Lapseni oli aikoinaan sijoitettuna oman uupumukseni ajan, joka venyi valitettavan pitkäksi. Yli kolme vuotta oli "tyhjä syli". Koen, että sosiaalityöntekijät tuhosivat ihmisarvoni!
En uskalla käydä enää missään tapaamassa muita ihmisiä. Pelkään, että tuo asia tulee ilmi tai "otsassani" lukee huono äiti?
Kaipaisin ihmiskontakteja, niin miehiin kuin naisiinkin, mutta en uskalla aloittaa.
Olen yksin päivät pitkät neljän seinän sisällä.
Voiko joku kertoa, miten rikkoisin tämän itse asettamani "vankilan"?
Lapseni on jo aikuinen ja asuu toisella paikkakunnalla omassa elämässään.
Hän on minun ainut ihmissuhde puhelimen välityksellä.
Kaipaan muita ihmisiä, mutta kun pitäisi lähteä johonkin, alan jännittää niin, ettei siitä tule mitään. En luota keneenkään, enkä uskalla päästää ketään luokseni?
Mikä avuksi? Tämä kirjoitus ei ole provo.
En uskalla käydä enää missään tapaamassa muita ihmisiä. Pelkään, että tuo asia tulee ilmi tai "otsassani" lukee huono äiti?
Kaipaisin ihmiskontakteja, niin miehiin kuin naisiinkin, mutta en uskalla aloittaa.
Olen yksin päivät pitkät neljän seinän sisällä.
Voiko joku kertoa, miten rikkoisin tämän itse asettamani "vankilan"?
Lapseni on jo aikuinen ja asuu toisella paikkakunnalla omassa elämässään.
Hän on minun ainut ihmissuhde puhelimen välityksellä.
Kaipaan muita ihmisiä, mutta kun pitäisi lähteä johonkin, alan jännittää niin, ettei siitä tule mitään. En luota keneenkään, enkä uskalla päästää ketään luokseni?
Mikä avuksi? Tämä kirjoitus ei ole provo.
Vastaukset 7
Vanhimmat
ottanut, kun olet tälle palstalle tullut murheinesi. Olet huomannut kaipaavasi muiden seuraa. Hyvä niin. Onkohan sinulla mitään sellaista mielenkiinnon kohdetta, josta voisi tulla sinulle harrastus? Jos voisit uskaltautua johonkin harrastuspiiriin mukaan. Se voisi olla jotain sellaista, jossa juuri sinun ei tarvitse olla muiden keskipisteenä ja saisit avautua juuri sen verran kuin sinusta tuntuu hyvältä.
Kyllä me ihmiset saadaan olla uupuneitakin ja ilman syyllisyyttä. Ei meidän tarvitse olla koko ajan tuottavia ja yhteiskunnalle hyödyllisiä yksilöitä. Ihmisarvoa ei mitata tehokkuudella. Ihminen on inhimillinen olento, jolla on tunteet. Äitikin saa olla uupunut. Hyväksy itsesi sellaisena kuin olet ja uskonpa, että sekin jo helpottaa.
Kiitos rohkaisevasta yhteydenotostasi! Juuri hyväksyntää minä tarvitsen. Muuten tämä umpikuja ei ala aueta? Kiitos!
tuntuu, että olet pohtinut näitä asioita aika syvällisesti. Sinulla on varmaan itselläsikin aika paljon ajatuksia siitä, miten tästä eteenpäin ja millä keinoin voisit päästä umpikujastasi. Ei muuta kuin härkää sarvista kiinni ja paljon tsemppiä sinulle.
ja siellä oli kaikenlaista toimintaa järjestettynä monenlaista elämässään kokeneille ihmisille; "ikään ja rotuun" katsomatta.
Eräs rouva kertoi saaneensa suuren avun tämän yhdistyksen piiristä voidessaan, kaiken
"kulissin; minulla on kaikki hyvin" -pidon jälkeen sekä vakavan masennuksen jälkeen, olla ihan oma itsensä.
Ihan vain tavallinen haavoittuvainen ihminen, kuten jokainen meistä maan päällä kulkijoista.
Äitiä on helppo lyödä kaikkein pahimmalla mahdollisella itsetunnon ja olemisen musertajalla; viemällä,
yhteiskunnan tekemän lapsen huostaanoton kautta,
hänen kelpoisuutensa
olla omalle lapselleen äiti.
Sosiaaliviranomainen tekee omaa viranomaistyötään;
välillä laadukkaammin ja
välillä ilman minkäänlaista kunnioitusta tai inhimillisyyttä toista ihmistä;
asiakastaan kohtaan.
Kaikilla ihmisillä ei ole valitettavasti kykyä kokea empatiaa edes näinkään inhimillisyyteen ja sosiaaliseen avunantoon perustuvassa ammatissa kuin sosiaalityössä.
Eka kirjoittaja osui oikeaan, että olen paljon jo asiaa käsitellyt ja hyvin syvällisesti. Teen sellaista työtä, jossa ollaan "syvällisiä".
Työkaverini eivät vain tiedä mitään sijoituksesta, koska muutin silloiselta paikkakunnalta pois.
Nyt pelkään, että se ilmenee joskus vahingossa ja siksi töissäkin teen vain työni, siinä kaikki.
Ihmiset mieltävät sijoitetut lapset yleensä erilaisten ongelmaperheiden kasvateiksi?
Miten tavallaan todistan sen, ettei minun tilanteeni ollut sellainen??
Olen yrittänyt aktiivisesti unohtaa sijoitusajan ja elää normaalia elämää muuten, mutta pelkään lipsauttavani joskus jotain?
En myöskään uskalla kertoa asiasta mahdollisille uusille tuttavuuksille?
Kyllä sos.tt. eivät ymmärrä, millaisen "pallon" he voivat aiheuttaa toiminnallaan? Ikuisen rautapallon raahattavaksi.
Auttaisiko vielä yksi muutto? Vaikka sinne, missä nuorenikin asuu?
Kiitos kuitenkin ihanista vastauksistanne. Ne lohduttivat!
on niin syvällä. Ja syyllisyys.
Kuinka vanhemmat, joiden lapsi kuolee kantavat syyllisyyttä pitkään. miettivät, miten olisivat voineet estää jne.
Se on niin sisäsyntyistä, syyllisyys ja ... kaipuu.
Vielä tänäkin päivänä jänittää, mutta töissä on pakko käydä. Pitäisi yrittää lähteä kotoa, pelottaahan se vieläkin, väliin tuntuu että pöyrryn just ja ahdistaa, mutta vielä olen hengissä, enkä koe itseäni huonommaksi kuin mutt. Minäkin uuvuin (burnout) ja sosku "auttoi" eli lapset otettiin huostaan, vieläkin saa tapella että saisin lapset kotiin, sitä olen alusta asti taistellut. En ole enkä koskaan tule olemaan yli-ihminen joka jaksaa päivästä toiseen täysillä painaa eteenpäin ilman ettei levähtää saa välissä, tarkoitan todella etten edes nukkunut kuin 8 tuntia yössä ja sekin tunnin pätkissä kun piti syöttää vauvoja.