En valita.
Mutta kysyn kumminkin onko täällä ketään kuka olis koko ajan lapsen kanssa siis ettei isä ole ollenkaan lapsen elämässä mukana?
Mä olen lapseni kanssa aivan kahestaan.
En kyllä osais olla varmaan sillain että tässä olis joku ukkeli.
Joskus joku sanoo kuinka jaksat kun olen aivan yksin.
Silloin oikein havahrun että niinhän se on.
Ei sitä itse huomaa kun koko ajan ollut näin.
Mutta kysyn kumminkin onko täällä ketään kuka olis koko ajan lapsen kanssa siis ettei isä ole ollenkaan lapsen elämässä mukana?
Mä olen lapseni kanssa aivan kahestaan.
En kyllä osais olla varmaan sillain että tässä olis joku ukkeli.
Joskus joku sanoo kuinka jaksat kun olen aivan yksin.
Silloin oikein havahrun että niinhän se on.
Ei sitä itse huomaa kun koko ajan ollut näin.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Heippa ! Olen kohtalotoverisi. 5 vuotiaan tyttösen äiti. Minä oon kans tottunut tähän, seurustelen, mutta yhteisasuminen ei ole tullut harkintaan kummankaan puolelta. Tosin olen siitä alkanut haaveilla, ja toivon sitä, ihan senkin takia, että olisi turvallista jos olisi toinen aikuinen tässä. Lisäksi toivoisin meille joskus yhteistä lasta, mutta se on puhumaton haave...
Lapsen isä ei pidä yhteyttä, hänen valintansa. Harmi, mutta olen hyväksynyt asian. Törmäsimme muuten häneen taannoin sattumalta ja tilanne oli aika omituinen. Viimeksi nähnyt kolme vuotta sitten. Kirjoittelen lisää, jos vastailet :)
2:n lapsen kanssa. Ovat jo kylläkin isompia eli toinen jo menee ylä--asteelle ja toinenkin jo 6 luokalla.
Lasten isä hakee lapsia joskus. Ei kuitenkaan viikonloppuisin että saisin itse omaa aikaa tai omia menoja.
Erosimme ku lapset olivat pieniä, alle koulu-ikäisiä, joten yksin olen taaplaillut. Miesystävä kyllä on, mutta emme asu yhdessä ainakaan vielä.
Tää ratkaisu on mulle ihan jees, vaikka joskus kaipaisinkin sitä toista aikuista tueksi ja avuksi arjen asioissa.
Mummo ja vaari onneksi auttaa joskus:)
Ja samoin olen havahtunut itsekkin vasta silloin, kun joku on kysynyt miten jaksan. Ihmeestä ne voimat tulee ja pinna ainakin on kasvanut tässä vuosien saatossa:)
Mukavaa kesää kaikille:)
Minä myös olen yh, ja lapsi ei ole koskaan tavannut isäänsä.
Ja kun olen kahdeksan vuotta näin ollut, niin en myöskään tiedä osaisinko enää edes seurustella. Se tuntuu olevan ympäristölle suurempi ongelma kuin meille.
Kahden lapsen yh, molemmat lapset eri isälle. Nyt aivan lopussa. Isistä ei ole iloa, sillä kumpikaan ei halunnut lasta.
Isä hakee näin kesäaikaan tytön joskus mökille kanssaan, siis silloin kun hänelle sopii. Ovat siellä yön yli ja tyttö seuraavana aamuna aikaisin takas kotiin.
Olen seurallinen perusluonteeltani ja juttuseuraa usein kaipaisin, mutta oikeastaan uutta miestä en, on liian huonot muistot lapsen isästä, enkä luota yhteenkään äijän käppänään enää. Hyvät miehet ovatkin varattuja, niin että se siitä...
...vai sanoisinko, että aivan samassa tilanteessa.
Olen ollut yksinhuoltaja jo ennenkuin raskauden ensimmäinen kolmannes oli täynnä. Meillä oli lapsen isän kanssa sovittuna tietyt pelisäännöt ennen suhteen aloitusta (Olimme jo aiemmin seurustelleet) ja mies vannoi, ettei minun tarvitse huolehtia tietyistä asioista joiden takia ensimmäisen kerran erosimme. No, minä hullu uskoin ja niin kauan meillä menikin ihan hyvin kunnes olin raskaana. Mies ainakin omien sanojensa mukaan halusi myös lasta. Sen jälkeen alkoi lipsuminen, kai mies ajatteli että katselen minkälaista käytöstä vaan kun meille on kerran yhteinen lapsikin tulossa. Huomautin miestä ystävällisesti pariin otteeseen, että hän on rikkonut sopimusta jotta hän voisi korjata tilanteen, mutta mies päättikin jättää minut ja tulevan lapsensa. Kun lapsi oli syntynyt mies uhkaili ensin etten saa ilmoittaa häntä isäksi ja että olen muka jopa luvannut ettei hänen tarvitse ottaa vastuuta lapsesta. Kun sitten pidin pääni, etten anna itsestäni semmoista kuvaa etten tietäisi lapseni isää niin vaati dna-testin. No, tulos osoitti sen jonka itsekin tiesin 100% varmasti. Nyt lapsi on 11 kk ja isä käy katsomassa noin 2-3 vkon välein muutaman tunnin kerrallaan. Meillä vain tilanne meni siihen, että mies piinasi minua tekstiviesteillään, niin jouduin jopa puhelinnumeron vaihtamaan että sain mielenrauhan itselleni. Kyllähän se lapseenkin vaikuttaa jos minulla on paha mieli ja olo lapsen isän syytösten takia.
Isä ei ole käydessään kertaakaan vaihtanut vaippaa, pukenut, kylvettänyt...Pari kertaa on pullosta juottanut maitoa ja syöttänyt sosetta kun olen käteen lykännyt. Oma-aloitteisesti ei kyllä mitään tee. Ei myöskään ole osallistunut mihinkään lapseen liittyviin kuluihin. Sairaalalaskun ja kaikki mitä vauvaa varten tarvitsin ostin omilla palkkatuloillani. Mies ei myöskään maksa elatusmaksua pienien tulojensa takia, kunta maksaa sen minimin minulle. Ja kaiken kukkuraksi mies vielä oli vaatimassa yhteishuoltajuutta lapseen. En tietenkään niin hullu ollut, että siihen olisin missään nimessä suostunut.
En pysty luottamaan mieheen sillä tavalla, että koskaan antaisin lasta hänelle hoitoon. Mies on valehdellut minulle, esittänyt haluansa vielä elää yhdessä perheenä ja sitten yks kaks on mennyt kihloihin toisen naisen kanssa 2 viikon tuntemisen jälkeen. Tälle naiselleenkin on valehdellut että olen kieltänyt häntä käymästä lasta tapaamassa, ties mitä kaikkea muuta on valehdellut.
Onneksi on oma äiti (Äiti oli jopa synnytyksessä mukana) ja paljon sisaruksia, joihin voi luottaa jos lapsenvahtia joskus tarvitsen. Tähän mennessä olen pojan jättänyt hoitoon vain muutaman kerran jos on ollut aivan pakko. Haluan viettää kaiken mahdollisen ajan pojan kanssa. Haaveilin ja unelmoin niin monta vuotta omasta lapsesta että haluan nauttia joka sekunnista minkä pystyn. Lapset ovat pieniä niin hetken aikaa. Ja jos joku väittää, että kyllä sitä omaakin aikaa esim. harrastaa ja hengähdystaukoa tarvitsee jaksaakseen lapsen kanssa niin en minä ainakaan koe tarvitsevani omaa aikaa. Ihmiset ovat erilaisia, joku toinen voi tarvita omaa aikaa enemmän ja suotakoon se hänelle jos se on mahdollista. Kyllä jokainen vanhempi tuntee omat voimavaransa.
olen kahden lapsen kanssa 24h/päivässä ja 7 päivää viikossa yksin. Vuosi on jo vierähtänyt yksin oloa. eikä yhtään lepopäivää. lapset ovat n2v ja n.1v.
rankkaa tämä on ja vanhempi kyselee isää välillä.
Lapseni äiti on päihteiden sekakäyttäjä ja tätänykyä vankilassa.Olen lapseni kanssa ihan yksin.Äitinikin kuoli ja exän äiti on sairas,joten ei apua mummolastakaan.Siskoni tulee välillä hoitamaan jos lähden teatteriin tai konserttiin.
Ai niin lisäys vielä olen ollut yh:na 5 vuotta.
Ollut yyhoona pian 12v. Ei hoitajia, ei apua naapureista, sukulaisista eikä isovanhemmista. Isovanhemmat kuolleet, asuvat toisessa pohjoismaassa, ja kotimaassa tosi kaukana, sekä ovat iäkkäitä. Eli 24h/v olen ollut yksinhuoltaja ilman sanottavaa apua. Lapsi tavannut isäänsä pari kolme kertaa vuodessa. Omia menoja minulla ei ole, ja jos on niin se on sitten nuppi turvoksiin ja taas jatketaan reippaana. Pääasiahan on kuitenkin lapsen hyvinvointi. Minun elämäni on jo ohi, kaikki asiat koettu, paitsi avioliitto ja sitä varsinkin nyt viimeksi kaipaan. No sinulla on vielä toivoa. Lapsi vetelee kymppejä kokeista ilman painostusta, että ehkä tämä kannatti.
Joskus tuntuu ettei samassa tilanteessa olevia ole, mutta vaikuttaa olevankin. Pian 5vuotta, 24h/vrk, olen lapsen kanssa ollut, kyläilijöistä ei juuri apua ole ollut, päinvastoin.
Sanon kuten edellinenkin, ei ehkä, vaan tämä kannatti ! Äiti käynyt viimeksi yli vuosi sitten lastaan tapaamassa, itselle ei tulisi mieleenkään olla tuosta ((riehujasta)) erossa.
Viimeksi tänään kävimme moottorisahaliikkeessä, jossa vanhempi mies , ihan tosissaan kuulemma sanoi, tuosta pojasta tulee vielä jotakin ! On moni muukin sanonut ja ihmetellyt sitä tietoa ja taitoa, jota lapsella on ja jota kuulemma ei kaikilla ole,
tottakai tiedän jokaisen lapsen olevan erilaisen, toinen osaa toista, toinen taas jotakin toista,
mutta kun on alkanut kuulla tuollaisia positiivisia asioita lapsestaan, jonka kanssa on 24h/vrk, se on hienoa kuultavaa, vaikken koskaan ole kehuista tykännyt.
Mutta nuo vanhemmat ihmiset huomaavat heti minkälainen lapsi on, ja hienoahan se on että lapsella on "kaikki kohdallaan", olen aina ajatellut vain lapsen parasta. Sen takia olen itse kärsinyt. Ja mitään vapaita en ole saanut, usein haukottelemalla menee väsymys ohi. Jospa tämä riittää , kun parhaani yritän, enempään en pysty.
sanoin sen takia että EHKÄ tämä kannatti, kun pahimmat ajat ovat murrosikäisen kanssa vielä edessä. En usko pääseväni helpolla, mutta toivon, että kaikki se hyvä, mikä nyt on saavutettu, ei katoa tuhkana tuuleen. Toivon, että jaksan vielä murrosiän yli pitää ohjat käsissäni ja lapsestani kasvaa tasapainoinen aikuinen. Mikäänhän ei koskaan ole varmaa, vaikka asiat olisivat kuinka hyvin nyt, niin kuin ne ovat. Ainakin lapseni sai hyvän lapsuuden, ilman riiteleviä tai alkoholisoituneita vanhempia. yms ikäviä asioita. Kaikki edellytykset hyvään tulevaisuuteen ovat hänellä olemassa, mistä olen kiitollinen. Ja ylpeä olen ihanasta lapsestani. (vaikkei kaikki olekaan ruusuilla tanssimista tosiaankaan) Ehkä yh:n lapselta jää se parisuhdemalli saamatta, mutta ainakaan siitä ei tule vääränlaista. Kun parhaansa yrittää niin enempää ei voi tehdä.
Kyllä tämä kannatti. Ainakin tähän saakka mennyt erittäin hyvin, jatkostahan ei tiedä kuin taivaan Isä.
Monesti mietin, saako lapset enemmän rakkautta silloin kun vain on yksi vanhempi, jospa tätä energiaa on tarjota enemmän lapselle kun ei ole ukkoa/akkaa. Ainakin meillä lapselle riittää aikaa, kun sänkyhommia ei tarvitse tehdä.
Olen ollut yksin ihan raskauden alusta asti,lapsi nyt vähän yli 3-v.
Koskaan ei ole lapsi isäänsä nähnyt eikä edes kysynyt hänestä.Me pärjätään ihan hyvin,en osaa edes kuvitella että olisi toisin.Mun äiti on joskus lapsenvahtina jos mun täytyy esim. kampaajalle tai lääkäriin päästä.
isä ei halua tavata lastaan,ei kantaa edes taloudellista vastuuta.eikä ole ketään muutakaan jolle lasta saisi hoitoon....
yhmami 21v
Tapasin sattumalta jo liittoni aikana samanhenkisen äidin, joka oli laillani aina yksin lasten kanssa. Meillä oli tapana kulkea kimpassa lastentapahtumissa ja hurlumhei-jutuissa, kesäteattereissä ym. Saimme monet huvittuneet (kauhistuneetkin) katseet osaksemme, sen verran suuri oli lapsilauma. Yökyläilimme katraan kanssa vuoroin toistemme luona ja joskus keskiyöntunteina tuli kumottua muutama viinilasillinen arkiasioiden ja unelmien palan painikkeeksi.
Kun jompikumpi tarvitsi apua lastenhoidossa, apu oli varma ja luotettavaa, ja kumpikin meistä ymmärsi, miten tärkeää on välillä saada hengähtää.
Eli, hyvän ystävän seurassa et ole yksin.
Yksinhuoltajia on joka talossa, joka kyläpahasessa. Katsele ympärillesi, tutustu ja ehdota rohkeasti sopimusta: kerran kuukaudessa hoidat hänen lapsia koko viikonlopun ja kerran kuukaudessa hän ottaa luokseen sinun lapsesi. Molempien äitien ja lasten etu.
Hei, luin tuon sinun viestisi ja täytyy kyllä sanoa, että olet ollut todella rohkea. Itsellä tiedossa yh-elämä.Ensimmäinen lapsi ja isälle lapsi ei ole olemassakaan. Hän ei halua olla missään tekemisissä lapsen kanssa, vaan vaatii aborttia. En tiedä yhtään mitä tehdä sen tyypin kanssa. Jokatapauksessa olen päättänyt pitää lapsen ja kysynkin, et miten ihmeessä sinä olet selvinnyt? En uskalla edes ajatella miten rankkaa siitä tulee olemaan.
Minä myäs heilautan taasua ja ilmoittaudun yhksi, jolla lapset aina...
Avioerostamme on nyt noin 7,5 vuotta - lapset olivat silloin 10 ja 5 vuotiaita. Paljon on tullut vietettyä lasten kanssa aikaa näiden vuosien varrella...nyt on jo pidemmän aikaa ollut helompaa kun lapset eivät enää ole niin pieniä. Vaikka myönnettävä on, että silloin oli välillä rankkaa.
Säälittävintä oli minusta päiväkotiaika: isompi lapsista oli iltapäivän itsekseen ja odotteli meitä kotiin.. lähdimme aamulla ennen klo 7 (jotta ehdin töihin kahdeksaksi), päiväkodilla olin noin 16.45-17.00 ja sitten jos piti kiertää kaupan kautta kotiin oli kello jo yli puoli kuusi.... Illat touhuineen olivat tosi lyhyitä ja muistan monena aamuna selittäneeni lapsukaiselle, että niin ja niin monta aamua vielä ennen viikonloppua.
Ja vaikka toisen kohdalla pahimmat murrosiän kuohunnat jo ovatkin ohitse mennyttä aikaa, ovat ne toisella vielä edessä. =)
Mietin tuossa jokin aika sitten että lapsukaisen ovat edellisen keran olleet poissa yhtaikaa yli 3 tunnin pätkän viime heinäkuussa...joskus minäkin tarvitsisin edelleen omaa aikaa ilman lapsia. Tai nuoria.
Minä, pedanttinen ihminen, olen vuosien varrella joutunut opettelemaan suurpiirteisemmäksi ja joustavammaksi. Siivotaan kun siihen on aikaa (enkä kestä enää hurlumhei huushollia), tehdään mieluummin yhdessä jotain sen ylenpalttisen puunaamisen sijaan. Enkä pode huonoa omaatuntoa jos silloin tällöin syömme eineksiä tai hamppareita.
Muistakaahan kuitenkin huolehtia omasta jaksamisesta! Minulle itselleni se tunti kun lapset olivat menneet nukkumaan oli kullanarvoista
aikaa. Hiljaista ja saatoin vaikka lukea kirjaa tai muuten vaan olla niin ettei kukaan nykinyt suuntaan eikä toiseen.
Toisaalta olen nauttinut suunnattomasti elämästäni lasten kanssa - aina tapahtuu jotain, ei ole tylsää eikä tarvitse nyhjätä yksin sohvalla. Ja olen lasteni harastusten kautta tavannut vallan mainioita persoonia muiden vanhempien joukosta.
Tsemppiä kaikille, jotka ovat yksin lasten kanssa. Vuositorataahan se on, mutta tylsää ei koskaan!