetissä oikein olin. Kohta minulle tarjottiin peltimukia josta isäntä ja veli ensin itse maistoivat irvistellen. Otin siitä kelpo kulauksen ja ikeniäni ja kitalakeani kirvelsi. Miehet katsoivat minua ja alkoivat nauramaan. Laava valui sisääni, poltti sieluani ja terveellisillä elämäntavoilla ruokittua terveyttäni. Tuhosin sitä siinä niin mutta mieleni kuuli alempana virtaavan kosken jo täydellisen selvästi. Minulle oli nyt aivan saman tekevää oliko Anne jo lähtenyt vai vieläkö hän epäröi, ja tiesin jotenkin että ajattelisin niin myös huomennakin ja vielä kuukausien päästäkin, sitten aloin nauramaan ja kuuma valo pannun alta lämmitti kasvojani, se poltti pois ruumiiseeni pesiytyneen huolen ja kiireen, modernin sairauden. The end.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Jos mulla olisi pontikkaa, oitis sitä kirjoittajalle tarjoaisin. Ainoa häiritsevä kohta todellakin oli tuo viimeinen lause, The end. Muuten sujuvaa kerrontaa, arkielämän realismia.
Ihan kivan 8½ antaisin, ja annankin.
Rekisteröi ittesi tähän foorumiin (profiili voi olla myös ei-julkinen), niin sun tekstejäsi on jatkossa helpompi seurata.
Kiitoshta vaan! Kyllähän se pikku hörppy voisi maistuakin, näin perjantain kunniaksi.
Täytynee harkita tuota rekisteröintiä.