Jaksoiko joku lukea loppuun? Jatkanko? Neuvoja. Lyttyynkin saa lyödä ihan vapaasti - mikä ei tapa, se jalostaa.
Aurinko paistoi. Vihreänkeltaisella niityllä lenteli perhosia. Arto pysähtyi pellonreunaan katselemaan perhosten lentelyä. Se näytti päämäärättömältä liikkumiselta paikasta toiseen, mutta Arto tiesi niiden todellisuudessa etsivän mettä kukista. Perhoset olivat lumoavia. Miksi, sitä hän ei tiennyt. Ne olivat olleet hänen mielessään niin pitkään kuin jaksoi vain muistaa - siitä oli kauan.
Nuorena hän oli juossut metsissä ja niityillä haavi kädessä pyydystäen kokoelmaansa uusia lajeja. Niitä oli vuosien mittaan kertynyt tuhansia ja taas tuhansia. Kesäillat olivat kuluneet mukavasti. Päivän saalis oli pitänyt ensin tappaa - se tapahtui eetterillä. Vanhan hillopurkin pohjalle aseteltiin vanutuppo, siihen pipetillä eetteriä. Sitten varovasti pari, kolme perhosta purkkiin. Kansi kierrettiin kiinni ja jäätiin katsomaan. Hetken aikaa ne jaksoivat yrittää lentoon ahtaudessa, mutta laskeutuivat pian pumpulitukolle. Ne aukoivat ja sulkivat siipiään kuin henkeä haukkoen. Kohta niiden liikkeet hidastuivat, siivet nousivat ylös, jäivät kiinni toisiinsa ja perhonen kaatui kuolleena kyljelleen. Ne kuolivat kaikki samalla tavalla. Sitruunaperhosen ja sinisiiven viimeiset hetket olivat samanlaiset. Lopuksi ne sulkivat siipensä - aivankuin ihminen sulkee silmänsä kuollessaan. Niiden kuolema oli kaunis.
Arto muisti kuinka oli ensin vain keräillyt perhosia. Kerran hän oli löytänyt maasta pitkän ja karvaisen toukan. Se oli tietysti perhosen toukka, mutta minkä? Hän oli ottanut toukan sormelleen johon se tarrautui kymmenien jalkojensa avulla tiukasti kiinni. Kotona hän oli laittanut toukan hillopurkkiin, sen kanteen hän teki reikiä jotta toukka saisi happea. Sitten hän katsoi kirjasta mikä perhonen siitä tulisi, ja mitkä kasvit sille kävisivät ravinnoksi. Iltaisin hän katseli toukan eloa lasipurkissa. Se söi yllättävän paljon. Lasipurkin pohjalle kertyi pieniä paskapalloja, mutta siivoamaan Arto ei ryhtynyt. Muutaman viikon kuluttua Heinäkuun lopulla se alkoi kehräämään itselleen koteloa. Seuraavana kesänä kotelossa alkoi tapahtua. Joku pyrki seittimäisestä piilostaan vapauteen. Kotelosta kuoriutui märkä hyönteinen. Se jäi paikalleen ihmettelemään ja pumppasi siipisuoniinsa nestettä. Hetken kuluttua siivet näyttivät jo siiviltä ja perhonen jäi odottamaan niiden kuivumista. Se oli paikoillaan puoli tuntia ja nousi sitten siivilleen. Kohti valoa se yritti lentää. Se räpytti siipiään yrittäen ikkunan läpi luontoon, mutta turhaan. Arto tunsi itsensä tärkeäksi. Hänestä oli tullut Horsmakiitäjän Isä.
Aurinko paistoi. Vihreänkeltaisella niityllä lenteli perhosia. Arto pysähtyi pellonreunaan katselemaan perhosten lentelyä. Se näytti päämäärättömältä liikkumiselta paikasta toiseen, mutta Arto tiesi niiden todellisuudessa etsivän mettä kukista. Perhoset olivat lumoavia. Miksi, sitä hän ei tiennyt. Ne olivat olleet hänen mielessään niin pitkään kuin jaksoi vain muistaa - siitä oli kauan.
Nuorena hän oli juossut metsissä ja niityillä haavi kädessä pyydystäen kokoelmaansa uusia lajeja. Niitä oli vuosien mittaan kertynyt tuhansia ja taas tuhansia. Kesäillat olivat kuluneet mukavasti. Päivän saalis oli pitänyt ensin tappaa - se tapahtui eetterillä. Vanhan hillopurkin pohjalle aseteltiin vanutuppo, siihen pipetillä eetteriä. Sitten varovasti pari, kolme perhosta purkkiin. Kansi kierrettiin kiinni ja jäätiin katsomaan. Hetken aikaa ne jaksoivat yrittää lentoon ahtaudessa, mutta laskeutuivat pian pumpulitukolle. Ne aukoivat ja sulkivat siipiään kuin henkeä haukkoen. Kohta niiden liikkeet hidastuivat, siivet nousivat ylös, jäivät kiinni toisiinsa ja perhonen kaatui kuolleena kyljelleen. Ne kuolivat kaikki samalla tavalla. Sitruunaperhosen ja sinisiiven viimeiset hetket olivat samanlaiset. Lopuksi ne sulkivat siipensä - aivankuin ihminen sulkee silmänsä kuollessaan. Niiden kuolema oli kaunis.
Arto muisti kuinka oli ensin vain keräillyt perhosia. Kerran hän oli löytänyt maasta pitkän ja karvaisen toukan. Se oli tietysti perhosen toukka, mutta minkä? Hän oli ottanut toukan sormelleen johon se tarrautui kymmenien jalkojensa avulla tiukasti kiinni. Kotona hän oli laittanut toukan hillopurkkiin, sen kanteen hän teki reikiä jotta toukka saisi happea. Sitten hän katsoi kirjasta mikä perhonen siitä tulisi, ja mitkä kasvit sille kävisivät ravinnoksi. Iltaisin hän katseli toukan eloa lasipurkissa. Se söi yllättävän paljon. Lasipurkin pohjalle kertyi pieniä paskapalloja, mutta siivoamaan Arto ei ryhtynyt. Muutaman viikon kuluttua Heinäkuun lopulla se alkoi kehräämään itselleen koteloa. Seuraavana kesänä kotelossa alkoi tapahtua. Joku pyrki seittimäisestä piilostaan vapauteen. Kotelosta kuoriutui märkä hyönteinen. Se jäi paikalleen ihmettelemään ja pumppasi siipisuoniinsa nestettä. Hetken kuluttua siivet näyttivät jo siiviltä ja perhonen jäi odottamaan niiden kuivumista. Se oli paikoillaan puoli tuntia ja nousi sitten siivilleen. Kohti valoa se yritti lentää. Se räpytti siipiään yrittäen ikkunan läpi luontoon, mutta turhaan. Arto tunsi itsensä tärkeäksi. Hänestä oli tullut Horsmakiitäjän Isä.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Alusta pidin, mutta kun perhosteema ei ottanut lähteäkseen, rupesin ajattelemaan tarinaa liian paljon biologiselta kannalta ja yhtäkkiä huomasin vaanivani tarinan etenemistä kuin haukka - virheitä lähinnä perhosten kasvusta ja kuolemasta. Ja into tarinaan meni.
Osaat kirjoittaa - se ei ole kenellekään epäselvää. Mutta kirjoittaa mitä? Koulukirjojakin kirjoittaa aina *joku*, mikä ei välttämättä tarkoittaisi, että hän olisi kirjailija. Oliko tämä tekniikan harjoittelua? Sellaiseksi tämä oli oiva, mutta tarinaksi nuoresta pojasta, joka ensin surmaa perhosia ja yhtenä päivänä "kasvattaa" sellaisen ja näiden kahden "suhteesta", tämä ei toiminut (haitko edes sellaista?). Haitko ollenkaan koskettavuutta tarinaasi? ("Arto tunsi itsensä tärkeäksi. Hänestä oli tullut Horsmakiitäjän Isä.")
Myöskään tämä kohta ei mielestäni sopinut koko tarinan kirjoitustyyliin:
>>Lasipurkin pohjalle kertyi pieniä paskapalloja>>
Mutta siis, osaat kirjoittaa - hyvin! Sinun täytyy vain keksiä se "kunnon" tarina, tarina joka saa lukijat haukkomaan henkeä ihastuksesta. No okei, tuo oli ehkä vähän yliammuttua but you get the point ;)
Kiitoksia. Tämä oli: ei tekniikan harjoittelua vaan harjoittelua. En ole kirjoittanut koulun jälkeen noin kolmeenkymmeneen vuoteen. Perhosia en ole kerännyt, mutta tunsin erään joka keräsi. Asiavirheet ovat mahdollisia, mutta minimaalisia. Tarina on tietyllä tavalla tosi. Ihmettelen aina näitä "yhden asian ihmisiä". Muistan itse 10-15 vuotiaana kauhistelleeni tätä tuhansien perhosten surmaamista. Samalla keräilijä kasvatti toukista satoja perhosia ja huomasin, että hän todella tunsi itsensä tärkeäksi kasvatustouhuissaan. Tiedän, että tämä kontrasti olisi tässä tarinassa se jännite jota kirjoitukset kaipaavat. En edes miettinyt etukäteen toisinko, ja miten toisin sen esille. Tarina on vain kirjoitettu ajatuksen virtana: helposti muistoista. Paskapallot ovat tyylirikko. Kiitos positiivisesta palautteesta: se kannustaa ajattelemaan jotain isompaa projektia.
Nopea kommentti nopean lukemisen jälkeen. Pidin kertomuksesta. Kirjoitat sujuvasti, mukaansatempaavasti. Täsmällinen ja ytimekäs kieli viehätti. Silmään pisti Heinäkuu (kuukaudet pienellä) ja sana paskapalloja (tyyliltään erilainen).
Kiitos sinullekin. On mukava kuulla, että niin monet ovat sitä mieltä, ettei kaikkea tarvitse vääntää rautalangasta. Tästedes kirjoitan kuukaudet pienellä ja yritän pitää tyylin aisoissa.
Hyvä tarina. Miten niin isä? Eikö äiti paremminkin?
Arvoasteikolla 1-10
Tästä räpytellään 8
T. ®Sherlokki © 2006
Sama mielipide kuin aiemmallakin kirjoittajalla; alussa teksti on hieman töksähtelevää.
Itse kuulun toiseen ääripäähän; minun tekstissäni on sivulauseita sivulauseiden perään.
Tästä pidin kovasti:
"Ne aukoivat ja sulkivat siipiään kuin henkeä haukkoen. Kohta niiden liikkeet hidastuivat, siivet nousivat ylös, jäivät kiinni toisiinsa ja perhonen kaatui kuolleena kyljelleen. Ne kuolivat kaikki samalla tavalla. Sitruunaperhosen ja sinisiiven viimeiset hetket olivat samanlaiset. Lopuksi ne sulkivat siipensä - aivankuin ihminen sulkee silmänsä kuollessaan."
Loistava veto. Minut vietiin perhosista rasismiin, antisemitismiin, erilaisuuteen ja lopulliseen kohtaloomme.
Hieno pätkä!