En tiedä kuinkapäin olla ja mitä tehdä kun on niin paha olla. Lapset lähti toissapäivänä "vain" 600 km:n päähän lastenkotiin. Eivät voineet palata kahden vuoden intensiivijakson jälkeen kotiin koska eivät olleet kuntoutuneet tarpeeksi. Helsingin kaupungilla ei ole kuulemma tilaa, kaikki paikat on ihan täynnä. Ja nyt lapset ovat sitten todella kaukana. Jos ei oltaisi tähän suostuttu, lapseni oltaisiin sijoitettu kenties eripuolelle suomea ties minne.
Yritän vannottaa itselleni että tämä on lastemme parhaaksi, mutta onko se? Koko ajan on mielessä miten he siellä pärjäävät. Nyt on päällä kiinnittymisjakso, jonka pituus selviää ajan kanssa ja saamme tavata lapsia kerran kuussa, seuraavaan tapaamiseen on kolme viikkoa enkä tiedä kuinka pystyn odottamaan, puhelut on yhtä tuskaa kun yrittää pidätellä itkua ja olla kannustava.
Miten te muut joilla on samantapainen tilanne pystytte olemaan?
Yritän vannottaa itselleni että tämä on lastemme parhaaksi, mutta onko se? Koko ajan on mielessä miten he siellä pärjäävät. Nyt on päällä kiinnittymisjakso, jonka pituus selviää ajan kanssa ja saamme tavata lapsia kerran kuussa, seuraavaan tapaamiseen on kolme viikkoa enkä tiedä kuinka pystyn odottamaan, puhelut on yhtä tuskaa kun yrittää pidätellä itkua ja olla kannustava.
Miten te muut joilla on samantapainen tilanne pystytte olemaan?
Vastaukset 17
Vanhimmat
aikaa se vie että suurimman surun yli pääsee.:(
minulta sijoitettiin viime kesänä ja ikävä painaa
kyllä lujaa. En pysty neuvomaan tuohon mitään kun
itsekään en pysty käsittelemään tätä järjellä.
jos haluat vaihtaa meiliä näistä asioista niin olisi ihan kiva juttu. Asia koskettaa molempia
Ei kai vain ollut Diakkarin intensiivi? Vaiko joku muu? Tarkoititko, että sisarukset olisi erotettu toisistaan, jos ette olisi suostuneet noin kauas antamaan heitä?
Ja kuka tuollaisen pystyy perustelemaan, että eivät olleet kuntoutuneet? Hoitojakson lääkärikö? Ei kai vain sossut?
Näin meille (sossu) sanoi ja laitoksen johtaja. Tuntui että tää minne lapset lähti oli vihoviimeinen paikka. En nyt sano että mitään olisi painostettu, paitsi että sitten alettiin ymmärtää että lapset voisivat joutua mahdollisesti eroon toisistaan. Ja sehän ei meille sopinut. Mietityttää vain että olisiko todella ollut näin jos emmem tätä paikkaa olisi ottaneet vastaan.
Perustelut siitä etteivät olleet kuntoutuneet teki intensiiviyksikön johtaja, lääkäri ja me vanhemmat, ei sossu.
ja tiedän miltä tuntuu, kun lapsi on sijoitettuna 500km päähän kotoa. Valimatka on pitkä ja tapaamiset sen vuoksi harvoja.
Tyttäreni on nyt ollut sijoitettuna 8kk ja (sitä ennen sairaalassa vuoden) kertomansa mukaan ei enää kotiin tule vaan häntä on kannustettu itsenäistymään. Täyttää heinäkuussa 17. Lapseni sijoitus ei johtunut kotiolosuhteista.
Itsellä kamala ikävä ja puran sitä tekemällä töitä (päätyö) ja sen lisäksi perustin oman yrityksen. Tukea en sanut mistään sosiaalityöstä tms. Eikä se tuki (lässytys) mitään auta, kun sitä yleensä antaa ihmiset, jotka ei ole samaa kokeneet. Ihmettelen vain perheiden tuesta josta paljon puhutaan, mutta sitä käytänössä ei ole lainkaan.
Kaikesta huolimatta muista hoitaa itseäsi ja yritä tukea lapsiasi sijoitukseen. Jaksamista sinulla ja lapsillesi.
Olen itse myös sitä mieltä että tuskin mitkään keskustelukerhot auttavat. Mua ei suoraan sanottuna kiinnosta kuunnella joidenkin toisten puheita, mitä se auttaisi? Eilinen meni itkiessä, tänään pitäisi varmaan yrittää lähteä ulos. Saa nähdä kuinka tästä eteenpäin.
lapsiisi?
Joku ehdotti aikanaan minulle myös jonkinlaisen päiväkirjan pitämistä omista ajatuksista ja tunteista. Sen antaminen lapsille vaikka myöhemminkin on selvä osoitus heille, että et ollut hylännyt, miten paljon sijoitus sattui sinuun ja miten tärkeitä he olivat sinulle koko ajan.
"Silti aika on tehnyt tehtävänsä" ja nyt vasta haavani on vuotamaton, mutta yhä auki. Aikaa on kulunut 8 kk ja sitä ennen lapseni viettämä vuoden hoitojakso sairaalassa. Ts. lähes kaksivuotta ja totean, että minä elän : )
Nyt vasta jaksan... olen alkanut miettiä elämäni muita asioita tahi sen merkitystä.
Toivottavasti Sinulla on joku läheinen jakamassa tuskaa kanssasi ja kannattelemassa silloin, kun itse ei enää jaksaisi. Nimittäin yhteiskunnan taholta vanhemille ei tukea heru.
Elämässä kaikella on merkityksensä, niin minä uskon ja haluan yhä uskoa! Kuten myös tällä tapahtumalla. Elämä ei meitä kaikkia kohtele tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti, muista se! Äläkä syyllistä itseäsi tai anna ns. ammattilaisten syyllistää.
"Hymyä huuleen ja nokka vastatuuleen" vaikka kyynelten läpi : )
Sen minäkin olen saanut kokea. Yhtenä esimerkkinä se kun yhden ja ainoan kerran elämässäni hain oikeutta erääseen asiaan oikeusteitse. No tietysti päätös oli kannaltani kielteinen ja juristit sanoivat, että ei meidän lainsäädäntömmekään takaa sitä, että aina oikeus kaikissa asioissa tapahtuisi.
Vain Harvoin Oikeus todella tapahtuu.
Minä en jaksaisi. Olen niin monta hevosenpotkua yhteiskunnalta saanut, etten enää edes yrittäisi elää tuollaisen asian kanssa.
Ottaisin pullon viinaa. Siis joisin sen sisällön. Sitten kävisin ostamassa arsenaalia ja kostaisin. Ne kaikki saamani iskut ja potkut. Tekisin sellaista jälkeä, että tyytyväisenä voisin lähteä linnaan loppiäkseni tai hautaan.
Tällainen olisi siis minun ratkaisuni. Voimia vain niille jotka jaksavat yrittää vastoinkäymisistä huolimatta.
Mulla kauhein tuska kesti yli 1,5 vuotta, mutta sitten alkoi vähän helpottaa. Tuska oli aina erottuamme niin konkreettista, että ihan oikeasti koski sydämeen. Ajattelin, ettei tällaisesta voi koskaan selvitä selväjärkisenä. Nyt erotapahtuma sujuu melkein aina itkuitta.
Tärkeintä on pitää edes jonkinlaiset välit lapsiin, ettei heille tule tunnetta, että äiti on heidän hylännyt tai unohtanut. Minä onneksi tapaan lapseni joka toinen viikonloppu. Mutta huomaan, että esim. pienikin kirje on lapselle aarre. Laitan silloin tällöin esim. lehtileikkeitä kotikaupunkimme tapahtumista ja kerron ihan tavallisesti, mitä täällä puuhataan.
Alkuaikoina kirjoitin itselleni tukilapun puheluiden tueksi, ettei puhelut menisi itkunsekaiseksi. Lappuun kirjoitin asioita ylös, joista voitaísiin keskustella lapsen kanssa.
Tuota tukilappua aion kokeilla
Minulle oli yllätys myös se, ettei itkuisia ihmisiä Suomessa hyväksytä. Ei edes toiset suomalaiset hyväksy, jos jonkun tuska käy niin sietämättömäksi, ettei siitä itkutta selviä. Miten hirvittävän koviksi ihmiset ovat muuttuneet. Kylmiksi ja koviksi.
Joskus kun vielä sai itkeä
itkin kerran, toisenkin
sitten kun tuo ainoa apu
yksinhuoltajalle
katsottiin heikkoudeksi
lopetin itkemisen
Nyt sitten puren hammasta
puristan käteni nyrkkiin
yrittäen olla kova
kuten muutkin
sisällä, katseilta piilossa
asuu kuitenkin yhä se
herkkä ihminen
joka haluaisi tulla esiin
läpi kovan ulkokuoren
mutta mitäpä se herkkä ihminen
tekisi täällä
kivikovassa maailmassa
antaa sen olla tuolla piilossa
näytän vain tämän kivikovan
ulkokuoren
ehkä jonakin päivänä
saan päästää todelliset tunteeni
vapauteen,
ehkä
syynä saattaa olla myös se kun sanoit että lapset eivät riittäästi kuntoutuneet intensiivvi jaksolla pitäjänmäessä, että he tarvitsivat erityislastekodin eivätkä olleet siksi sijoitettavissa tavallisiin lastenkoteihin helsingin sisälle?
Pitskun intensiivi?
Ettei vain ole kyse lapsista, jotka ovat aivan väärän 'hoidon' piirissä...
Asian kokeneena ja nähneenä Pitäjänmäen intensiivi sopii VAIN sellaisille lapsille, joiden kotioloissa tosiaan on puutteita pitää säännöllinen ja turvallinen rytmi arkirutiineissa, säännölliset ruoka- ja nukkuma-ajat jne. Jos kotona on kaikki hyvin ja lapsi silti oirehtii, on kyse jostain muusta, Diakkarin intensiivihoito voi tehdä heille jopa hallaa. Neurologisesti oireilevan lapsen kunto heikkenee moisessa 'hoidossa', koska se ei sovellu heille ollenkaan.
Se mitä heidän touhustaan näin, sinne ei pitäisi sijoittaa koskaan todellista psykiatrista hoitoa tarvitsevia lapsia, tiedän joissakin erityislastenkodeissa ihmetellyn viime vuosina suuntausta, että heille lähetetään lapsia, joiden paikka olisi sairaalaosastolla.
Tällaista terveydenhoitoa tarjotaan lapsille ja nuorille tämän päivän Suomessa! Ja totta kai valvomattomissa olosuhteissa.