Mitä teette kun huomaatte, että ette kerta kaikkiaan enää halua auttaa ja tukea ihmisiä, asiakkaita tai potilaita? Onko kokemuksia tälläisestä?
Itselläni on todellinen dilemma: luulin aina nuorempana, että elämäntehtäväni on auttaa suunnilleen kaikkia maailman kärsiviä ihmisiä, palkasta viis kunhan vaan voi AUTTAA. Nyt näitä sos. alan töitä pitkään tehneenäni huomaan, että oikeastaan en ollenkaan halua auttaa asiakkaitani. Olen kyllä sitä mieltä, että ihmisiä PITÄÄ auttaa ja tukea, itse vain halua olla se joka joutuu tämän auttamisen tekemään.
Pidin itseäni aiemmin TODELLA empaattisena ihmisenä, mutta nyt tuntuu, että empatiakykyni on täydellisesti kadonnut. Koen olevani huono ja paha ihminen kun en halua auttaa ja koen syyllisyyttä siitä, että haluaisin vaihtaa alaa kokonaan. Tuntuu kauhealta sanoa, että haluaisin työskennellä vähemmän ihmisläheisellä alalla. Itse asiassa luulen, että minulle sopisi paremmin jokin ihan muu kuin ihmissuhdetyö. Kauheaa sanoa, mutta tuntuu, että en halua ollenkaan tehdä vuorovaikutustyötä. Kaikissahan töissä on vuorovaikutus tärkeää, mutta jossain töissä (esim. sosiaalityö) se on vielä keskeisempää.
Onko teillä muilla sos&terv. alan työntekijöillä vastaavia tunteita? Mitä teitte? Vaihdoitteko alaa kokonaan ja löysittekö sitten töitä? Vai miten ratkaisitte probleeman? Vai olenko ainoa näin huono ihminen?
Itselläni on todellinen dilemma: luulin aina nuorempana, että elämäntehtäväni on auttaa suunnilleen kaikkia maailman kärsiviä ihmisiä, palkasta viis kunhan vaan voi AUTTAA. Nyt näitä sos. alan töitä pitkään tehneenäni huomaan, että oikeastaan en ollenkaan halua auttaa asiakkaitani. Olen kyllä sitä mieltä, että ihmisiä PITÄÄ auttaa ja tukea, itse vain halua olla se joka joutuu tämän auttamisen tekemään.
Pidin itseäni aiemmin TODELLA empaattisena ihmisenä, mutta nyt tuntuu, että empatiakykyni on täydellisesti kadonnut. Koen olevani huono ja paha ihminen kun en halua auttaa ja koen syyllisyyttä siitä, että haluaisin vaihtaa alaa kokonaan. Tuntuu kauhealta sanoa, että haluaisin työskennellä vähemmän ihmisläheisellä alalla. Itse asiassa luulen, että minulle sopisi paremmin jokin ihan muu kuin ihmissuhdetyö. Kauheaa sanoa, mutta tuntuu, että en halua ollenkaan tehdä vuorovaikutustyötä. Kaikissahan töissä on vuorovaikutus tärkeää, mutta jossain töissä (esim. sosiaalityö) se on vielä keskeisempää.
Onko teillä muilla sos&terv. alan työntekijöillä vastaavia tunteita? Mitä teitte? Vaihdoitteko alaa kokonaan ja löysittekö sitten töitä? Vai miten ratkaisitte probleeman? Vai olenko ainoa näin huono ihminen?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Et ole huono ihminen. Nyky-yhteiskunta ei arvosta toisista välittämistä, ei ainakaan hoitajien palkkauksessa. Minuakaan ei enää kiinnosta, hoitakoot kuka haluaa. Olenkin hakeutumassa pois alalta.
Ei ollenkaan harvinainen ajatus... Itse toimin aikoinaan sosiaali- ja terveysalan tehtävissä ja alalle lähtiessäni halusin sydämestäni auttaa ihmisiä, mutta kas vain, se meni vuosien varrella ohi tuo kallis ajatus auttamisesta. Olen sittemmin hakeutunut aivan toiselle alalle töihin, ellen erehdy niin moni muu on tehnyt samoin.
Ihan hyvä sinänsä että tuon tunteen tunnistaa ja tunnustaa sen olemassaolon. Tekee työn vain työnä ja yrittää parhaansa, eri asia on, kuka pitkään jaksaa kyseistä työtä tuollaisissa tunnelmissa?
Pärjäile.
Hei.
Tuttu tunne. Olen neuvoton kun ikää on jo senverran, ettei kannata hakeutua uusille urille.
Nykyisin jo uuden ammatin opiskelu vie monta vuotta ja kuka työnantaja haluaisi palkata noin 5- kymppistä vastavalmistunutta.
Ilmeisesti on vain kärsittävä hamaan loppuun.
Hakeutukaa te nuoremmat toisenlaisiin tehtäviin.
Ihan samoja tuntemuksia itsellänikin. Taitaa tuo kyynistyminen olla yksi oire työuupumuksesta. Olen myös itse vaihtamassa alaa, sillä sos ja terveysalan työt muuttuvat kokoajan rankemmiksi. Enkä tosiaankaan halua, että minusta tulee hoidettaviani ja työkavereita kohtaan kyrpiintynyt kääpä. Kauhistuttaa vain ajatella millaiseksi alan työt ja työpaikat vielä muuttuvat, hoidettavia on aina vaan enemmän ja hoitajia vähemmän!
töissä on se, että en enää jaksa alkaa opiskella uutta alaa, toisaalta olen saatanan hyvä siinä, mitä teen, vaikka se auttamisenhalu jäi jo koulunpenkille. Eli ei jaksa muuta kuin sitä, mitä jo osaa. Eipä se jaksa enää vaivata, ettei sitä kirkkaamman kruunun tuovaa auttamisenhalua enää ole, teen vain duunini ja siinä se, pääsee helpommamma, kun ei sotkeudu liikaa.
Mitä muuta sitten pitäisi tehdä kun vain duuninsa. Eikö ole tarkotuskin, että tehdään hyvin mitä kuuluu, eikä ylimääräistä.
Mielestäni sekin on ammattitaitoa, että tunnistaa mistä itse alkaa ja mihin loppuu. Kaikkia asiakkaitten ongelmia ei voi jäädä miettimään ja murehtimaan. Työasit pitää jättää töihin kun lähtee. Eihän tätä työtä muuten kukaan pitempään jaksa tehdä.
Itselle ei mielestäni pidä olla liian ankara. Turha tavoitella "täydellisyyttä". Kyllä sitä saa olla joskus väsynytkin eihän aina niin pirteänä jaksa olla.
Joskus auttamista on myös se, että asetetaan rajoja. Kaikkia asiakkaitten toiveita ei välttämättä voida täyttää, eikä kaikkea tarvitse aina miellyttää. Näin ennaltaehkäisee työuupumusta. Vasta kun itse voi hyvin pystyy auttamaan muita.
Tehdään se mikä pystytään ja mihin resulssit riittää. Mukana täytyy olla tervettä itsekkyyttä. Niin, että pystyy välittämään itsestä ja sitten myös muista.
juu... etsin osa-aikaista työtä koko ajan. En jaksa tehdä kokopäiväistä lähihoitajan työtä vanhainkodilla ja haluaisin myös etäopiskella pikkuhiljaa jotain...
Ei kiinnosta pätkän vertaa nykyinen työ :(
Sori vaan, vanhukset
Ei se ole huonoutta jos ymmärtää olla huolestunut motivaatiostaan. Kun vain et olisi asettanut liian suuria tavoitteita ja odotuksia itsellesi.
Sos ja TH alalla totuus on melko raadollinen ja siihen ei koulutus valmenna. Tehdään utopistisia hoitosuunnitelmia jne. kuitenkaan ei ole resursseja toteuttaa niitä. Auttaja uupuu, kun yrittää tehdä työtään parhaalla mahdollisella tavalla, mutta ei ole aikaa toteuttaa tai muiden asiat jää hoitamatta. Syyllistetään itseä kun asioita jää hoitamatta, kohtaa tyytymättömiä asiakkaita jne.
Et voi repiä itseäsi. Kohtaat varmaan asiakkaita jotka ei itsekään ole tehneet parastaan asioidensa eteen ja sekin ottaa pattiin, mutta joudut pitämään mölyt mahassasi. Näin on ja tulee olemaan.
Auttamisen ILO jää kokematta kun kaikkea ei voi korjata/parantaa/hoitaa tai tehdä asiakasta tyytyväiseksi. Mutta tätä ILOA havittelemalla osaltaan hoidammekin itse itseämme ja tyydytämme omia tarpeita. Etsi ilosi muualta, tee työsi ammatillisesti ja niin hyvin kuin pystyt, äläkä muuta itseltäsi vaadi. Silloin voit olla tyytyväinen työhösi, halusitpa auttaa tai et.
Reagtiosi on aivan normaalia ja anna itsellesi lupa olla itsekäs ja säästää voimavaroja.
Olen ollu kaksi 10kk pätkää samalla työnantajalla ja nyt lopetin kun minusta ei työnantaja saa mitään tukea enää. Ilmaiseksi pitäisi tehdä töitä.
Hoitoala on kyseessä kylläkin kolmannen sektorin hommia. Tuntuu pahalta kun muuten ei oteta töihin kuin työllistämistuella.
Alan etsiä jotain muuta työtä, mitä tahansa muuta.
Minä olen onnekkaassa asemassa kun saan asumistukea jos palkka on alle 1000euroa. Laskeskelin että ei tule suurta eroa työssäkäymiseen tai liiton rahoille kun laskee työmatkatkin palkasta pois.
Käsityöala kiinnostaisi. Toimin ohjaajana kaksi vuotta yhteensä, ja nyt ajattelin että olisi mukava mennä askartelunohjaaja koulutukseen. Hoitoalan koulutus psyk.sair hoit takana.
Kuullostaa työuupumukselta mikä on TODELLA yleistä tällä alalla. Sen kuin vaan otat loparit ja sanot syyksi epäinhimilliset työolot. Saavat ilkeät pomot ja palkanmaksajat hädissään etsiä uusia työntekijöitä. Ja kun kukaan ei lopulta tule enää töihin niin ehkä työolotkin saadaan kuntoon!!!!
Olen todella vahingonilonen kun työnantajat etsivät hädissään uusia työntekijöitä. Kun ei voisi todella vähempää liikuttaa heidän pulansa. Kohtelisivat hoitajia arvostaen ja kunnioittaen niinkuin hoitajiakin on opetettu kohtelemaan KANSSAIHMISTÄÄN ELI POTILASTAAN!!!!!!!