Minulla on kaikin puolin asiat kunnossa..on terveys, työpaikka, ystäviä ja ihana poikaystävä. Toisaalta..
Kun olin nuori, isäni kielsi syömästä paljoa etten lihoisi, sillä hänen ihanne nainen on hoikka, toisin sanoen laiha. Aina kun olin syömässä isä sanoi että liikaa kaloreita. Rupesin syömään salaa...itsetuntoni romahti.
Samaan aikaan veljeni haukkui minua läskiksi, vaikka todellisuudessa olin laiha. Lopetin syömisen lähes kokonaan...laihduin paljon vaikka olin jo painoinndeksini alarajoilla...olin huonossa kunnossa.
Vuosia on kulunut paljon ja nyt olen saanut ruokahaluni takaisin ja painoni on noussut, mutta vieläkin kärsin jollakin tasolla syömishäiriöstä...saattaa olla etten syö koko päivänä mitään, ei vain ole nälkä. Tai sitten vain unohdan että pitäisi syödä...syöminen on edelleen inhottavaa ja velvollisuus. Vieläkin olen alipainoinen.
Muitakin ongelmia minulla on ollut...taas palaan isääni..
Kesti kauan ennen kuin myönsin itselleni, mutta isäni oli mielestäni jollakin tavalla sairas...humalassa hän halusi aina katsella minua...pyysi pyörimään puolialastomana hänen edessään..se oli nöyryyttävää...isä on kosketellut minua sopimattomasti ja puhunut sellaista mitä omalle lapselle ei mielestäni saisi puhua... Tuskin kukaan nuori tyttö haluaisi kuulla isänsä sanovan tytön olevan kiihottava ja seksikäs vähissä vaatteissa. Nostavan yöpuvun helmaa ja koskettavan sinne minne ei saisi. Tai toivovansa olevan nuori poika että voisi...hyi..
Itsetuntoni mureni entisestään.
Rakastan isääni hyvin paljon, mutta samalla vihaan niin mielettömästi! Tätä kirjoittaessani tuntuu kuin pettäisin isäni.
Vietin lähes kolme vuotta masennuksessa ja olin riistää itseltäni hengen. En enää välittänyt mistään. Ylitin tien välittämättä yhtään tuleeko mistään ketään, ei kiinnostanut sen vertaa että olisin vaivautunut katsomaan. Otin rauhoittavia lääkkeitä liikkaa ja viilsin ranteeni verillle. Lopuksi suunnittelin itsemurhani, mutta sitä en uskaltanut tehdä...se tuntui kuitenkin liian lopulliselta. Onneksi kuitenkaan ei mitään ole käynyt.
Nyt minulla on ihana ja rakas mies rinnallani josta on tullut elämäni tärkein tukipilari ja jonka voimin olen jaksanut vaikeat ajat.
Aikaa on kulunut paljon ja nyt yritän jatkaa elämääni normaalisti eteenpäin, sillä onhan minulla asiat loppujen lopuksi hyvin: minullla on terveys, työpaikka, ystävät ja ihana poikaystävä.
Mutta miten pystyn unohtamaan...?
Aurinkoista kesää kaikille:)
Kun olin nuori, isäni kielsi syömästä paljoa etten lihoisi, sillä hänen ihanne nainen on hoikka, toisin sanoen laiha. Aina kun olin syömässä isä sanoi että liikaa kaloreita. Rupesin syömään salaa...itsetuntoni romahti.
Samaan aikaan veljeni haukkui minua läskiksi, vaikka todellisuudessa olin laiha. Lopetin syömisen lähes kokonaan...laihduin paljon vaikka olin jo painoinndeksini alarajoilla...olin huonossa kunnossa.
Vuosia on kulunut paljon ja nyt olen saanut ruokahaluni takaisin ja painoni on noussut, mutta vieläkin kärsin jollakin tasolla syömishäiriöstä...saattaa olla etten syö koko päivänä mitään, ei vain ole nälkä. Tai sitten vain unohdan että pitäisi syödä...syöminen on edelleen inhottavaa ja velvollisuus. Vieläkin olen alipainoinen.
Muitakin ongelmia minulla on ollut...taas palaan isääni..
Kesti kauan ennen kuin myönsin itselleni, mutta isäni oli mielestäni jollakin tavalla sairas...humalassa hän halusi aina katsella minua...pyysi pyörimään puolialastomana hänen edessään..se oli nöyryyttävää...isä on kosketellut minua sopimattomasti ja puhunut sellaista mitä omalle lapselle ei mielestäni saisi puhua... Tuskin kukaan nuori tyttö haluaisi kuulla isänsä sanovan tytön olevan kiihottava ja seksikäs vähissä vaatteissa. Nostavan yöpuvun helmaa ja koskettavan sinne minne ei saisi. Tai toivovansa olevan nuori poika että voisi...hyi..
Itsetuntoni mureni entisestään.
Rakastan isääni hyvin paljon, mutta samalla vihaan niin mielettömästi! Tätä kirjoittaessani tuntuu kuin pettäisin isäni.
Vietin lähes kolme vuotta masennuksessa ja olin riistää itseltäni hengen. En enää välittänyt mistään. Ylitin tien välittämättä yhtään tuleeko mistään ketään, ei kiinnostanut sen vertaa että olisin vaivautunut katsomaan. Otin rauhoittavia lääkkeitä liikkaa ja viilsin ranteeni verillle. Lopuksi suunnittelin itsemurhani, mutta sitä en uskaltanut tehdä...se tuntui kuitenkin liian lopulliselta. Onneksi kuitenkaan ei mitään ole käynyt.
Nyt minulla on ihana ja rakas mies rinnallani josta on tullut elämäni tärkein tukipilari ja jonka voimin olen jaksanut vaikeat ajat.
Aikaa on kulunut paljon ja nyt yritän jatkaa elämääni normaalisti eteenpäin, sillä onhan minulla asiat loppujen lopuksi hyvin: minullla on terveys, työpaikka, ystävät ja ihana poikaystävä.
Mutta miten pystyn unohtamaan...?
Aurinkoista kesää kaikille:)
Vastaukset 2
Vanhimmat
Muistat nuo asiat luultavasti koko lopunikääsi, koska ne olivat niin ikäviä :(
Mutta silti väitän, että pystyt elämään kuitenkin nykyhetkessä hyvin. Sinulla on paljon ihmisiä tukenasi sekä olet lisäksi kiitollista ihmistyyppiä, joka osaa antaa asioille arvoa. Niinpä veikkaan, että sinulla hyvin menee.. tästä kaikesta ikävästä sonnasta huolimatta! Isäsi teki ihan helvetin väärin sinulle. Tiedät sen, mutta sille ei voi enää mitään. Pitäisi keskittyä ainoastaan nykyhetkeen. Osa pystyy siihen, osa ei. Minä arvelisin, että sinä pystyt, koska osaat antaa asioille jo noinkin paljon arvoa! Sinulla on ihana miesystävä, ihanat ystävät ja työpaikka. Iloitse niistä kuten tähänkin mennessä. Mitä voisi vielä sanoa..? Sen, että olet todella urhoollinen ja hieno ihminen, kun kestit vaikeiden aikojen yli!!
P.S. jos haluat käsitellä asioita, voit toki niin tehdä. Ihmiset käsittelevät hankalia asioita toisten kanssa yleensä niin kauan, kunnes saavat siitä mielenrauhan. Sinulla on täysi oikeus puhua tästä jollekin luotettavalle ihmiselle, jos siltä välillä tuntuu.
Tarvitset ihan ehdottomasti psykoterapiaa.Etsi itelles joku lämmin ja luotettava terapeutti,ja ryhdy aktiivisesti käsittelemään asioita.Unohtaa ei voi,mutta yli pääset jos asialle omistaudut ammattilaisen avustuksella.