Tämä on ehkä tyhmä palsta kysyä tätä, mutta kysyn silti =)
Onko joku onnistunut hankkiutumaan eroon kihlaus/avioliittopakkomielteestä? Minua raivostuttaa se, että ajatus pyörii päässäni aina silloin tällöin, varsinkin juhlapäivien tienoilla, mutta en voi sille mitään. Periaatteessa olemme puhuneet menevämme joskus naimisiin, ja olemme siis periaatteessa myös kihloissa, mutta jostain syystä ajatus takoo takaraivossa, että sormukset pitäisi saada. Inhoan itsessäni tätä piirrettä, mihin minä niitä sormuksia kaipaan? En haluaisi kaivata. Onko minut aivopesty, onko minussa joku perustavanlaatuinen geneettinen x-kromosomissa sijaitseva vika, jota ei saa poistettua? Vai onko minulla vielä toivoa?
Järkeni sanoo että "sitten joskus" riittää minulle nyt oikein hyvin. Ja ilman sormuksia tai asian julkistamista, koska kyseessähän on vain meidän kahden sopimus. Eikä mihinkään ole kiire. Joku pikku-ukko pääkopassa on kuitenkin aivan liian usein erimieltä. Auttakaa! Onko tähän jotain pillereitä, psykoterapiaa? Näin ihanaa suhdetta en muuten aio ajaa karikolle prinsessaunelmien takia, vaikka sitten susiparina hautaan =)
Onko joku onnistunut hankkiutumaan eroon kihlaus/avioliittopakkomielteestä? Minua raivostuttaa se, että ajatus pyörii päässäni aina silloin tällöin, varsinkin juhlapäivien tienoilla, mutta en voi sille mitään. Periaatteessa olemme puhuneet menevämme joskus naimisiin, ja olemme siis periaatteessa myös kihloissa, mutta jostain syystä ajatus takoo takaraivossa, että sormukset pitäisi saada. Inhoan itsessäni tätä piirrettä, mihin minä niitä sormuksia kaipaan? En haluaisi kaivata. Onko minut aivopesty, onko minussa joku perustavanlaatuinen geneettinen x-kromosomissa sijaitseva vika, jota ei saa poistettua? Vai onko minulla vielä toivoa?
Järkeni sanoo että "sitten joskus" riittää minulle nyt oikein hyvin. Ja ilman sormuksia tai asian julkistamista, koska kyseessähän on vain meidän kahden sopimus. Eikä mihinkään ole kiire. Joku pikku-ukko pääkopassa on kuitenkin aivan liian usein erimieltä. Auttakaa! Onko tähän jotain pillereitä, psykoterapiaa? Näin ihanaa suhdetta en muuten aio ajaa karikolle prinsessaunelmien takia, vaikka sitten susiparina hautaan =)
Vastaukset 14
Vanhimmat
joku haluaa sormukset ja joku ei. joku haluaa naimisiin ja joku ei. ja sitten on väkeä miljoona siltä väliltä. sä oot yks niistä
no mikset mene ostamaan niitä sormuksia?! sinäkin voit kosia.
vai haluatko miehesi "spontaanisti" kosivan sinua? jos hän ei tajua/halua niin sinä et sille mitään voi. tai voit kyllä selkeäasti vihjailla.
Mies on ilmoittanut, että hän kyllä sitten "virallisesti" kysyy, kun sellainen aika koittaa. Olen ilmoittanut oman halukkuuteni asian suhteen ja nyt odotellaan, että mies kypsyy asiaan. Ja järkeni mukaan tässä odottelussa ei ole mitään vikaa, koska näinkin on hyvä olla, mutta kuitenkin... äh!
tapauksia että ei sitä toista ihmistä välttämättä halua vaan just sen että joku kosii, kunhan kosii..sitten kun olet saanut ne sormukset niin oletkin tyytymätön...
määrittelet onnistumisesi ihmisenä sen kautta että oletko kihloissa tai naimisissa.
Tunnustan, että tuota ajatusmaailmaa päästäni löytyy. Siihen tässä ratkaisua etsin, se on koko tämän viestinketjun tarkoitus. En HALUAISI haluta niitä sormuksia tai mitään julkista niin kuin nyt haluan, mutta lääkettä en vielä ole keksinyt. Ja ristiriitaisen tästä tilanteesta tekee, että kuitenkin miljoona kertaa enemmän haluan juuri tämän ihmisen kuin jonkun sormusrinkulan, jos kahden väliltä pitäisi valita. Tiedän, että elän tämän ihmisen kanssa vaikka hautaan asti avoparina, jos se on hänen toiveensa. Mutta silti koko ajan toivon, ja sen toivomisen haluaisin nyt hoitaa pois päätäni vaivaamasta!
Älä tyydy toteamaan jo kerrottuja faktoja, vaan auta avutonta! =)
sama ja lopetin haluamasta heti kun tajusin että itselläni on väärät syyt...
Eli siinä ratkaisu...
Saisin raivarit jos mieheni haluaisi kanssani sormukset vain sen takia että haluaa sormuksen, eikä juuri sen takia että haluaa MINUN kanssani sormukset. Mieti nyt vähän!!!
Tämä on vähän veteen piirretty viiva. Jos haluan vain miehen, minulla on se ilman sormustakin. Sinulla myös. Miten siis kukaan voi haluta sormusta täysin oikeasta syystä? Täytyyhän sitä vähän haluta sen sormuksen itsensäkin takia, koska kaikki muu on jo.
En haluaisi sormusta kenenkään muun kanssa. Mutta en haluaisi haluta näin kipeästi tämänkään henkilön kanssa.
Mietin mietin =) Toivottavasti tajusit pointtini.
sinullahan on ihan oikeat syyt...
Ja eihän tuo niin paha "ongelma" ole...Nyt vain tsemppiä odotukseen, vaikka malttamaton olisitkin ;)
Kiitoksia! Kärsivällisyys ei kuulu hyveisiini, mutta sekin on opeteltava. Puolustuksekseni sanon kyllä, että tänään vietetään seurustelun 6-vuotispäivää, eli en mie ihan hätähousu ole =)
Itselläni on ollut jo pitkään sama alitajuinen pakkomielle naimisiin menosta. Aina kun olen tavannut mukavan miehen, jonka talouskin on kunnossa, olen lyöttänyt hynttyyt yhteen haaveilleen satuhäistä.
Nyt noita satuhäitä on pidetty jo viidet, ja nyt vasta tuntuu siltä, että olen läksyni oppinut. Naimisiin ei voi mennä vaan ihanteesta, vaan kai se rakkauskin merkitsee jotain. Seuraavaan pakkomielteeseen haen jo apua. Tai ainakin minun on kai selvitettävä ensin, mitä rakkaus merkitsee!
Katso Noora menee naisimiin-ohjelmaa. Siinäpä vasta naurettava ja epätoivoinen akka. Et varmasti ole yhtä typerä tapaus.
Muista että kihlaus on avioliittolupaus. Ja mitä se avioliittos sitten on? Se on vain juridinen systeemi, jolla te peritte toisenne ja jaatte omaisuutenne kun eroatte 3 vuoden kuluttua. Kun ei se avioliitto ollutkaan niin upeaa kuin "päivä prinsessana-juhlissanne" tuntui. Jalat maahan ja lähde vaikka matkustamaan ympäri palloa. Unohtuu tuollaiset pakkomielteet!
Hei,
mulla on täsmälleen sama ongelma kuin alkuperäisellä kirjoittajalla. Seurustelen, olen tyytyväinen ja naimisiinmenosta on puhuttu PERIAATTEESSA joskus. Tuntuu vain, että elämä menee vähän hukkaan, kun mies ei älyä kosia, enkä saa sitä sormusta..
Ollaan tunnettu 5 vuotta, seurusteltu vakavasti n. 1,5 vuotta. Kohta koko juttu alkaa tuntua naurettavalta, pelkään että olen kohta liian vanha edes saamaan sormusta (40 v).
Itse asiassa haluaisin ensisijaisesti sormuksen, siis olla kihloissa, sillä, onko naimisissa vai ei, ei ole niin suurta merkitystä, ollaan kumpikin oltu jo kertaalleen naimisissa tahoillamme.
Musta tuntuu, että mies ei haluaisi pitää sormusta, ei siis halua sitoutua?? Odottaa jotain parempaa??
Ylpeyteni ei anna myötä, en aio itse tätä asiaa ottaa puheeksi.
Saas nähdä ehdinkö saada sormusta ennen kuin kaadun hautaan. Hitsi, tää asia vaivaa mua..kai se jokin pakkomielle on, en tiedä.
Nyt tuntuu, että joudun olemaan "sitoutunut" vaikkein saa nauttia sitoutumisen eduista, kuten jos olisi virallisesti jonkun oma.
Minulla on myös tilanne vastaava. Olemme seurustelleet 5 vuotta ja jakaneet arkea reilun vuoden verran. Nyt on iskenyt hirvittävä tarve "vakavoittaa" suhteemme siten, että ympäristökin sen tietää!
Minun on vaikeaa puhua poikaystävästäni vieraille ihmisille, koska en tiedä miksi häntä sanoisin. Poikaystävä tuntuu jotenkin niin "kevyeltä" ja sellaiselta "mä nyt seurustelen" -termiltä. Avopuoliso ei sitten taas istu suuhuni, koska ajattelen sen olevan yhtä kuin kihlattu.
Puhun hänestä usein vain nimellä ja moni erehtyy aina luulemaan häntä veljekseni :)
Voihan sitä haluta asioita. Ei se tarkoita että olisi hoidon tarpeessa tai edes pakkomielteestä kärsimässä. Jos haluaa vaikka laihduttaa 10 kiloa tai aloittaa uuden harrastuksen, työn, opiskella itselleen uuden ammatin tai muuttaa ulkomaille, sen saavuttaminen on enemmän vain itsestä kiinni. Vaikka se vaatisikin paljon niin siinä ei olla toisen varassa. Avioliitto on kahden kauppa eikä kuten muut kaupat että kaikki on myynnissä kunhan hinnasta sovitaan. Siis hinnasta rahassa mitattuna.
Melko varmasti aina löytyy joku joka haluaa mennä naimisiin meidän kosintaa odottavienkin kanssa, mutta jos on väliä sulhasellakin, niin tehtävä on itse asiassa todella haastava. Saada se oma mies kosimaan. Ei saa painostaa, ei saa suostutella, ei keppiä eikä porkkanaa. Pitäisi vissiin vielä esittää yllättynyttä että joko nyt ja ihanko totta jos se toinen vihdoin 10 vuoden odottelun jälkeen tajuaa kosia. Enkä ole ihan vakuuttunut että kovinkaan moni mies edes tajuaa ilman vihjailua tai suoraa kehotusta.
Mutta siis asiahan on suuri ja tärkeä. Mutta sellaista kai se elämä vaan on.. eihän niitä lapsiakaan tilata vaikka molemmat niitä haluaisikin. Joillekin käy tuuri, toisille ei. Ei kai auta kuin odotella.