En tahdo, oli ensimmäinen ajatukseni. En voinut sietää ihmisulosteelta näyttävää pääsiäisruokaa joka hukutettiin löysään kermaan ja sekaan upotettiin kourallinen sokeria. Näky oli kuvottava - jo ajatus siitä väänsi vatsan nurin.
Oksensin.
En ymmärtänyt yhtään mitä he kaikki puhuivat ja nauroivat. Kaikki se jota vessanpöntössä näin, sai minut vain antamaan lisää ylen. Olin kääntyä nurin niskoin. Vatsaani kramppasi ja minulla oli valtava ikävä takaisin sellaisen puheen luokse jota ymmärsin, ettei minun tarvitsisi istua tyhmänä pöydässä ja nauraa silloin kun naurettiin, olla hiljaa silloin kun ei naurettu, vaan kuunneltiin.
Mitä minä kuuntelin? Mille minä nauroin? Siihen minulla ei ole vielä tänäkään päivänä mitään vastausta. Olin siis näyttänyt täydelliseltä, hyväntahtoiselta idiootilta siinä tuntemattomien ihmisten välissä; sirkusapinalta joka on kaikkien maskotti ja ihailun ja jännityksen kohde, outo näky toisesta maailmasta jossa he itse eivät koskaan ole olleet ja eläneet - ja näköjään - kuolleet.
Juoksin ulos ja juoksin ulos ja juoksin ulos. Kaaduin. Siihen rakensin hiekasta maailmani joka oli tuttu. He tulivat perässäni ja maanittelivat minut pois maailmastani, kantoivat minut sylissään takaisin tuohon kammottavaan taloon, asettivat minut hampaidenpesun jälkeen yöpuku päällä petiin ja lukivat minulle unisadun jota en ymmärtänyt.
Taksit kulkivat pihatietä pitkin lujaa ohi, moottoritie ulisi kuin hullu koira.
Kirja asettuu hyllyyn. Joku suutelee otsaani. Pimeän huoneen ovi jätetään raolleen. Minä tuijotan oven valoviivaa kuin rakoa pimeässä kalliossa josta en ikipäivänä mahtuisi ulos.
Olin ansassa. Se oli ensimmäinen kerta kun sen ymmärsin kaikessa sen laajuudessaan. Minä en koskaan palaisi takaisin. En itkenyt - minä vihasin. Viha narisi hampaitteni välissä, nakersi korvissani peiton alla kuin sairas kilpikonna kaluaisi omaa kuortaan sisältäpäin haluten ulos.
Eräänä yönä se sitten syntyi, lapseni. Se tuli maailmaan aivan yllättäin ja odottamatta. Olin kieltänyt raskauden mahdollisuuden itseltäni niin pitkään etten enää edes ajatellut tulevani raskaaksi. Mutta minä olin aina ollut raskaana, kantanut koko ikäni sisälläni omaa lastani. Sen kypsymiseen ja ruokkimiseen oli kulunut minulta koko elämäni lukuunottamatta neljää ensimmäistä ikävuotta.
Tämä vieras olento minussa oli verottanut kaikesta kokemastani ja sisääni ahtamasta elämänvirrasta oman osansa. Ne ajatukset siitä, miten se oli kasvaessaan kiihdyttänyt oman osansa ottamista, järkyttivät minua, sillä minä olin kuihtunut vuosien saatossa olemattomiin sekä ruumiillisesti että henkisesti. Tästä minulle kertoivat kaikki ne ihmiset jotka minut tunsivat, jotka vuosi toisensa jälkeen olivat eteeni osuneet ja kysyneet yhteen ääneen:
Mikä sinua vaivaa?
Minua ei vaivannut mikään. Jalostin oman tilani omaksi persoonallisuudekseni joka oli ainutlaatuinen kaikessa tavanomaisuudessaan. Minä olin vahvasti yksilö, joka puolusti kaikin käytettävissä olevin keinoin myös muiden ihmisten tahraamatonta yksilöllisyyttä.
Nyt, kun lapseni on syntynyt, minä näen tämänkin vain ravinnoksi loiselleni syvällä sisimmässäni. Se käytti hyväkseen kaikkea vapaata tilaa minussa, oli jokaisen ajatukseni takana valmiina kahmimaan itselleen tarvitsemansa, välittämättä minusta itsestäni mitään.
Tämä oli sen itsensä syvin ongelma: sitä ei ollut ilman minua. Se oli niin kauan riippuvainen minusta kun se sisälläni ui. Vasta sitten kun se pusertuisi ulos minusta ahtaita kanaviani pitkin, vasta sitten se olisi vapaa ja erillinen olento. Se joutuisi katsomaan silmiin luojaansa ja jäisi sen jälkeen yksin.
Nämäkin olivat vain raskauden luomassa sekavuustilassa sokerisia ajatuksia päässäni, johon loinen eritti myrkkyjäään jokaisella hengenvedollani.
Kun se lopulta syntyi, se jäi minun taakoikseni. Ei paennutkaan maailmaan, tai sen syvyyksiin, vaan jäi päälleni kuin vaatteet sankyyn nukahtaneelle juhlijalle.
Se kietoutui minuun kuin kuristajakäärme. Puristi hitaasti ruumiini kasaan ja liikutti leukaperiäni tuottaakseen sellaisia sanoja joita se itse halusi muiden kuulevan. Minä kuuntelin sen sanoja tuntien vain pakokauhua sisälläni. Mutta en voinut liikkua, en sanoa mitään omaa. Se omisti minut ja minä menin sinne jonne se itse halusi mennä.
Sellaisiin paikkoihin en ikinä omasta tahdostani menisi.
Eräänä sellaisena yönä jossa aika tuntui sammuvan kuin kynttilä, se oppi puhumaan kanssani. Kertaakaan tätä ennen se ei ollut sanonut minulle mitään, vaan oli pitänyt minua vain lastenvaunujentyöntäjänä kivisillä kaduilla, rintana yöllisessä raivossa, tuudittajana anivarhassa linnunlaulussa. Mutta nyt, kun kirjoitin sadatta kirjettä kaukaiselle ystävälleni, tajusin katsahtaessani lattian paperimyttyihin että jokin oli muuttunut. Poimin kirjeitä lattialta ja availin niitä ruttuisiksi pöydälleni. Tuijotin eteeni uskomatta silmiäni. Se osasi puhua ja kirjoittaa. Se hallitsi suutani. Ja nyt se hallitsi jo kättäni ja ajatuksiani minun ainoana vapaanani: niinä öinä jolloin saatoin olla vähän aikaa yksin.
En muista siitä yöstä juuri mitään. Sen vain muistan, miten pihalla paloi kirjeitä toinen toisensa jälkeen sekaisin kaikken muun kirjoittamani kanssa. Minä halusin polttaa loiseni niin kuin poltetaan noita roviolla. Astuin liekkien keskelle ja yhdessä hetkessä minä olin tulessa.
Paikalle ratsastaa upealla ratsulla käsittämättömän komea mies, ja hän toteaa yläluokkaisella äänellään:
- Rouva, taidatte olla tulessa. Saanen heittää viitan suojaksenne ja sammuttaa loimot.
- Kiitos ei. Minä palan halusta.
- Sammutan sitten teidät omasta halustani. Hän tempaisee viitan harteiltaan ja putoaa samalla hevosensa selästä.
- Teillä taisi mennä jalka poikki.
- Niin, mutta kirjan luin loppuun palaen.
- Niin minäkin, poikkinaisesti.
Sankari konttaa hevosensa alitse ja jää polvilleen noitarovion eteen. Hän ryhtyy lämmittelemään koleasta ilmasta kohmenneita käsiään ja mutisee mieliharmiaan kaikenlaisille ikäville käänteille.
- Tiedättekö, olen juuri lämmettyäni saapunut tulokseen, sankari sanoo.
- Millaiseen?
- Annan teidän palaa poroksi.
- Tuo on julmaa. Ettekö te välitä naisista jotka palavat?
Hevosmies ja sankari naurahtaa hassunkurisesti. Lyö polveen lämmenneellä kämmenellän ja hihkaisee:
- Mutta rakas rouva, tehän olette minun tuotokseni. Tuo vielä palamaton paperi kädessänne jonka juuri pudotitte tuleen, olette te.
Oksensin.
En ymmärtänyt yhtään mitä he kaikki puhuivat ja nauroivat. Kaikki se jota vessanpöntössä näin, sai minut vain antamaan lisää ylen. Olin kääntyä nurin niskoin. Vatsaani kramppasi ja minulla oli valtava ikävä takaisin sellaisen puheen luokse jota ymmärsin, ettei minun tarvitsisi istua tyhmänä pöydässä ja nauraa silloin kun naurettiin, olla hiljaa silloin kun ei naurettu, vaan kuunneltiin.
Mitä minä kuuntelin? Mille minä nauroin? Siihen minulla ei ole vielä tänäkään päivänä mitään vastausta. Olin siis näyttänyt täydelliseltä, hyväntahtoiselta idiootilta siinä tuntemattomien ihmisten välissä; sirkusapinalta joka on kaikkien maskotti ja ihailun ja jännityksen kohde, outo näky toisesta maailmasta jossa he itse eivät koskaan ole olleet ja eläneet - ja näköjään - kuolleet.
Juoksin ulos ja juoksin ulos ja juoksin ulos. Kaaduin. Siihen rakensin hiekasta maailmani joka oli tuttu. He tulivat perässäni ja maanittelivat minut pois maailmastani, kantoivat minut sylissään takaisin tuohon kammottavaan taloon, asettivat minut hampaidenpesun jälkeen yöpuku päällä petiin ja lukivat minulle unisadun jota en ymmärtänyt.
Taksit kulkivat pihatietä pitkin lujaa ohi, moottoritie ulisi kuin hullu koira.
Kirja asettuu hyllyyn. Joku suutelee otsaani. Pimeän huoneen ovi jätetään raolleen. Minä tuijotan oven valoviivaa kuin rakoa pimeässä kalliossa josta en ikipäivänä mahtuisi ulos.
Olin ansassa. Se oli ensimmäinen kerta kun sen ymmärsin kaikessa sen laajuudessaan. Minä en koskaan palaisi takaisin. En itkenyt - minä vihasin. Viha narisi hampaitteni välissä, nakersi korvissani peiton alla kuin sairas kilpikonna kaluaisi omaa kuortaan sisältäpäin haluten ulos.
Eräänä yönä se sitten syntyi, lapseni. Se tuli maailmaan aivan yllättäin ja odottamatta. Olin kieltänyt raskauden mahdollisuuden itseltäni niin pitkään etten enää edes ajatellut tulevani raskaaksi. Mutta minä olin aina ollut raskaana, kantanut koko ikäni sisälläni omaa lastani. Sen kypsymiseen ja ruokkimiseen oli kulunut minulta koko elämäni lukuunottamatta neljää ensimmäistä ikävuotta.
Tämä vieras olento minussa oli verottanut kaikesta kokemastani ja sisääni ahtamasta elämänvirrasta oman osansa. Ne ajatukset siitä, miten se oli kasvaessaan kiihdyttänyt oman osansa ottamista, järkyttivät minua, sillä minä olin kuihtunut vuosien saatossa olemattomiin sekä ruumiillisesti että henkisesti. Tästä minulle kertoivat kaikki ne ihmiset jotka minut tunsivat, jotka vuosi toisensa jälkeen olivat eteeni osuneet ja kysyneet yhteen ääneen:
Mikä sinua vaivaa?
Minua ei vaivannut mikään. Jalostin oman tilani omaksi persoonallisuudekseni joka oli ainutlaatuinen kaikessa tavanomaisuudessaan. Minä olin vahvasti yksilö, joka puolusti kaikin käytettävissä olevin keinoin myös muiden ihmisten tahraamatonta yksilöllisyyttä.
Nyt, kun lapseni on syntynyt, minä näen tämänkin vain ravinnoksi loiselleni syvällä sisimmässäni. Se käytti hyväkseen kaikkea vapaata tilaa minussa, oli jokaisen ajatukseni takana valmiina kahmimaan itselleen tarvitsemansa, välittämättä minusta itsestäni mitään.
Tämä oli sen itsensä syvin ongelma: sitä ei ollut ilman minua. Se oli niin kauan riippuvainen minusta kun se sisälläni ui. Vasta sitten kun se pusertuisi ulos minusta ahtaita kanaviani pitkin, vasta sitten se olisi vapaa ja erillinen olento. Se joutuisi katsomaan silmiin luojaansa ja jäisi sen jälkeen yksin.
Nämäkin olivat vain raskauden luomassa sekavuustilassa sokerisia ajatuksia päässäni, johon loinen eritti myrkkyjäään jokaisella hengenvedollani.
Kun se lopulta syntyi, se jäi minun taakoikseni. Ei paennutkaan maailmaan, tai sen syvyyksiin, vaan jäi päälleni kuin vaatteet sankyyn nukahtaneelle juhlijalle.
Se kietoutui minuun kuin kuristajakäärme. Puristi hitaasti ruumiini kasaan ja liikutti leukaperiäni tuottaakseen sellaisia sanoja joita se itse halusi muiden kuulevan. Minä kuuntelin sen sanoja tuntien vain pakokauhua sisälläni. Mutta en voinut liikkua, en sanoa mitään omaa. Se omisti minut ja minä menin sinne jonne se itse halusi mennä.
Sellaisiin paikkoihin en ikinä omasta tahdostani menisi.
Eräänä sellaisena yönä jossa aika tuntui sammuvan kuin kynttilä, se oppi puhumaan kanssani. Kertaakaan tätä ennen se ei ollut sanonut minulle mitään, vaan oli pitänyt minua vain lastenvaunujentyöntäjänä kivisillä kaduilla, rintana yöllisessä raivossa, tuudittajana anivarhassa linnunlaulussa. Mutta nyt, kun kirjoitin sadatta kirjettä kaukaiselle ystävälleni, tajusin katsahtaessani lattian paperimyttyihin että jokin oli muuttunut. Poimin kirjeitä lattialta ja availin niitä ruttuisiksi pöydälleni. Tuijotin eteeni uskomatta silmiäni. Se osasi puhua ja kirjoittaa. Se hallitsi suutani. Ja nyt se hallitsi jo kättäni ja ajatuksiani minun ainoana vapaanani: niinä öinä jolloin saatoin olla vähän aikaa yksin.
En muista siitä yöstä juuri mitään. Sen vain muistan, miten pihalla paloi kirjeitä toinen toisensa jälkeen sekaisin kaikken muun kirjoittamani kanssa. Minä halusin polttaa loiseni niin kuin poltetaan noita roviolla. Astuin liekkien keskelle ja yhdessä hetkessä minä olin tulessa.
Paikalle ratsastaa upealla ratsulla käsittämättömän komea mies, ja hän toteaa yläluokkaisella äänellään:
- Rouva, taidatte olla tulessa. Saanen heittää viitan suojaksenne ja sammuttaa loimot.
- Kiitos ei. Minä palan halusta.
- Sammutan sitten teidät omasta halustani. Hän tempaisee viitan harteiltaan ja putoaa samalla hevosensa selästä.
- Teillä taisi mennä jalka poikki.
- Niin, mutta kirjan luin loppuun palaen.
- Niin minäkin, poikkinaisesti.
Sankari konttaa hevosensa alitse ja jää polvilleen noitarovion eteen. Hän ryhtyy lämmittelemään koleasta ilmasta kohmenneita käsiään ja mutisee mieliharmiaan kaikenlaisille ikäville käänteille.
- Tiedättekö, olen juuri lämmettyäni saapunut tulokseen, sankari sanoo.
- Millaiseen?
- Annan teidän palaa poroksi.
- Tuo on julmaa. Ettekö te välitä naisista jotka palavat?
Hevosmies ja sankari naurahtaa hassunkurisesti. Lyö polveen lämmenneellä kämmenellän ja hihkaisee:
- Mutta rakas rouva, tehän olette minun tuotokseni. Tuo vielä palamaton paperi kädessänne jonka juuri pudotitte tuleen, olette te.
Vastaukset 2
Vanhimmat
ymmärsin mämmin, palavat sanat, sankarmyytin. Kiitos, tähän on hyvä päättää. Ja paloi pois
Itse olen heleskutin huono antamaan mitään järkevää tai auttavaa palautetta yhtään mistään, mutta luin tarinan ja viihdyin. Tunnetta oli laidasta laitaan ja tyylejä molli-suomalaisuudesta satuihin asti, piristävää kuin jääkylmä mallaspore tälläisillä helteillä!