minkälaisia kokemuksia teillä on uusperheen arjesta?
Entä äiti- ja isäpuolet ja miten te itse reagoitte heihin?
Vaikka lapset ovatkin lapsia, osaavat hekin ihan tietoisesti olla erittäin ilkeitä. Jollain tavalla toivovat äidin ja isään yhteenpaluuta ja siihen tähtää uusien kumppaneiden kohtelu.
Olisi mukava kuulla ihan rehellisiä ja aitoja kokemuksia.
Kun tässä pyristelee uusperheen oven välissä, niin tietäisi edes vähän, miten toimia.
En nimittäin tule toimeen poikapuoleni (15 v. )kanssa kovin hyvin ja hän selvästi haluaisi palata aikaan, jossa elivät isän kanssa kahden tai ehkä mieluummin ottaisi äitinsä takaisin kotiin. Äidin takaisin tulo ei ole mahdollista, mutta tuo kaksin elo ehkä piankin.
Entä äiti- ja isäpuolet ja miten te itse reagoitte heihin?
Vaikka lapset ovatkin lapsia, osaavat hekin ihan tietoisesti olla erittäin ilkeitä. Jollain tavalla toivovat äidin ja isään yhteenpaluuta ja siihen tähtää uusien kumppaneiden kohtelu.
Olisi mukava kuulla ihan rehellisiä ja aitoja kokemuksia.
Kun tässä pyristelee uusperheen oven välissä, niin tietäisi edes vähän, miten toimia.
En nimittäin tule toimeen poikapuoleni (15 v. )kanssa kovin hyvin ja hän selvästi haluaisi palata aikaan, jossa elivät isän kanssa kahden tai ehkä mieluummin ottaisi äitinsä takaisin kotiin. Äidin takaisin tulo ei ole mahdollista, mutta tuo kaksin elo ehkä piankin.
Vastaukset 28
Vanhimmat
kuulemaan avioerolasten / - nuorten kommnetteja asiasta. Taitaa vain olla niin, että he harvemmin käyvät näillä palstoilla.
Itse olen sitä mieltä, että lasten suhtautumiseen vaikuttaa valtavasti se, miten eronneet vanhemmat asiaan suhtautuvat.
Tiedän perheitä, joissa lapsi asuu isän ja uuden vaimon luona ja ko. nuorelle on "säännöt" tehty selviksi jo alusta alkaen. " Tämä on nyt meidän kaikkien koti, myös sinun arvon nuori, mutta myös tämän uuden puolisoni..!" : Lapset/ nuoret elävät "normaalia" perhe-elämää, joka tarkoittaa mm. myös sitä että isän uutta puolisoa pidetään perheenjäsenenä!
Tiedän myös perheitä, joissa lapset käyvät vain vierailuilla, mutta isä on myös tehnyt nämä säännöt selviksi.
Kaikkien osapuolten kunnioitus helpottaa jatkuvaa kanssakäymistä. Näissäkin perheissä otetaan KAIKKI perheenjäsenet tasapuolisesti huomioon, myös se isän uusi vaimo!
Valitettavasti on sitten näitä perheitä, kuten meillä, että emme alusta alkaen osanneet olla tarpeeksi tiukkoja. Annoimme periksi ja kuusi vuotta on mennyt, kun havahduimme siihen, että elämässämme on kolme tyrannia, jotka sanelevat elämäämme! Ilman "sääntöjä" nuoret eivät ole koko aikana tienneet paikkaansa, joten he ovat laatineet sääntönsä itse. He tulevat meille kuin kotiinsa, joka tarkoittaa että he tekevät mitä haluavat, mutta mitkään kotityöt ei heille kuulu. Eli heillä on omasta mielestään oikeuksia mutta heillä ei ole velvollisuuksia. Isän uutta vaimoa ei tarvitse huomioida mitenkään, kavereille he kertovat olevansa iskän luona, ei iskän ja xxx- nimisen ihmisen luona.
Hyvät avioerolapset/ -nuoret. Kertokaa kommentteja. Emme me "äitipuolet" oikeasti ilkeitä ole ( onhan teidän isällänne hyvä maku!)!
meidän tapauksessa kaikki on mennyt tosi hyvin.otin naisen kenellä oli vuoden vanha poika.tunsin hänen entisensä hyvin ja hänellä ei ollut vastaan panemista että olisin isä hänen pojalleen.poika käy kyllä biologisen isänsä luona jokatoinen viikonloppu,mutta on päättänyt että hänellä on kaksi isää.
kaikista biologisista isistä tuntuu varmaan kauhealta ja en itsekään antaisi tuon nuoremman poikani(kuka on biologisesti minun)kutsua jotain muuta kun minua isäkseen.mutta tämä mies on mielissään että hänen pojallaan on vakituinen miehen malli,joka hän ei voi olla.olemme vieläkin kavereita ja hänelläkin on jo uusi muija ja lapsi.meidän osalla siis kaikki on mennyt tosi hyvin.rakastan poikiani tosi paljon ja olen kiitollinen tälle ystävälleni että hän ja akkani ovat tehneet kaikkensa että poika olisi onnellinen.me aikuiset luovumme mistä vain jotta kaikki lapsemme olisivat onnellisia ja että heillä olisi hyvä olla.
sinulle ystäväni ,poikani/poikamme biologinen isä suuri kiitos siitä että olet suurempi mies kun me muut ja pystyt oikeasti ajattelemaan lapsen edun ennen omia tunteita.vaimoni tietystilaittaa lapsen edun ennen omaansa,mutta eiköhän suurin osa naisista tee niin,kiitos siis sullekin oma akkani.
Koulujakäymätön äitini otti varakkaan miehen jonka pisti minun edelleni. Minun piti siis miellyttää tätä lapsellista (siis luonteeltaan) miestä ettei vain äiti olisi jäänyt yksin minun kanssa rahattomana. Arvaa olinko onnellinen?
Missään vaiheessa en halunnut että isä ja äiti olisivat palanneet yhteen. Olisin vain halunnut, että äiti olisi valinnut uuden miehen paremmin.
Poikapuolesi varmaan muuttaa pois kotoa opiskelun tai muun takia pian, että älä huoli.
Kiitos vastauksestasi "avioerolapsi".
Tuliko teille minkäänlaisia välejä tämän isäpuolen? Miten hän olisi voinut helpottaa sinun sopeutumistasi tilanteeseen?
Entä miten suhtauduit äitiisi, näytitkö hänelle oikeat tunteesi?
Itse elin uusperheessä ollessani 12v. ja siitä eteenpäin. Olihan se aluksi outoa, mutta hyvin me pärjäsimme. Ei uudella isälläkään ei ollut mitään valittamista. Olemme vieläkin todella hyvissä väleissä ja vielä paermmissa kuin oman isäni kanssa. Uuden isän ja äidin yhteinen lapsikin on minulle veljenä melkein rakkaampi kuin oma veli.
Vanhemmat erosivat ollessani 6 v. Jo ennen kuin täytin 8, molemmilla oli uusi kumppani. Olin avoin ja luottavainen sekä kiltti lapsi ja tulin toimeen molempien "aikuisten" kanssa. Sillehän en voinut mitään, että kummallakin "aikuisella" oli vain tarve esittää aluksi kivaa, kunnes saivat vanhempani pauloihinsa. En osaa sanoa, kumpi oli lopulta pahempi äidin kumppani vai isän. Molemmat todella lapsellisia ja mustasukkaisia ja asettivat itsensä kilpailutilanteeseen LAPSEN kanssa... Molempien taholta olen jos minkälaista sontaa kestänyt aikoinaan (kumpikin on edelleen kuvioissa), tosin minä aikuinen ja elän omaa elämääni.
Totuus on, että kun puhutaan kuinka hyvin lapsi sopeutuu uusiin tilanteisiin, niin se on sanahelinää. Lapsi sopeutuu, kun on pikkupakko / ei vaihtoehtoja.
Toinen totuus on se, että kun lapsen vanhemmat eroavat, lapsen perhe HAJOAA ja pahimmassa tapauksessa lapsi ei kuulu oikeastaan enää mihinkään... Ei isän uuteen elämään, ei äidin uuteen elämään, ei toiseen sukuunsa... Mukava hakea identiteettiään, kun on jokapaikassa ei toivottu ja ylimääräinen VAIKKA jokaiseen em. paikkaan pitäisi jollain lailla kuulua.
Kolmas (miehensä entistä elämää pohtiville naisille helpottava) totuus on se, että mies valitsee kyllä uuden kumppaninsa lastensa yli. Nainen harvemmin tekee niin, mutta mies lähes poikkeuksetta. Kyllä se tieto siitä, että helppo seksinlähde lähtee lätkimään, pelottaa niin paljon, että jo sen eteen uhraa suhteen omiin lapsiinsa.
Vielä sen verran sanon, että toki on aivan ymmärrettävää, että nuoret aikuiset taistelevat OMASTA ASEMASTAAN perheessään... Pieni lapsi vetäytyy taka-alalle kun huomaa, että hypitään silmille. Eikä tee kyllä hyvää sekään (sille lapselle siis).
Joten neuvona vain: Antakaa niille nuorille tilaa omassa kodissaan, eikä pelkkää paskaa niskaan=/
miksi minun mieheni "lapset" ( kaksi jo täysi-ikäistä) ovat loppujen lopuksi sanoneet, ettei heillä ole periaatteessa mitään minua vastaan, mutta kun vaan elämä keljuttaa niin kovasti olen minä sopiva "uhri". Eli minä saan kaiken paskan niskaani ihan vain sen vuoksi että olen iskän uusi vaimo ja he haluavat olla vanhemmilleen "kilttejä ".
Sitäpaitsi minä en ainakaan ole häirinnyt heitä heidän omassa kodissaan, ovat saaneet olla ihan rauhassa! Sitä en tiedä häärääkö siellä joku "isäpuoli" ehdokas ja aiheuttaa sekaannusta ja hämmennystä, jonka nuoret nyt sitten purkavat minuun!
Sitäpaitsi tuosta perheen "hajoamisesta". Jos nuoret ovat jo lähes täysi-ikäisiä avioeron tapahtuessa, ei sen nyt pitäisi niiiiiiin traagista olla. Meidän suvussa on moni 16-vuotias muuttanut pois kotoa muualle opiskelemaan. Ei sellainenkaan nuori tapaa vanhempiaan joka päivä.
Näitä keskusteluja seuranneenna olen huomannut,että lähes aina unohdetaan, minkä ikäinen ko. avioerolapsi on!
ps. sinä avioero lapsi. Elätkö itse parisuhteessa? Sitähän se seurustelu on, että aluksi tuodaan esille ne hyvät puolet. Arki astuu kuvioihin sitten pikkuhiljaa. Sillä ei ole mitään tekemistä avioerojen, avioerolapsien tai sen kanssa että kyseessä on "uusi puoliso". Sillä tavoin omat vanhempasikin ovat alussa käyttäytyneet!
Mukavaa, kun valotit lisää tätä puolta asiassa.
Avioero on lähes aina traagista kaikille osapuolille. Oma nuorimmaiseni oli 18 v. opiskelija ja silti minusta tuntui pahalta hänen puolestaan ja omastanikin hajottaa tuttu elämä. Onneksi voimme jäädä entiseen kotiin asumaan.
Nyt taistelen itseni kanssa, voinko muuttaa miesystäväni kanssa asumaan. Hänellä on 15 v. poika, joka on erittäin vaikea. En tiedä jaksanko enää kipuilevaa nuorta ja onko se oikeudenmukaista häntäkään kohtaan tunkea hänen kotiinsa.
Enkä usko edes tuntevani sitä paikkaa omaksi kodikseni juuri tämän kaiken tilan vievän nuoren miehen takia. Sitten meitä olisi siellä kaksi onnetonta.
Mitä neuvoisit, mitä se tilan antaminen sinun mielestäsi on? Onhan ehjässäkin kodissa säännöt ja rajat lapsille. Pitäisikö uuden kumppanin pysyä neutraalina ja antaa biologisen vanhemman hoitaa kasvatus?
Tähän asiaan yksinkertaisesti on se, että käyttäydytään puolin ja toisin niin, että koti tuntuu jokaisen sen asukin mielestä omalta. Jokaisella on omaa elettyä elämää takanaan ja jokainen on elänyt sitä omalla tavallaan (myös se murrosikäinen kumppanin lapsi).
Uusperheen alussa käynnistyy valtava valtataistelu, jossa mitellään siitä, kenen sana ja lait ovat painavimpia... Yleensä ne vielä liittyvät juuri tähän jälkikasvuun, eli lapsista/ nuorista tulee kiistakapuloita mikä tuntuu erityisen ahdistavalta.
Toki sinulla voi olla omia periaatteita, joita haluat kotonasi noudatettavan MUTTA kannattaa aina ottaa huomioon, että miehesi lapsensa kanssa on ollut perhe kauemmin ja heillä on myös tapansa elää... Kun tulee uutena jäsenenä perheyhteisöön, voi tuoda esiin omia tapojaan, mutta myös kunnioittaa perheessä jo vallitsevia tapoja. Lisäksi joka asiasta ei kannata mainita, vaan antaa tilaa myös sille murrosikäiselle.
Läsnä voi olla ja antaa ymmärtää, että on luotettava ja OIKEASTI haluaa toimivan suhteen tähän nuoreen.
Lapsen isä on asiantuntija oman poikansa suhteen ja varmasti osaa kasvattaa tämän (tähänkin asti onnistunut), joten aluksi miehen toimia tukemalla pääsee varmasti jo pitkälle.
Tärkeintä on, ettei aseteta miestä keskelle ja uusi vaimo ja murrosikäinen poika sitten repivät molemmat toisesta kädestä miestä halki puoltansa valitsemaan. Ette kai kuitenkaan vihollisia pojan kanssa ole?
Kiitos taas näkökulmastasi.
Nytpä asetit vaikean palan, kun kaikkien pitäisi käyttäytyä niin, että koti tuntuu kodilta ja toisaalta luottaa miehen kasvatustapoihin ja kunnioittaa heidän tapojaan.
Kun tämä poika käyttäytyy oikeasti huonosti; haistattelee, piereskelee, laiminlyö koulunsa, kiusaa jatkuvasti pikkusisartaan, lyö, tönii meitä aikuisia, ei tee lähes mitään. Miestä ei tunnu oikeasti haittaavan, saattaa sanoa lievästi, että et nyt viitsis.
Minä näyttäisin jo kuka siellä määrää. Mutta helpommallahan hän pääsee, kun antaa lapsen pitää valtaa.
Oliskohan sitten fakta se, että en sovi tähän perheeseen ja heidän, minusta, huonoihin tapoihinsa. Ainakaan en ryntää heidän kotiinsa kokopäiväisesti asumaan.
Ettei nuoret, jotka opiskelevat muualla, oireile mitenkään SILLÄ heidän perheensä on yhtenäinen ja oma... Miten tämä on niin hankala ymmärtää?
Yleensä ihmiset, jotka eivät omalta kohdaltaan ole eroja/uusperheitä kokeneet, vähättelevät asiaa ja luulevat että se on suurinpiirtein sama asia, kuin OMA perhe.
Ja kaikki, joiden perhe on hajonnut ja uusi tullut tilalle, tietävät ettei OMAA perhettä voita mikään. Perheissä yleensä sen jäsenet hyväksytään omina itsenään mutta uusperheessä asia harvoin niin on.
Edelleen vielä se, että jos lapset ovat ehtineet täysikäisiksi ennen eroa heillä ON vahvat mielipiteet avioerosta ja sen syistä. Sinun miehesi lapset voivat vieläpä ajatella, että ilman sinua iskä saattaisi tulla viidenkympin villityksestään järkiinsä ja palata kotiinsa... Näin ollen sinä olet heidän mielestään este, paluuta normaaliin olotilaan, ajatellen.
Ja jos minusta puhutaan, niin elän parisuhteessa, naimisissa, ei lapsia... Toki ymmärrän, että ihmisen luonne tulee esiin parisuhteen arjessa MUTTA jos miehen lapset ovat ainoa hermoja kiristävä seikka, silloin kannattaa katsoa peiliin ...
Laiska murrosikäinen =) Parin vuoden kuluttua tuskin enää noin käyttäytyy... Ymmärrän miestäsi siinä mielessä, ettei samoja asioita jaksa jankuttaa koko aikaa ja jos niin tekee murrosikäinen pieree uhmakkaasti kaksi kertaa enemmän.
Tuo on kumma ilmiö tuo aikuisiin kohdistuva väkivalta... Sinuna tönäisisin seuraavan kerran takaisin ja katsoisin mitä tapahtuu... Jos siihen ei reagoi mitenkään, poika luulee, että on ok töniä aikuisia jos nämä eivät miellytä.
Murrosikä on vaikea, mutta ohimenevä vaihe elämässä... Kyllä siitä hengissä yleensä selviää ja kasvaa kunnon ihmiseksi.
Olipa ihana, järkevä ja rauhallinen keskustelu. Tällaista lisää, tästä on puute näillä palstoilla.
Kiitokset Kreeti kehuista, vaikka kenelle ne lie kuuluukaan.
Kun olen oppinut tässä elämässä, että oma ymmärrykseni ei riitä kaikkeen enkä tiedä enkä osaa läheskään kaikkea.
Ja toisekseen, jos koko ajan huutaa omia mielipiteitään, ei voi kuulla niitä kullanarvoisia vinkkejä muilta.
Sinulla on todellakin ollut kamalia kokemuksia näistä uusperhe-jutuista. Etenkin se kohta, missä kerroit että olit tai ainakin tunsit itsesi ylimääräiseksi ja ei-toivotuksi... :( En osaisi noin ajatella mieheni pojasta.
Vaikeitahan nämä uusperhe-kuviot ovat itse kullekin. Mutta kyllä se on ihan ymmärrettävää, että lapsi haaveilee tavalla tai toisella ajasta kun äiti ja isi oli yhdessä. Varsinkin aluksi.
Itse asiassa aiemmin kirjoittamani teksti oli vielä varsin kaunisteltua totuutta...
Jos ihan koko totuus kerrotaan, niin äitini avokki (jonka kanssa asuin samassa taloudessa) EI KOSKAAN kutsunut minua edes omalla nimelläni vaan toinen toistaan kummallisemmalla haukkumanimellä... Mitään tavaroitani/valokuviani ei saanut olla kodissamme muissa huoneissa kuin omassani... Teini-ikäisestä eteenpäin en enää saanut oleskella kodissani muissa huoneissa kuin omassani... 16-vuotiaasta eteenpäin en koskaan kuullut muuta virttä kuin sitä, ettenkö ikinä ymmärrä häipyä pois kodistani... Humalassa mies puhui aina minusta äitini entisenä lapsena...
Isän avokki, ketä tapasin kerran vuodessa n. 2 viikon ajan soitti suutaan non-stoppina koko sen ajan, mitä vietimme mummolassani aikaa... Kaikki, mitä tein, oli väärin tehty, olin huonosti kasvatettu, minulla ei ollut tapoja etc. Kukaan ei tuohon sanallakaan puuttunut, lopulta isäni saatua uusia lapsia tämän naisen kanssa, mummoni kielsi minulta vierailut mummolaan, koska ei halunnut kuunnella jatkuvaa tappelua ja olin kuulemma huono roolimalli pienille lapsille (kun olin niin huonosti kasvatettu isän avokin mielestä). Isäni on myöhemmin sanonut, ettei halunnut puuttua suuta soittavan akkansa sanomisiin kun ei halunnut riitaa (siis uuden avokkinsa kanssa).
Olen siis oiva esimerkki siitä, miten pahimmillaan käy avioerolapselle... Siksi puolustan eronneiden lapsia, kun tiedän kuinka pahaksi asiat voivat muotoutua.
Niin paljon kuin olisikin sanottavaa, mikä mielessä pyörii, tuntuu etten osaa sitä sanoiksi pukea.
Kirjoituksesi veti hiljaiseksi, muisto omaan lapsuuteen ja nuoruuteen. En ole aikoihin jaksanut puhua siitä, koska tiedän ihmisten vähättelevän sitä, se menee ohi, semmosta se nyt vaan on, elä välitä, plaa plaa plaa.. Asuin äitini luona, mutta isän luona oli käytävä. Olihan mulla hyvä isä, minusta oli kiva kun hän tapasi mukavan naisen, vaikka olihan se vähän hankalaakin. Kaikki kuitenkin muuttui kun he muuttivat yhteen.
Isäni uudella naisella oli 2 lasta, jotka saivat tehdä mitä lystää, minä tein mitä käskettiin.. eli olin hiljaa ja kiltisti. Kymmenen vuotta jaksoin naisen valheita siitä mitä olin mukamas tehnyt, halveksuntaa, nöyryytystä, vähättelyä ja ivaamista. Mitään yksityiskohtia teoista tuskin kukaan jaksaa lukea, mutta helvettiä se oli.
Jep, tulin murrosikään ja avasin sanaisen arkkuni mitään säästelemättä vuosien kestämisen jälkeen. Isä varmaan luuli, että olen tullut hulluksi kun ei siihen päivään mennessä ollut kuullut multa poikittaista sanaa, eikä uskonut juuri mitään mitä kerroin naisen ja hänen lapsiensa tehneen.. Lähdin enkä ole tähän päivään mennessä hänestä kuullut. Joskun mietin haikeana mihin hävisi isän rakkaus kuin tyhjään?? Mutta turhaan, mitäpä minä moisella isällä vaikka kipeää tekee edelleen. Aikaa välien menemisestä lähes kymmenen vuotta..
Vaikka voisi kuvitella, et nyt on kaikki hyvin kun olen päässyt omaan elämään, niin ei ole ei. Mulla on nuori sisarpuoli isän luona, jota rakastan paljon.. Yhteyttä yritän pitää kirjeillä ja sähköpostilla, niin iloinen kuin olenkin hänen vastauksistaan, niin aina palaa asiat mieleen, eikä hän ymmärrä/tiedä mitä tuolloin on tapahtunut.. alkaa tuntua jo kovin vieraalta.
Voiko enempää vihata jotain sanontaa : elämä on...
tietoa tuo lapsen näkökulma, kun täällä pääasiassa uusioäidit valittavat. Ymmärrystä on puuttunut paljon niiltä aikuisilta ja näkökenttä ollut erittäin kapea.
Suhtautuminen omiin/toisen lapsiin on erilaista ja siksipä vastaanottokin on mitä on. Kun omani jättivät vaatteita lojumaan lattialle, sanoin siitä kiltisti tai nostin itse pois.
Nyt kun miehen lapsi tekee samoin, kiroilen mielessäni ja ajattelen: mikä mäntti ja mulkoilen vihaisesti. Kun en asu siellä, niin en sano mitään, mutta ajatuksesta ei ole pitkä matka tekoihin.
Aikuiset puhuvat erotessaan suruajasta ja hoitavat itseään. Lapset jäävät usein hoitamatta ja ikävää toista vanhempaa kohtaa ei voi edes ääneen sanoa. Esim. jätetty äiti ei välttämättä halua omalta katkeruudeltaan sellaista kuulla.
Onnellisinta varmaan olisi luoda kohtuullisen ystävälliset välit exän ja hänen mahdollisen uuden puolisonsa kanssa. Silloin voisi vetää yhtä köyttä sen lapsen parhaaksi.
No tästäkin voi taas syyttää sitä toista puoliskoa, mutta yrittäminen ei ainakaan mitään maksa.
miten tulisi suhtautua siihen, että ne ko. nuoret ( aikuiset ! ) meillä käydessään suoranaisesti nimittelevät minua.Itse olen vain yrittänyt elää normaalia perhe-elämää. Olen aina ottanut heidät vastaan samalla tavalla kuin esim. vanhempani.
Käytännön tilanteita: poika tulee tahallaan ruokapöytään lippis päässä. Nuoren oma isä huomauttaa siitä, ja MINÄ saan kuulla kunniani että meillä on niin kireää ja olo on kuin keskitysleirissä kun koko ajan komennellaan.
Pojan isä huomauttaa, että nyt haukut menee väärälle henkilölle, mutta KAIKKI nuoret alkavat yhteen hiileen puhaltaen haukkua minua, isä olisi kuulemma paljon rennompi ilman minua!!!
He pahoittavat myös isänsä mielen, isänsähän yrittää vain opettaa ihan normaaleja käytöstapoja!!!
Kuule avioeronuori, minä olen tuntikausia tuijottanut peiliin, mutta näen siellä vain hämmentyneen naisen!
Miten tuollaisessa tilanteessa pitäisi mielestäsi toimia? Olla huomauttamatta asiasta ( mutta kun meillä ei kukaan muukaan istu hattu päässä ruokapöydässä ) , isän ei pitäisi "kasvattaa" lapsiaan vai mikä olisi oikea toimintamalli.
Kuinka ihmeessä voin saavuttaa ko. nuorten hyväksynnän. Milloin he kasvavat niin aikuisiksi että hyväksyvät että minä olen heidän isänsä elämässä ja PYSYN!
He tekisivät myös isänsä elämästä helpompaa kun jättäisivät turhan kiukuttelun pois! Mikseivät he voi ajatella isänsä onnea?
vielä yli parikymppisillä oikeus käyttäytyä ihan yhtä törkeästi? Ei ole kiva kun on omia sukulaisiani käymässä ja nämä jo "aikuiset" piereskelevät pöydässä. Miehenikin häpeää lapsiaan. He ovat sanoneet ärsyttävänsä MINUA!
Itsekin olin niin pirun kiltti, luottavainen ja suvaitsevainen lapsena.... Siitä ei tasan ollut mitään hyötyä! Pääsipä vain lapsen tasolle jäänyt mies hyppelemään kukkona tunkiolla ja latelemaan omituisia sääntöjään meidän perheessä. Jos olisin ollut pirullisempi penikka, olisin tehnyt kaikenmaailman temput ettei kukaan täysijärkinen olisi kauaa meikäläistä katellut (muistan yhden kaverin lapsuudesta, joka kertoi tunkevansa äitinsä ja tämän uuden miehen väliin nukkumaan joka yö. Suhteesta ei tullut yhtään mitään).
Ja jos joku käsittää nämä kirjoitukset niin, että katkerana hautoisin näitä asioita vieläkin, se ei pidä paikkaansa... Elämässä on pakko unohtaa ja mennä eteenpäin, muuten elämästä ei tule mitään.
Näiden kirjoitusten tarkoitus on se, että tällä palstalla valittavat aikuiset ymmärtäisivät sen, ettei huonossa uusperheessä kannata väkisin elää (jos tuntuu, ettei siihen kykene)... Siinä menee sekä oma, että muiden perheenjäsenten elämä pilalle =/
Ärsyttääkseenhän ne piereskelevät... Tietävät, että sinä arvostat hyviä tapoja ja haluavat näin ollen ärsyttää sinua.
Kokeile joskus tällaista: Kun oikein piereskelevät, niin sano jollekin "lapsista", että olen tässä pidemmän aikaa kuunnellut noita sinun ilmavaivoja. Tiesitkö, että jatkuvat ilmavaivat voivat olla oire jostain vakavammasta... Voin tilata sulle ajan lääkäriin, niin selviää, mikä vaiva aiheuttaa nuo ilmavaivat =)
Muistan, että yläasteiässä kun poikaset pierivät tunneilla kilpaa, niin yksi opettaja sanoi sitten kerran noin poikajoukon johtajalle... Tämä ainakin säikähti sen verran, ettei enää koskaan piereskellyt tuon opettajan tunneilla =)
miehelläni on kaksi lasta jotka asuvat meidän luona. vain nuorempi kiristää mun hermoja ja todennäköisesti tulee kiristämään loppuun asti, ja pelkään että aina vaan menee pahemmaksi kun ikää tulee, niin kauan kuin meillä asuu, (toivottavasti ei kauan)mikäli ei paranna tapojaan . siinä ei auta kurkistelu peiliin, sitäkin olen yrittänyt. Yrittänyt olen puhua miehelle ,joka ei näe mitään ongelmaa missään. pelkään etten jaksa niin kauaa että koulut on käyty, mutta viimeistään silloin tästä mökistä joku muuttaa, se on saletti. yhtään kauempaa en katso kuin on pakko
Itse olen avioerolapsi ja nykyisin uusperheessä elävä. Jonkin verran olen näitä palstoja lueskellut ja huomannut, että taistelu jatkuu... Aina jokaisen oma kohtalo on se pahin ja muiden olisi pitänyt tehdä kaikki paremmin...
Avioerolapsen näkökulmasta olisi vanhempien ja heidän uusien puolisoiden pitänyt ottaa lapsi paremmin huomioon, äitipuolet ovat pahoja ja isästä ei ole mihinkään.
Just joo.. kukahan ottaisi vastuuta omasta elämästään ja omasta käyttäytymisestä. Enimmäkseen täällä syytellään, eikä koskaan katsota itseään peilistä.
Myönnän itsekin tehneeni elämässä virheitä, myönnän myös vaikeissakin tilanteissa tehneeni silti parhaani. Ainahan voi jälkiviisas olla, mutta onko siitä mitään hyötyä. Kasvattaa vain katkeruutta, ja luulen, että sillä aiheuttaa eniten hankaluuksi itselleen.
Minuakin on lapsena "kohdeltu huonosti" eli parempihan oli ollut elää ydinperheessä. Näin ei kuitenkaan ollut ja lapsuuskin on jo takana, joten mitä noita märehtimään ja niistä kaunaa kantamaan. Nyt olen uusperheessä se "paha äitipuoli". Parhaani siinä teen ja jos se ei jollekin riitä niin sitten ei. En ala näistä asioista itselleni tressiä kehittämään tai katkeruutta hautomaan.
Tässä nyt näin yleisesti, mitä nämä keskustelut ovat mielessäni herättäneet.
perheessä on aikuisia ja lapsia, niin kyllä aikuiset ovat vastuussa lapsista eikä toisinpäin. Vituttaa tuollaiset ääliöt, oma äitini ja isäni (jotka ovat siis edelleen naimisissa keskenään) ovat myös sitä mieltä, että mun onneton lapsuus (esim. itsemurhayrityksiä 10-13 -vuotiaana) on ihan mun oma vika, kun en yrittänyt olla onnellisempi ja normaali lapsi.
Vanhempani erosivat ollessani 4v, isä löysi uuden naisen jonka kanssa pyöräytti muutaman muksun. Ja samalla minä, "vanha muksu" unohduin täydellisesti. Nykyään (olen 25 v) armas isukki saattaa soittaa kerran vuodessa (yleensä joulun alla).
No tottuuhan moiseen, vaikka yhä edelleen kaipaisin jonkinnäköistä "isähahmoa".
Eron jälkeen äiti löysi suht nopeasti uuden miehen, jonka kanssa he olivatkin n. 8 vuotta ennen kuin erosivat. Tämä äidin uusi puoliso "kosketteli minua epäsopivasti alapäähän" turhankin usein, ei onneksi mitään sen pahempaa, mutta ikävät muistot jäivät. Varsinkin kun mainitsin asiasta äitille rohkeuden keränneenä n. 9 vuotiaana ja äiti vaan oli asenteella "höpöhöpö". Ja vaikka olin hyvinkin pieni kun tämä mies tuli kuvioihin, en koskaan koenut hänen olevan isäpuoleni tai perheenjäsen...
Tämän jälkeen elimme äidin kanssa useamman vuoden kahdestaan, mikä ei sekään ollut ihan ongelmatonta. Äitini on erittäin vahva persoona, minä en niinkään, joten yläasteiästä alkaen hän nujersi minut täysin maan rakoon ja osin yhä edelleen koitan kasata itselleni parempaa itsetuntoa... Toisaalta ymmärrettävää, minähän olin äidin mukaan aiheuttanut hänen avioeronsakin olemalla ¨tyttö, eli ihan väärää sukupuolta. Ja toisaalta, eihän hänellä ollut ketään muuta ketä mollata.
Tämä aika menikin äidin "rellestäessä". Äiti lähti usein illalla jonnekin ja aamulla kun heräsin eipä naista näkynyt missään. Muutaman kerran illalla soittelin sukulaisille ja tiedustelin, josko pitäisi soittaa poliisit tms. Tuli se kuitenkin aina kotiin viimeistään parin päivän päästä, mutta oli se puhelin jo silloin keksitty :D
Kun olin lukiossa, hän löysi uuden miehen jälleen. Periaatteessa kai ihan ok tyyppi. Mutta olin jo niin vanha etten kokenut mitään "perhe"-meininkiä. Mies kuitenkin äärimmäisen omistavaluonteinen, eikä äitini saa käydä missään. Mutta olen elämäni aikana kuitenkin huolehtinut äidistäni niin paljon, ettei juuri enää kiinnosta...
Ikinä en kyllä olettanut, että vanhemmat palaisivat yhteen, mutta tälle äidin uudemmalle miehelle töksäyttelin kyllä ihan riittämiin. Taustalla oli osin sekin että olin jossain määrin mustasukkainen äidistäni. Vaikka hän on kaukana täydellisyydestä (nykyään emme itseasiassa ole enää edes juuri tekemisissä), koin noinkin isona kovana paikkana sen, etten minä enää ollut juurikaan olemassa hänelle. Kaiken hän teki uuden miehen kanssa ja hyvä jos muutaman sanan vaihtoi kanssani päivässä. Hänellä oli niin paljon kriisejä tämän miehen kanssa, ettei hän enää jaksanut käyttää energiaansa minun asioihin... Eli tuolloin tuli sitten se tilanne, joka jatkuu yhä, eli äitini ja isäni ovat yhtä kiinnostuneita elämästäni :(
Mutta siis kaksi "isäpuolta" kokeneena en voi sanoa kuitenkaan mitään positiivista äitini kumppaneista. Tosiaalta uskon, että varsinkin yläasteiässä, vaikka äitini olisi ollut täydellisen miehen kanssa, en olisi tykännyt hänestä. Niinhän se tuppaa menemään kaikilla... Mieluiten lapset haluavat ydinperheen, jos ei ole siihen mahdollisuutta niin yleensä pelkkä äiti/isi on parempi ilman kumppania...
ei ole viisasta sun vielä muuttaa yhteen sen miehen kanssa.
Mun uusioperheessä on minä, avomies, ja 15-v. tyttäreni. Lisäksi 19-v. tyttäreni pyörii tässä aika paljon.
Uusioperheessä mökillä taas on minä, mies, hänen 28-v. poika perheineen ja 26-v. tytär perheineen.
Olemme olleet kimpassa kaksi vuotta.
Olemme kaikki mukavia ihmisiä, eikä suurempia haistattelu- tai piereskelykohtauksia ole esiintynyt. Silti en voi väittää että kaikki olisi mitenkään yksinkertaista tai helppoa. Suhde omiin ja toisen lapsiin ja näiden uusperheen uudenlaisten henkisten rajojen löytäminen on ihan totta työlästä. Kun tunne ei kerta kaikkiaan riitä, on tarvittava järkeä. Ja sanoja. Ja murkuilla ne sanatkin tahtoo välillä olla hukassa, ja tunteet sekaisin. Ja sitä ne on välillä kolmekymppisilläkin.
Odota pari vuotta ja anna miehen nyt vaan yrittää selvittää poikansa asiat pojan ja exän kanssa. Tietysti, jos valitset toisin niin valitset, mutta minusta tuntuu että helpommin käy sinun kannalta näin.
minulla ei ole ollut ongelmaa isän uuden vaimon kanssa, olemme ehkäpä läheisempiä kuin oman äidin kanssa! olihan se tietysti järkytys kun kuulin että he ovat menossa myös naimisiin, mutta elämää on elettävä, ja olen todella onnellinen kun he ovat yhdessä.. Ja sitten sain tietää jokunen aika sitten että minusta tulee sisko-puoli, kaksoset on tulossa :)
en minä mitään haaveillut että isä ja äiti muuttaisi takas yhteen, se olisi ollut kamala asia, en nimittäin olisi enään sitä tappeluu jaksanut! ja enkä myöskään elätellyt toiveita että he palaisi yhteen, mitäs sitä asiaa vatkaamaan?!
onhan se tietenkin kamalaa lapsesta kun omat vanhemmat eroavat, mutta mitäs sitä enempää itkemään?! ei siitä mitään hyötyä ole! ainakin minä olen saannut sellaisen mielipiteen!
onnea!