Ala-asteella olin ihan tavallinen nuori.. tai ainakin luulen niin.. Kolmosesta lähtien kaikki kuitenkin muuttui. vanhemmat erosivat, rupesin tappelemaan kavereiden ja opettajien kanssa. Vanhempien eroamisen jälkeen jouduin juoksemaan kahden kodin välillä.. Ikinä tavarat ei olleet siellä missä pitivät, ja siintähän se huuto vasta vanhempien kanssa alkoikin. Joskus kun menin äitini luokse yöksi, jouduin itkemään itseni uneen, koska äitiä ei näkynyt. Tai jos näkyi, oli hän "puhelimen kanssa naimisissa"
Kukaan ei välittänyt koulumenestyksestä tai siitä mitä tein. Ehkä juuri sen seurauksena koulun käynti onkin mitä on, ja tippalinssiin aina tuleekin kun englannin perussanastokaan ei ole juuri hallussa.
Olihan minulla kuitenkin ystäviä.. Kuudenteen luokkaan asti.. aina välillä.. Seiskalla erkaannuin muista. Kärsin pahasta masennuksesta ja ajattelin itsetuhoisia ajatuksia. tosin se mitään uutta ollut, mitään muuta ei ollutkaan pyörinnyt mielessäni, sitten neljännen luokan. Eikä oloani parantanut yhtään kun vanhempani löysivät uudet "elämänkumppanit".
Kun muutin ysin jälkeen pois kotoa, sain uusia kavereita. Kesälomilla kun kävin kotonani laskin päiviä, milloin pääsisin taas kotoa pois. Ei ollut hyvät välit kenenkään kanssa. Tappelin isän ja hänen uuden vaimonsa kanssa.. Olinhan hänen mielestään kylmä ja kova ihminen.
Olen ruvennut miettimään, että miksi elämästä tuli tälläistä.. Yksinäistä.. itsetuntoni ei ole ikinä ollut kohdallaan. Vanhemmille en ole kertonut mitään, koska kaikki jutut lähtevät eteenpäin koko suvulle. En ole kovin sosiaalinen, tai ilmaise itseäni sanoilla, koska pienestä lähtien olen ollut yksin, aina kun sanoin pienenä jotain, vastaukseksi tuli "pidä nyt turpasi kiinni" tai aina kun tein jotain sain kokea isosiskoltani miltä tuntui kun nyrkki kävi päin naamaa. Olen monet kerrat ihan pienestä pitäen kertonut isälle, miltä sisälläni tuntuu.. Mutta ei.. Edes suoraan sanominen laita häntä ajattelemaan! Päälle päin näytän kuulemma masentuneelta ja vihaiselta.. Sitähän minä olenkin.. vihainen itselleni ja maailmalle. Miksi juuri minun täytyy oppia kaikki kantapään kautta? Miksi minusta tuli meidän suvun "mustalammas"?
Olen kateellinen isosiskolleni.. Hänellä on perhe, oma talo, hyvä työpaikka ja hän on persoonallinen, ystävällinen nuorinainen.. Olisinko minäkin jos hän ei olisi laittanut itsetuntoani helvettiin, kun olin pieni?
Olen ruvennut miettimään miten saisin nämä kymmenen vuotta takaisin, korjatakseni kaiken minkä olen hukkaan heittänyt? Kaverit, ystävät, lähiomaiset, vanhemmat... Itsetunto, rohkeus, nöyryys, kunnioitus..
Kukaan ei välittänyt koulumenestyksestä tai siitä mitä tein. Ehkä juuri sen seurauksena koulun käynti onkin mitä on, ja tippalinssiin aina tuleekin kun englannin perussanastokaan ei ole juuri hallussa.
Olihan minulla kuitenkin ystäviä.. Kuudenteen luokkaan asti.. aina välillä.. Seiskalla erkaannuin muista. Kärsin pahasta masennuksesta ja ajattelin itsetuhoisia ajatuksia. tosin se mitään uutta ollut, mitään muuta ei ollutkaan pyörinnyt mielessäni, sitten neljännen luokan. Eikä oloani parantanut yhtään kun vanhempani löysivät uudet "elämänkumppanit".
Kun muutin ysin jälkeen pois kotoa, sain uusia kavereita. Kesälomilla kun kävin kotonani laskin päiviä, milloin pääsisin taas kotoa pois. Ei ollut hyvät välit kenenkään kanssa. Tappelin isän ja hänen uuden vaimonsa kanssa.. Olinhan hänen mielestään kylmä ja kova ihminen.
Olen ruvennut miettimään, että miksi elämästä tuli tälläistä.. Yksinäistä.. itsetuntoni ei ole ikinä ollut kohdallaan. Vanhemmille en ole kertonut mitään, koska kaikki jutut lähtevät eteenpäin koko suvulle. En ole kovin sosiaalinen, tai ilmaise itseäni sanoilla, koska pienestä lähtien olen ollut yksin, aina kun sanoin pienenä jotain, vastaukseksi tuli "pidä nyt turpasi kiinni" tai aina kun tein jotain sain kokea isosiskoltani miltä tuntui kun nyrkki kävi päin naamaa. Olen monet kerrat ihan pienestä pitäen kertonut isälle, miltä sisälläni tuntuu.. Mutta ei.. Edes suoraan sanominen laita häntä ajattelemaan! Päälle päin näytän kuulemma masentuneelta ja vihaiselta.. Sitähän minä olenkin.. vihainen itselleni ja maailmalle. Miksi juuri minun täytyy oppia kaikki kantapään kautta? Miksi minusta tuli meidän suvun "mustalammas"?
Olen kateellinen isosiskolleni.. Hänellä on perhe, oma talo, hyvä työpaikka ja hän on persoonallinen, ystävällinen nuorinainen.. Olisinko minäkin jos hän ei olisi laittanut itsetuntoani helvettiin, kun olin pieni?
Olen ruvennut miettimään miten saisin nämä kymmenen vuotta takaisin, korjatakseni kaiken minkä olen hukkaan heittänyt? Kaverit, ystävät, lähiomaiset, vanhemmat... Itsetunto, rohkeus, nöyryys, kunnioitus..
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kertokaa, mikä on mennyt vikaan kun musta on tullut tällänen..
Onko takasin enää paluuta?
haluasin 10 vuotta takasin elämästä takasin =( vietin sen ajan lastenkodeissa, koulukodeissa nyt olen vuoden asunut yksin mulla ei ole yhtään kaveria töitä en ole saanut lopetin töitten etsinnän 3 kuukautta sitten ja olen erakoitunut omaan kämppään ainut missä käyn nii on kauppa muuten vietän ajan tietokoneella
älä erakoidu. Maailma on täynnä ihania ihmisiä.
jatka työn etsimistä, löydät kyllä jonkin hyvän työn.
Yhden neuvon voin antaa; älä muistele menneitä vaan panosta tulevaisuuteen. Jos sinulla ei nyt jotakin ole, voit saada sen tulevaisuudessa. Olet vielä nuori nainen. Tsemppiä!
T: Lähes samassa tilanteessa oleva.
mulla kans vanhemmat eros samoihin aikoihin. Ainoo ero suhun on vaa se, että masennuin jo sillon nelosella..en oo vieläkään ihan terve :(
Ja multa ootettiin ihan hirveesti. Koko ajan piti tulla vaan tuloksia. Sinälläään ihan hyvä että pärjään nyt silleen muitten näkökulmasta.
Sisältä juttu onki ihan toinen...