Jalkapallo-ottelussa
Harmaankeltainen aamu. Herään ja huomaan kuinka lima valuu CD-levyjeni takana oravan hampaista. Minua tuijotetaan joka suunnalta pienillä punaisilla silmillä. Lyön kelloradioni kiinni vasaralla ja pitelen jalassani villisti kiemurtelevaa sukkaa. Äiti laittoi kouluun evääksi maksalaatikkoa ja kenkäheiniä. vaihdoin ne kuitenkin rehtorin kansliassa A4-arkkeihin, joista selvisi monta asiaa tietokoneeni kovalevyä vaivanneesta viasta. Rehtori oli ilmeisen tyytyväinen, vaikkakin mulkoili roskalaatikosta.
Roskalaatikko oli työnnetty seinän läpi kesälaitumelle, jossa nyt ei olla, vaikka onkin kohta joulukuu. Sivusilmällä näin kahvin viilenneen. Ilmassa oli selvästi palanneen Elviksen käryä. En uskoisi, jos ei olisi sanottu! Eteisen lattialla iltaisin olen paistellut ketunraatoja kaulinasettimellani, ei monella kärsivällisyys moiseen kuitenkaan riitä. Himotti ottaa seinältä hintalappu, mutta en uskaltanut, sillä olen sokea. Silmäni näkevät siis ei mitään, paitsi lauantaisin saunanjälkeen peiton alla.
Illalla yritin tehdä kotitehtäviäni kynttilänvalossa. Maantiedon tehtävänä oli selvittää elämän tarkoitus ja paljastaa kylällä riehuvan ketturaiskaajan henkilöllisyys. Soitin nuppineulalla kaverilleni ja tiedustelin häneltä oikeita vastauksia kiperiin peräpukamiini. Kaveri sanoi, että ei jouda puhumaan kanssani, koska hänen äitinsä on tekemässä hillottuja lanttuja Kuubassa. Puin päälleni ukin muikkuverkot ja päätin lähteä Forssaan mietiskelemään tehtäviäni. Poljin koko matkan naamallani, koska isäni ei ikinä ole opettanut minulle polkupyörällä ajoa. Matkaan ei silti mennyt kauaa, sillä olenhan asunut Forssassa koko ikäni. Vaikkakin oli joulukuu, ei maassa ollut yhtään ruohoa. Onneksi huomasin vieressäni videovuokraamon, josta onnistuin pöllimään mehujäätä ja kala-aukon. Nämä krumeluurit tungin kiireesti pizzaan, jota olin hautonut lakkini alla kaikki nämä vuodet. Yritin taas soittaa kaverilleni puhelinkioskista, mutta siellä oli vain utuisia matoja.
Kaksi terävää kahvikuppia ilmestyi kuin tyhjästä sulostuttamaan ripulitautiani, jonka olin saanut ollessani koulun viemärissä kuorimassa persiljaa. Siltikään en vielä aivan uskonut olevani terve. Se oli sitä aikaa elämässäni, jolloin oli otettava neuvosta härkää sarvista. Porvoossa tai Forssassa ei ole härkätaisteluareenaa jyrkistä vastalauseistani huolimatta. Polkupyöräni ketjuista tein käellä pesän, johan oli siitä aikaa, kun viimeksi moinen nähtiin! Kaverini on muuten joskus sanonut itselleen ostavansa joskus persekarvojen poistoleikkauksen sierainten kautta, joskaan en voi olla aivan varma... Forssa on kuitenkin jo taaksejäänyttä elämää, kuten antiloopitkin!
Ne perhanan antiloopit alkoivat kyllä kieltämättä karvahatun takana lämmittää aikalailla. Otin saappaistani uuden suunnan elämälleni. Keltaiset kissat jäivät polkupyörän satulan alle kun porhalsin täyttä päätä kohti sinisenä rehottavaa angiina-viirusta. Maksaläiskäiset varpaankynnet punoittaen saavuin takaisin kouluni kevätjuhlaan ja huusin suoraan ovelta: Dingon kivekset!
Huomasin, että rehtori taputti ja yleisö hurrasi polvillaan. Hyppäsin juhlasalin esiintymislavalle naputtelemaan rikki toissajouluna mummolta saamiani punajuuria. Pahvilaatikoiden takaa pilkisti Tuhkimo-näytelmän lavasteet jotka join kertaheitolla naamaani. Ilmeisesti minulla oli jokin tuntematon tauti, sillä läiskin alituisesti kädellä eturaivoani. Lääkäri, joka oli maalaamassa virvelillä pekonia seinälle ei kylläkään ollut maininnut tästä sanaakaan. Varmaankin siksi, että hänellä ei ollut suuta vuoden 69 talvisodan jälkeen. Tungin kilon lottokuponkeja korvani taakse ja päätin ottaa hatkat mokomasta paikasta.
Haudoin tämän johdosta iloisessa mielessäni seuraavaa itsemurhaani, olihan minulla jo paljon kokemusta. En kuitenkaan uskonut olevani valmis ostamaan toista sipulia. Ensimmäisen oli taas nimittäin vienyt pesukarhu lampaan vaatteissa! Sehänkös pientä tallaajaa kovasti tympäisi, uskokaa se. Rietasta oli oloni täällä, ei edes kertaamaan päässyt, vaikka olihan Sepollakin Audi. Myöhemmin kaikki oli kuitenkin jokseenkin todella vähemmän selvää pässinsarvijauhelihaa vakuumipakkauksen vieressä. Ei oo heleppoo suutarillakaan, kuten kuvasta voidaan haistaa. Hulluksi en kuitenkaan tullut, vaikka tilaisuuksia olisi ollut. Oli kissanristiäisiä sekä koiranlistiäisiä, siitähän sinullekin maksetaan, vai mitä? Siispä suuntasin sokerihyllylle ja otin sen, minkä suinkin jaksoin kantaa sierainteni välissä. Oli tullut aika mennä Sepolle kylään!
Seppo, joka muuten on henkilö josta en ole kuullutkaan, asui jossakin, mistä minulla ei ole hajuakaan. Lähdin kävelemään käsilläni kohti isointa perunamaata joka Forssasta löytyy. Matkalla läiskin poskeani vasten liiskautuneita kelmunpalasia ja hätistin hyttyset pakaroideni välistä. Matkalla näin roskapöntön, jossa rehtori edelleen piilotteli natseja. Tämä oli mielestäni aivan turhaa, sillä natsit olivat Essolla juomassa sokeria ja syömässä korvikekahvia. Essolla oleva hemaiseva myyjätär oli kuulemma ollut kerran painimassa Sumatralla alligaattoreiden kanssa. Tätä väitettä oli kerran teininä yrittänyt todistaa taskulampun valossa hiljaa laulellen. Pottumaa alkoi uhkaavasti lähestyä ja aloinkin tunkemaan suuhuni multaisia kiviä, joita enoni oli kerran päälleni nakellut. Huomasin muuttolintujen saapuvan puimurimuodostelmassa idästä ja ryömin verta yskien tierumpuun nukkumaan. Näin unta sinisistä murmeleista, jotka purivat itseään korviin. Mikä ahdistava uni! Heräsin yltä päältä vilunväristyksissä ja päätin juosta kädet ojossa kohti mäntyä, joka käytti jääkiekkokypärää.
Sitä pitikin jo selitellä seuraavalle vastaantulijalle kahdella nyrkiniskulla sekä typpimolekyylillä. Eipä silti, on minulla itsellänikin ollut niin paksu silmä, jotta ei pääse kehumaan! Kypärästä tein kaksi laulua, ballaadin ja etydin. Siitä ei sitten kerrota kellekkään, ei ainakaan ihan vielä. Silmissäni outo katse keiton hiljenneen suunnistin kulkuni kohti Forssan vanhainkotia. Siellä ei pitäisi olla mitään mistä voisin ruikuttaa. Siltikin (vaikka en haluaisikaan myöntää) osuin päineni ruokakärryyn, josta vanhat ukot ottivat särvintä kenkäviipaleidensa päälle, ei olisi paremmin voinut sattua! Nälkä on asia. Se ei ollut minulle yllätys, olinhan nostokurkipoliisi ja kolmannessa polvessa vettä!
Ruuvasin polveni kiinni hoitajan nutturan takaa löytyneeseen ruuvipenkkiin ja soitin rummuilla pikkukakkosen tunnusmusiikin. Vanhainkodin asukkaat eivät olleet siitä moksiskaan vaan jatkoivat rupatteluaan kahvit rinnuksilla. Olisikohan sittenkin pitänyt jättää laittamatta ne kuulolaitteet suklaapatukoiden sekaan? Lähdin kauhuissani juoksemaan pitkin tiiliseinää ja kompastuin Alvar Aallon maalaamaan Runebergin torttuun. Tuo taivaallinen mössö levisi pitkin veikkauskuponkeja, jotka minun olisi pitänyt toimittaa jo aikoja sitten Saharaan. Hampaat eri sateenkaaren väreissä välkkyen muistin, että minun pitäisi olla tammikuussa kello kuusi katsomassa kun isä pelaa taskubiljardia Hartwall -areenalla sokeroituja hyeenoja vastaan. Perkeleen huopatossu! Kirosin ajatuksissani niin, että ulostin kermapottuja isoon kaukaloon. Hiestä kuivana jatkoin juoksua kohti ensimmäistä pankkia, josta saa sohvakalusteita. Pankissa johtaja tivasi minulta vaimonsa naaman väriä, mutta en osannut vastata. Sain kuitenkin ison tukun käytettyjä perennoja, jotka kieltämättä näyttivät hyviltä silmät kiinni. Kaadoin perennat tehosekoittimeen ja lisäsin sekaan hyppysellisen kananmunia. Levitin muodostuneen tahnan pitkin naamaani ja läiskin päälle vanhaa kinkkua. Olin vihdoin valmis!
Olin todellakin valmis! Ei olisi äiti uskonut pojastaan tulevan näin paskantärkeetä pingviiniä! Se olikin jo suurin piirtein uimaan menoa sitten. Sekunnissa räjähtivät aistini huomaamaan irtipotkitun koppimopon mummonhiekkasäkin takana. Siinä ei ollut pohjaventtiiliä, mutta paskaakos minä siitä?! Renkaat virttä ulvoen suunnistin nollasta sataan perhosmaisen ulko-oven läpi kartanolle ottamaan haisevasta rihmahuoltajasta urinamittauksia moponi takarenkaan kellertävällä liimapurkinkorkilla, jonka Hillevi joskus toi matkoiltaan, yllättäen. Silmäni havaitsivat selässäni olleen matoveitsen jo kaukaa. Kuu oli noussut merten takaa uunille mollottamaan suoraan minun, moponi ja serkkuni silmien violettiin väliin, kuinkas muutenkaan. Silloin tuli se hetki, jolloin meikäläinen menetti järkensä. Sapluunat ottivat hahmonsa minussa, minä erektoin valtaisat ulottimeni taivaisiin sinivalkoisiin. Ei ollut muroja. Sisälläni roihusi roviokokko ja jossain ammuttiin lehmiä kärsään. Otin auringon fuusioenergiaa, kuun juustoa, sirmakan sihteerin pikkuhousut ja oksensin niiden päälle kaiken koskaan syömäni. Siinä se sitten oli... SIELUNI!
Harmaankeltainen aamu. Herään ja huomaan kuinka lima valuu CD-levyjeni takana oravan hampaista. Minua tuijotetaan joka suunnalta pienillä punaisilla silmillä. Lyön kelloradioni kiinni vasaralla ja pitelen jalassani villisti kiemurtelevaa sukkaa. Äiti laittoi kouluun evääksi maksalaatikkoa ja kenkäheiniä. vaihdoin ne kuitenkin rehtorin kansliassa A4-arkkeihin, joista selvisi monta asiaa tietokoneeni kovalevyä vaivanneesta viasta. Rehtori oli ilmeisen tyytyväinen, vaikkakin mulkoili roskalaatikosta.
Roskalaatikko oli työnnetty seinän läpi kesälaitumelle, jossa nyt ei olla, vaikka onkin kohta joulukuu. Sivusilmällä näin kahvin viilenneen. Ilmassa oli selvästi palanneen Elviksen käryä. En uskoisi, jos ei olisi sanottu! Eteisen lattialla iltaisin olen paistellut ketunraatoja kaulinasettimellani, ei monella kärsivällisyys moiseen kuitenkaan riitä. Himotti ottaa seinältä hintalappu, mutta en uskaltanut, sillä olen sokea. Silmäni näkevät siis ei mitään, paitsi lauantaisin saunanjälkeen peiton alla.
Illalla yritin tehdä kotitehtäviäni kynttilänvalossa. Maantiedon tehtävänä oli selvittää elämän tarkoitus ja paljastaa kylällä riehuvan ketturaiskaajan henkilöllisyys. Soitin nuppineulalla kaverilleni ja tiedustelin häneltä oikeita vastauksia kiperiin peräpukamiini. Kaveri sanoi, että ei jouda puhumaan kanssani, koska hänen äitinsä on tekemässä hillottuja lanttuja Kuubassa. Puin päälleni ukin muikkuverkot ja päätin lähteä Forssaan mietiskelemään tehtäviäni. Poljin koko matkan naamallani, koska isäni ei ikinä ole opettanut minulle polkupyörällä ajoa. Matkaan ei silti mennyt kauaa, sillä olenhan asunut Forssassa koko ikäni. Vaikkakin oli joulukuu, ei maassa ollut yhtään ruohoa. Onneksi huomasin vieressäni videovuokraamon, josta onnistuin pöllimään mehujäätä ja kala-aukon. Nämä krumeluurit tungin kiireesti pizzaan, jota olin hautonut lakkini alla kaikki nämä vuodet. Yritin taas soittaa kaverilleni puhelinkioskista, mutta siellä oli vain utuisia matoja.
Kaksi terävää kahvikuppia ilmestyi kuin tyhjästä sulostuttamaan ripulitautiani, jonka olin saanut ollessani koulun viemärissä kuorimassa persiljaa. Siltikään en vielä aivan uskonut olevani terve. Se oli sitä aikaa elämässäni, jolloin oli otettava neuvosta härkää sarvista. Porvoossa tai Forssassa ei ole härkätaisteluareenaa jyrkistä vastalauseistani huolimatta. Polkupyöräni ketjuista tein käellä pesän, johan oli siitä aikaa, kun viimeksi moinen nähtiin! Kaverini on muuten joskus sanonut itselleen ostavansa joskus persekarvojen poistoleikkauksen sierainten kautta, joskaan en voi olla aivan varma... Forssa on kuitenkin jo taaksejäänyttä elämää, kuten antiloopitkin!
Ne perhanan antiloopit alkoivat kyllä kieltämättä karvahatun takana lämmittää aikalailla. Otin saappaistani uuden suunnan elämälleni. Keltaiset kissat jäivät polkupyörän satulan alle kun porhalsin täyttä päätä kohti sinisenä rehottavaa angiina-viirusta. Maksaläiskäiset varpaankynnet punoittaen saavuin takaisin kouluni kevätjuhlaan ja huusin suoraan ovelta: Dingon kivekset!
Huomasin, että rehtori taputti ja yleisö hurrasi polvillaan. Hyppäsin juhlasalin esiintymislavalle naputtelemaan rikki toissajouluna mummolta saamiani punajuuria. Pahvilaatikoiden takaa pilkisti Tuhkimo-näytelmän lavasteet jotka join kertaheitolla naamaani. Ilmeisesti minulla oli jokin tuntematon tauti, sillä läiskin alituisesti kädellä eturaivoani. Lääkäri, joka oli maalaamassa virvelillä pekonia seinälle ei kylläkään ollut maininnut tästä sanaakaan. Varmaankin siksi, että hänellä ei ollut suuta vuoden 69 talvisodan jälkeen. Tungin kilon lottokuponkeja korvani taakse ja päätin ottaa hatkat mokomasta paikasta.
Haudoin tämän johdosta iloisessa mielessäni seuraavaa itsemurhaani, olihan minulla jo paljon kokemusta. En kuitenkaan uskonut olevani valmis ostamaan toista sipulia. Ensimmäisen oli taas nimittäin vienyt pesukarhu lampaan vaatteissa! Sehänkös pientä tallaajaa kovasti tympäisi, uskokaa se. Rietasta oli oloni täällä, ei edes kertaamaan päässyt, vaikka olihan Sepollakin Audi. Myöhemmin kaikki oli kuitenkin jokseenkin todella vähemmän selvää pässinsarvijauhelihaa vakuumipakkauksen vieressä. Ei oo heleppoo suutarillakaan, kuten kuvasta voidaan haistaa. Hulluksi en kuitenkaan tullut, vaikka tilaisuuksia olisi ollut. Oli kissanristiäisiä sekä koiranlistiäisiä, siitähän sinullekin maksetaan, vai mitä? Siispä suuntasin sokerihyllylle ja otin sen, minkä suinkin jaksoin kantaa sierainteni välissä. Oli tullut aika mennä Sepolle kylään!
Seppo, joka muuten on henkilö josta en ole kuullutkaan, asui jossakin, mistä minulla ei ole hajuakaan. Lähdin kävelemään käsilläni kohti isointa perunamaata joka Forssasta löytyy. Matkalla läiskin poskeani vasten liiskautuneita kelmunpalasia ja hätistin hyttyset pakaroideni välistä. Matkalla näin roskapöntön, jossa rehtori edelleen piilotteli natseja. Tämä oli mielestäni aivan turhaa, sillä natsit olivat Essolla juomassa sokeria ja syömässä korvikekahvia. Essolla oleva hemaiseva myyjätär oli kuulemma ollut kerran painimassa Sumatralla alligaattoreiden kanssa. Tätä väitettä oli kerran teininä yrittänyt todistaa taskulampun valossa hiljaa laulellen. Pottumaa alkoi uhkaavasti lähestyä ja aloinkin tunkemaan suuhuni multaisia kiviä, joita enoni oli kerran päälleni nakellut. Huomasin muuttolintujen saapuvan puimurimuodostelmassa idästä ja ryömin verta yskien tierumpuun nukkumaan. Näin unta sinisistä murmeleista, jotka purivat itseään korviin. Mikä ahdistava uni! Heräsin yltä päältä vilunväristyksissä ja päätin juosta kädet ojossa kohti mäntyä, joka käytti jääkiekkokypärää.
Sitä pitikin jo selitellä seuraavalle vastaantulijalle kahdella nyrkiniskulla sekä typpimolekyylillä. Eipä silti, on minulla itsellänikin ollut niin paksu silmä, jotta ei pääse kehumaan! Kypärästä tein kaksi laulua, ballaadin ja etydin. Siitä ei sitten kerrota kellekkään, ei ainakaan ihan vielä. Silmissäni outo katse keiton hiljenneen suunnistin kulkuni kohti Forssan vanhainkotia. Siellä ei pitäisi olla mitään mistä voisin ruikuttaa. Siltikin (vaikka en haluaisikaan myöntää) osuin päineni ruokakärryyn, josta vanhat ukot ottivat särvintä kenkäviipaleidensa päälle, ei olisi paremmin voinut sattua! Nälkä on asia. Se ei ollut minulle yllätys, olinhan nostokurkipoliisi ja kolmannessa polvessa vettä!
Ruuvasin polveni kiinni hoitajan nutturan takaa löytyneeseen ruuvipenkkiin ja soitin rummuilla pikkukakkosen tunnusmusiikin. Vanhainkodin asukkaat eivät olleet siitä moksiskaan vaan jatkoivat rupatteluaan kahvit rinnuksilla. Olisikohan sittenkin pitänyt jättää laittamatta ne kuulolaitteet suklaapatukoiden sekaan? Lähdin kauhuissani juoksemaan pitkin tiiliseinää ja kompastuin Alvar Aallon maalaamaan Runebergin torttuun. Tuo taivaallinen mössö levisi pitkin veikkauskuponkeja, jotka minun olisi pitänyt toimittaa jo aikoja sitten Saharaan. Hampaat eri sateenkaaren väreissä välkkyen muistin, että minun pitäisi olla tammikuussa kello kuusi katsomassa kun isä pelaa taskubiljardia Hartwall -areenalla sokeroituja hyeenoja vastaan. Perkeleen huopatossu! Kirosin ajatuksissani niin, että ulostin kermapottuja isoon kaukaloon. Hiestä kuivana jatkoin juoksua kohti ensimmäistä pankkia, josta saa sohvakalusteita. Pankissa johtaja tivasi minulta vaimonsa naaman väriä, mutta en osannut vastata. Sain kuitenkin ison tukun käytettyjä perennoja, jotka kieltämättä näyttivät hyviltä silmät kiinni. Kaadoin perennat tehosekoittimeen ja lisäsin sekaan hyppysellisen kananmunia. Levitin muodostuneen tahnan pitkin naamaani ja läiskin päälle vanhaa kinkkua. Olin vihdoin valmis!
Olin todellakin valmis! Ei olisi äiti uskonut pojastaan tulevan näin paskantärkeetä pingviiniä! Se olikin jo suurin piirtein uimaan menoa sitten. Sekunnissa räjähtivät aistini huomaamaan irtipotkitun koppimopon mummonhiekkasäkin takana. Siinä ei ollut pohjaventtiiliä, mutta paskaakos minä siitä?! Renkaat virttä ulvoen suunnistin nollasta sataan perhosmaisen ulko-oven läpi kartanolle ottamaan haisevasta rihmahuoltajasta urinamittauksia moponi takarenkaan kellertävällä liimapurkinkorkilla, jonka Hillevi joskus toi matkoiltaan, yllättäen. Silmäni havaitsivat selässäni olleen matoveitsen jo kaukaa. Kuu oli noussut merten takaa uunille mollottamaan suoraan minun, moponi ja serkkuni silmien violettiin väliin, kuinkas muutenkaan. Silloin tuli se hetki, jolloin meikäläinen menetti järkensä. Sapluunat ottivat hahmonsa minussa, minä erektoin valtaisat ulottimeni taivaisiin sinivalkoisiin. Ei ollut muroja. Sisälläni roihusi roviokokko ja jossain ammuttiin lehmiä kärsään. Otin auringon fuusioenergiaa, kuun juustoa, sirmakan sihteerin pikkuhousut ja oksensin niiden päälle kaiken koskaan syömäni. Siinä se sitten oli... SIELUNI!
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.