Porukat

Surkimus? kirjoitti:

Olen ymmälläni. Joko pelkään tai paheksun vanhempiani. En itsekkään tiedä, kumpi on kyseessä. Aina äitini lähtiessä jonnekkin (töihin tai muuten vaan vaikka kauppaan) toivon hänen joutuvan onnettomuuteen ja kuolevan. Olen tehnyt näin lähes joka päivä jo viidenneltä luokalta lähtien. Hän ei osaa mitään muuta paitsi masentaa, loukata ja solvata minua ja ajatuksiani. Isäni on tavallisesti ihan mukava ja rento tyyppi, mutta aina kun hänellä on stressiä tai jotain, hän purkaa sen minuun tarttumalla pikkujuttuihin tjs. ja sitten karjuu ja valittaa näistä asioista. Lukio loppui juuri ja kirjoitin keskivertoa paremman yo-todistuksen. Ajattelin mennä töihin, mutta töiden sijasta luin pääsykokeisiin, jotka menivät aivan reisille enkä tästä johtuen ensin ajatellut hakea niihin yliopistoihin, joihin ajattelin pyrkiä. Viime tingassa lähetin kuitenkin hakulomakkeet, ja ensimmäinen "ikävä kyllä emme voi huomioida hakemustasi, koska se ei tullut ajoissa perille" -vastaus tuli tänään postissa. Ja kotona seurasi tietenkin uskomaton valitusten määrä, ja kuten tavallista, en uskaltannut puollustaa itseäni - keräsin vain paineet sisälleni ja lopulta oksensin. Näin olen tehnyt jo useamman vuoden ajan.

Olo on ollut pienestä pitäen aivan kauhea. Viimeisimpien vuosien ajan olen kuitenkin suunnitellut itsemurhaa. Minua ei haittaa, vaikka kuolisin esim. huomenna, mutta itsemurha on yksi itsekkäimmistä teoista, jonka voi tehdä, joten toivon päivittäin äkkinäistä kuolemaa joko itselleni tai vanhemmilleni.

Eniten tässä koko jupakassa vituttaa se, että vanhempani sanoivat minulle puhelimessa pääsykokeiden jälkeen "ei se haittaa jos meni mönkään. Ainahan on ensi vuosi" ja nyt he ovat kiljuneet ja riehuneet siitä, miten ensi vuonna se ei tule mitenkään onnistumaan, eivätkä he edes perustele väittämäänsä vaikka pyydän.

Odotan armejaa innolla, minulla on varma paikka usean sadan kilometrin päässä kotoa. Yritän tulevaisuudessa olla mahdollisimman vähän kotona, sillä en kestä vanhempiani.

Lisään tähän vielä sen, että olen yrittänyt puhua heille tunteistani, paineista ja oksentelusta. Tunnustin lukioaikoihin ensin äidilleni harkinneeni itsemurhaa usean vuoden ajan, mutta hän vain alkoi karjua "lapsellisista ajatuksista" ja hullujen huoneelle passittamisesta. Isäni taas piti pitkät saarnat "idioottimaisista puheista" eli tukea ei ole tullut. Paineet ja muut ajatukset isäni kuittaa syvällä huokauksella ja mutisemalla jotakin tyyliin "on se vielä niin lapsi" kun taas äitini nauraa minulle ivallisesti.

Jos olen lähdössä ulos kavereideni kanssa iltaisin, tulee ensin erittäin pitkä ristikuulustelu siitä, mitä aijon tehdä ja kenen kanssa. Olen perkele vie täysi-ikäinen! Ja jos joskus satutan itseäni, he voivottelevat ja miettivät, millaista tuskaa tuotan heille telomalla itseäni (en siis viiltele itseäni, telomisella tarkoitan sitä, että esimerkiksi kaadun kaverin romumopolla tjs.)

Saan myös välillä kuulla "miten kauheaa se on, että "joudun" armejaan kauas pois ja miten kauheaa se olisi, jos jotain kävisi minulle sielä." Jos he oikeasti välittävät minusta, niin voisivathan he perkele vie näyttää sen muulloinkin ja jollain muulla tavalla kuin säälimällä epäsuorasti itseään.

Kaikesta huolimatta yritän pitää mielen kirkkaana, vaikka kaiken tämän "paskan" lopettaminen tuntuu päivä päivältä yhä paremmalta idealta. En kestä vanhempieni ja heidän kauttaan yhteiskunnan paineita. En saa tehdä sitä, mitä haluan, vaan minun pitää seurata heidän halujaan, muuten tulee jotain helvetin rangaistuksia (ja kuten sanottu, olen täysi-ikäinen...)

Tiedän, että olen nykyään hengellisesti heikko ihminen. Tiedän myös, että asiat voisivat olla pahemminkin. Päätin vain kirjoittaa helpottaakseni surkeaa oloani.

Kiitos, jos jaksoit lukea. Ja palaute olisi tervetullutta.

- M, 18.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä