kun tilanne täällä kotona jo niin tulehtunut, mieheni 17-v pojan kans, alkaa kohta tuntuman että haluan joko eron, tai poika lähtee. (ei tule oikean äitinsä kans yhtään toimeen, tuskin tavanneet pariin vuoteen, hölmö kun olen, olen yrittänyt lähentää heitä),asian tiimoilta vain kaksi tunnetta, inhoan itseäni, tunnen riittämättömäksi tai huonoksi, ja inhoan miehen poikaa, ja se kavereita, ja tyttöystävää, jotka roikkuvat meillä jatkuvasti. tätäkö tää on? vielä seuraavat kaksi ja puol vuotta?? pojalla koulua jäljellä vielä kaksi vuotta plus armeija!
mikä avuksi
hemmo1970
4746
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
vaikka mieheni lapset asuvatkin kotonaan. En kerta kaikkiaan jaksaisi asua samassa taloudessa kiukuttelevan 17-vuotiaan kanssa, kun en jaksa sellaisen vierailujakaan.
" Normaali" murrosikäisen uhma ja rajojen koetteleminen on asia erikseen,mutta tahallinen ilkeily ja jopa loukkaaminen ei mielestäni saa tulla kysymykseen.
Itse tein selväksi, joko kuria lapsille tai minä lähden. Kummasti ovatkin , isä ja lapset, alkaneet käydä keskustelemalla asioita läpi!
vain pandemiako on tämä pahanilkisten kakaroiden terrorismi? Itsellä sama juttu, miehen poika 15 v. eikä osaa alkeellisiakaan käytöstapoja. Ei tee juuri mitään, on arvaamaton, välinpitämätön ja vihamielinen lähes koko ajan.
Tähän hullunmyllyyn sitten isänsä kuvittelee jonkun naisihmisen saavansa ja ihmettelee, miksi suhteet kariutuu.
Juuri niin! Meillä ei tule kuuloonkaan, että lapseni eivät kunnioittaisi uutta miestäni. Se peli ei meillä vetele, että hyppivät mieheni silmille. Eivät he hypi minunkaan, eikä isänsä eikä hänen uuden vaimonsakkaan. Miksi ihmiset eivät tee päivänselviä asioita selviksi jo heti kättelyssä! Lapset ovat lapsia ja aikuiset aikuisia.
Miehen 24 vuotias poika asuu yhä kotona eikä ammattia eikä omaa asuntoa lähimaillaan, käyttää isäänsä hyväksi, kun tämä ostaa ruuat ja kaiken, eikä poika maksa perheelle pennin hyrrää, kunhan vain löhöää kotona päivät pitkät ja on niin lapsellinen kuin ihminen olla voi. Ja mieskin vain sanoo että mitä sitten jos se on meillä. Kohta alkaa tuntua että joko poika tai lähden kävelemään.
Mitä itse tekisitte täsäs tilanteessa? Alkaa suoraan sanottuna jo vituttaan tämä, tätä on jatkunut jo kohta nelisen kuukautta.