Tänään taas tapeltiin. Oltiin jo ihmeen pitkän aikaa sovussa. Tai siis kestin ihmeen pitkän aikaa äitini piilovittuiluja. Olo on vangittu. En tiedä mitä voisin tehdä tai kenelle kertoa? Äitini on riuduttanut mua henkisesti nelisen vuotta. Vanhemmat erosivat kun olin neljännellä, siskoni muuttivat kotoa kun oli 11-12 vuotias. Seiskaluokan alotin 230km:n päässä syntymäkodista, sukulaisista ja ystävistä. Oon nyt asunu 3 vuotta äitini ja isäpuoleni kanssa ja syksyä odotan innolla koska pääsen opiskelemaan ja sen turvin muuttamaan pois. Äitini ei osoita rakkauttaanu mua kohtaa, liekö sitä ollenkaan? Ei minkäänlaista huomionosoitusta. Perinteiset huomenta aamulla ja moi kun nähdään töiden ja koulun jälkeen. Kiitos sanon kun lähden ruokapöydästä. Eli niinä viikonloppuina kun olen täällä. Muuten äitini ja isäpuoleni syövät yhdessä, juovat kahvit sun muut... Joskus menen samaan pyötään vaikka syömään omenaa jos en muuta keksi, siinä toivossa että saisin vähän huomiota. Että multa kysyttäis mitä kuuluu? Miten menee? Mitä oot tehny tänään? Mutta ei... Se on ilmeisesti vaikeeta. No sitten yritän itse kertoa päivän tapahtumista niin saan vain ilkeät tuhaukset kun olen keskeyttänyt heidän keskustelunsa. Siinä sitten kuuntelen miten heillä on mennyt ja muutenkin koko kylän tuoreimmat juorut kunnes omena on syöty.
En tiiä miten päin pitäisi olla kun koskaan en kuitenkaan ole tarpeeksi hyvä. Aina on jokin pielessä. Mitään hommia en kuulemma koskaan tee ja makaan vaan huoneessani. Sanon AINA tästä aiheesta äitilleni että teen jos pyydät/käsket. Mutta minkäänlaista tehtävänantoa ei tule. Siihen kuulen vastauksen että en viitsi koko ajan olla pyytämässä, vaikenen mielummin koska et kuitenkaan mitään tee. Mutta jos joskus on tullut jotain tekemista olen sen kyllä tehnyt.
Yritin tänään selvittää äidilleni mieltäni ja mikä mättää. Vastaukseksi sain vain ison liudan lisää vikoja luonteessani ja asenteessani... Voin vain olla ylpeä itsestäni että olen tänne asti kestänyt ja jaksan nähdä valoa edessä. Jos tiedät ihmisen joka hallitsee piilovittuilun ja kaiken muun naljailun hyvin, kerro se kolmella niin voit ymmärtää mitä luokkaa äitini on minulle ollut. Yhdistää sen minun omapäiseen ja taipumattomaan luonteeseen, niin tulos on kaikkea muuta kuin mielenrauhaa ja tasapainoa ruokkiva.
En tiiä miten päin pitäisi olla kun koskaan en kuitenkaan ole tarpeeksi hyvä. Aina on jokin pielessä. Mitään hommia en kuulemma koskaan tee ja makaan vaan huoneessani. Sanon AINA tästä aiheesta äitilleni että teen jos pyydät/käsket. Mutta minkäänlaista tehtävänantoa ei tule. Siihen kuulen vastauksen että en viitsi koko ajan olla pyytämässä, vaikenen mielummin koska et kuitenkaan mitään tee. Mutta jos joskus on tullut jotain tekemista olen sen kyllä tehnyt.
Yritin tänään selvittää äidilleni mieltäni ja mikä mättää. Vastaukseksi sain vain ison liudan lisää vikoja luonteessani ja asenteessani... Voin vain olla ylpeä itsestäni että olen tänne asti kestänyt ja jaksan nähdä valoa edessä. Jos tiedät ihmisen joka hallitsee piilovittuilun ja kaiken muun naljailun hyvin, kerro se kolmella niin voit ymmärtää mitä luokkaa äitini on minulle ollut. Yhdistää sen minun omapäiseen ja taipumattomaan luonteeseen, niin tulos on kaikkea muuta kuin mielenrauhaa ja tasapainoa ruokkiva.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tai en tiedä onko tuo sittenkään ihan oikea sana kuvaamaan sinua, mutta sitä tarkoitin, että oikein hyvä kun pyrit säilyttämään oman luonteesi etkä usko äitiäsi kaikessa. Äitisi on pelle! Huonokäytöksinen pelle...
Luulen kuitenkin, että hän sinusta välittää, mutta ei osaa sitä ainoastaan näyttää sopivalla tavalla. Hmmm. Olenkohan oikeassa?
Mutta joka tapauksessa, se ei ole sinun vikasi, että elämäsi on ollut nyt viime aikoina rankkaa. Äitisi on aikuinen ihminen ja hänen täytyisi osata käyttäytyä, mutta eipähän ole siihen kyennyt! :/ ´Mutta älä välitä.. Tai väkisinhän sitä välittää, mutta koeta ajatella tämän hetkistä tilannetta mahdollisimman vähän, jooko? Suuntaa ajatuksesi enemmän tulevaisuuteen, kaikkeen siihen, mitä sinulla on vielä edessä. Siis sitten kun muutat...
Jaksamisia Ystäväiseni : )
P.S. Minäkin koitan ajatella juuri tuolla tavoin, koska minäkin olen muuttamassa!! :)
Kiitos... Viimesen kolmen vuoden aikana tuleva muutto on ollut se ainut asia josta oon positiivisia ajatuksia elämääni saanut. Toisaalta isäni on myös auttanut vaikka hän ei äidilleni mitään voikkaan, se on nähty moneen kertaan. Mutta ainakin kuuntelee ja ymmmärtää.
Olisipa jo syksy niin hommat pääsisi käyntiin :)
Mulla on samantyylistä menoa oman äitini kanssa.Todella usein tapellaan, ja ne riidat on usein todella inhottavia.Huudetaan,karjutaan ja haistatellaan.Kenen äiti sanoo tyttärelleen, että saisít painua helvettiin?Minun äitini sanoo niin.Tietysti osaan olla itsekkin ilkeä, mutta niinhän ne vanhempien tavat opitaan.Jopa tavat, kuinka riidellään.
Meidänkin äiti valittaa aina, kuinka emme koskaan siskojen kanssa tee töitä.Joka paikássa on kuulemma sotkua ja siivotonta.Äitini on aina ollut sairaalloinen kaiken siisteyden ja puhtauden suhteen,ja on kun perseeseen ammuttu karhu,jos jossain on jotain pientä sotkua.Ulkopuolisen silmin meillä on aina kotona kuitenkin aina niin "epätavallisen siistiä"
En ymmärrä, mutta mitä vanhemmaksi minä tulen sitä hankalampaa minulla on äitini kanssa. Olen yleensä aina ennen ollut oikea äitin tyttö, potenut pienestä saakka kunnon äidin menettämisen pelkoa.Mutta tosiaan nyt parin viime vuoden aikana, olen alkanut huomaamaan äitissäni aivan uusia piirteitä, tai eivät ne ehkä uusia ole, mutta jollain ärsyttävän eritavalla ne vain korostuvat hänessä.
Hoh hoh.Vanhempani erosivat kun olin viisi. Nyt vasta 17 vuotiaana sain tietää miksi vanhempani erosivat.En minä mitään syitä ole koskaan sen kummenin pohtinut, eikä níistä ole koskaan puhuttukkaan.Mutta noin pari kuukautta sitten sain kuulla, että äitini oli pettänyt isääni.Se oli syy heidän eroonsa.Kuullessani tuon ensimmäistä kertaa, en ajatellut oikein mitään.Entä sitten, ikuisuus aikaa.Erottu mitä erottu.
Mutta, nyt tässä parin päivän sisällä(kun olen riidellyt taas oikein kunnolla äitin kanssa)olen alkanut miettimään mikä sika äitin on ollut. Kaikki voisi olla aivan toisin.Koskaan meidän lapsien ei olisi tarvinnut kokea kymmeniä paikkakunnan vaihdoksia, uusia ympäristöjä, uusperheitä ja hajonneita uusperheitä jos äitini ei olisi pettänyt isääni.Olen miettinyt millaista olisi ollut asua oman isän ja oman äidin kanssa syntymäkodissa aina tähän päivään saakka.Olisinko aivan eri ihminen,ja olisinko paljon tasapainnoisempi?
Niin,tämä tieto äidistäni vain pahensi nykyistä suhtautumista äitiini.En tiedä sitten elänkö tällä hetkellä jotain ihme "äidistä irtautumis prosessia"vai mitä tämä on.Toivottasti tämä on ohimenevää.Minä vain näen äitini niin eri silmin.Ja ne inhottavat riidat.En käsitä, kuinka normaalia sellaiset riidat vanhempien ja lapsien välillä oikein on?
Mutta onneksi minulla on maailman ihanin isä.Tajusinpa tässä senkin, etten ole koskaan häneltäkään kuullut eron syytä, hän ei ole halunnut mustamaalta minulle omaa äitiäni.Ihana isäni.
Ohoh. Nyt poikkesin hurjasti aiheesta, tuli mentyä pidemmälle, mitä minun alunperin piti kirjoittaa.Tuntui vain hyvältä kirjoittaa ylös nämä ajatukset joita on hautonut tässä viimepäivinä.