En tiedä, miten miehillä nämä asiat menee, mutta itse olen huomannut, että lapset ja minä muodostamme niin kiinteän kokonaisuuden, että siihen on vaikea kenenkään miehen tulla. Mun lapset eivät ole enää pieniä vaan toinen jo ihan täysikäinen, asuu kyllä kotona. Toinenkin jo murkkuiässä. Eron jälkeen en osannut "nauttia" lapsista. Olin kuin tuuliajolla, koska toinen puolikas puuttui. Nyt sitten osa minusta haluaisi löytää puolikkaan, osa taas ei.
Väitän, että en ole ainut. Kun on saavuttanut tietyn "balanssin", niin pelkää... Vähintä mitä voin toivoa on, että mies hyväksyisi koko paketin. Ei muuten ole niin simppeliä!
Keski-iässä pistää painon hiukka toisille seikoille kuin nuorempana. Kyllä kyky ottaa toinen huomioon, uskollisuus, ja toisen kunnioitus, hellyys ja "kaveruus" merkkaavat enempi kuin ennen. On menoja, joissa on kiva olla yksin, mutta tottahan seura on mukava joissakin paikoissa..
Väitän, että en ole ainut. Kun on saavuttanut tietyn "balanssin", niin pelkää... Vähintä mitä voin toivoa on, että mies hyväksyisi koko paketin. Ei muuten ole niin simppeliä!
Keski-iässä pistää painon hiukka toisille seikoille kuin nuorempana. Kyllä kyky ottaa toinen huomioon, uskollisuus, ja toisen kunnioitus, hellyys ja "kaveruus" merkkaavat enempi kuin ennen. On menoja, joissa on kiva olla yksin, mutta tottahan seura on mukava joissakin paikoissa..
Vastaukset 6
Vanhimmat
No, minulla on miehenä aivan samanlainen tilanne ja tosiaankin on olo kuin olisi pala itsestä poissa. Mutta kun asiaa olen ajatellut eri kanteilta niin lasten kanssa menee arki niin mukavasti ettei tähän tosiaan oikein ketään mahdu. En haluaisi rikkoa tätä 'idylliä'.
Mutta näin se on että hieman on vajaa olo, toisinaan enemmän toisinaan vähemmän.
Ja tosiaan tässä keski-ikäisenä itsekin en enää halua riskeerata vikaratkaisuilla. Joten kyllä tässä henkisesti valmistaudun elemään omilla ehdoilla itsekseni.
...että muutkin pohtivat JUURI samalla lailla, kuin itsekin. Elämä on NIIN ihanaa näinkin, mutta siihen halipulaankin ois kiva välillä saada helpotusta. Nooh..onneksi treffeille pääsee, kun haluaa....vaikeaa ois tähän kuvitella kyllä ketään miestä enää asumaan...niin ihania, kun Te miehet olettekin - muiskiss!!
tilanne on myös minulla. Yksinhuoltajana lastenkanssa muodostuu aika tiivis ydinperhe johon on vaikea sovittaa miestä. Varsinkin jos on ollut pitkään lasten kanssa yksin. Olen nyt seurustellut muutaman vuoden mutta yhteen muuttoa emme ole tässä vaiheessa edes harkinneet miehellä on samanlainen tausta tosin hänen lapsensa ovat jo maailmalla. Ei lapse ole pitänee ollenkaan pahana sitä että minulla on seurustelukumppani mutta enivät kullä halua että meille muuttaisi mies asumaan. Tämä on meidän tilanteemme ja ainakin vielä kaikki olemme tyytyväisiä. En tiedä itsekkään osaisinko elää vielä miehen kanssa saman katon alla arkea.
Sinäpä se sanoit; Ei tiedä, osaisiko enää elää kenenkään kanssa aikuisten arkea. Kun on tottunut pyörittämään kotia yksin. Alussa oli tilanne toinen; muistan huokailleeni, miten ihmeessä minä ehdin kaiken ;) Eniten kaipaisi miehistä olkapäätä "miehisissä" asioissa. Mutta onhan autokorjaamot jotka palvelevat meitä yksinäisiä naisia :)
Miten sitten, kun lapset lähtevät kotoa. Onko helpottunut vai ripustautuva "mummo" ;)
Olen tilanteessa erotakko vai ei pitkän avioliiton jälkeen. Olen tätä asiaa pohtinut jo aiemminkin, mutta aina olen jäänyt. Nyt vain tuntuu, että en enään jaksa, vaikka tiedän, että kun myrsky laantuu tulee jälleen tyyntä seuraavaan myrskyyn asti. Olen vatvonut näitä asioita mielessäni eeskahtaalle ja siitä olen kyllä varma, että en voisi asua toisen kanssa niin kauan kuin lapsi on kotona. Mietin vain tuleeko se halipula milloin? Tuntuu, että voihan sitä elää onnellista arkea lapsen kanssakin.
vaikka vaihtaskin miehen.
Uskon, että elämään kuuluu myrskyt vaikkei ois kumppania ollenkaan.
Musta jos avioliitossa saa kasvaa vapauteen, niin on hyvä.
Monessa avioliitossa näen liikaa outoja sääntöjä ja velvotteita.
Ihmistä ei pitäis yrittää edes omistaa.
Mä olin ennen semmonen että yritin muokat miestäni samanlaiseksi kuin ite oon ja eihän semmonen onnistu. Nelikymppisenä tajusin että jos mä muutun niin rupeaa toinenkin muuttumaan.
Ja se on tepsinyt.