Hei, tulin tänne purkamaan suruani joka on muuttunut raivoksi. Oli pakko saada kertoa jollekin ja tässä tämä romaani tulee..
Tänään paiskoin ovia ja tavaroitani. Ennen aina nauroin tuolle, kun elokuvissa ihmiset paiskivat tavaroita suutuspäissään hajalle. Nyt huomaan, että minusta on tullut juuri sellainen.
Kaikkihan alkoi siitä, kun vanhempani tänäaamuna herättivät ja sanoivat, että meillä on teille aika vakavaa kerrottavaa. Pian ymmärsin, että kyse oli avioerosta, kun sitä vanhempani ovat jo uhonneet vaikka kuinka kauan. Yritin pysyä kovana, mutta sorruin itkemään niin kuin aina ennenkin, kun äiti lupasi viedä avioeropaperin postiin tänään. Menin huoneeseni ja lukitsin huoneeni oven. Itkin ja itkin ja itkin. Äiti koputti oveeni ja pyysi että avaisin oven ja sanoi että se ei minun syytäni edes ole. Ajattelin, että no miksi edes olisi, enkä avannut ovea, koska arvasin, että äiti alkaa selittelemään mitä tapahtui, mitä en tahdo kuulla, en ainakaan tahtonut sinä hetkenä. Minun piti kuitenkin avata ovi jossain vaiheessa, että saan syötävää itselleni ja aukihan se jäikin. Äiti tuli sinne ja alkoi tietysti taas puhumaan, kuinka huono mies isäni on ja että mistä kaikki alkoi. Kuulin, että se johtui siitä, kun mm. minä en tee kotona tarpeeksi töitä. Asun maatilalla ja isäni mielestä täällä pitäisi paiskia töitä joka ikinen päivä, eikä mitään kotitöitä. Paiskin koulussa töitä, koska haluan menestyä koulussa, ja hyvinhän siellä on mennyt. Isäni ei ymmärrä, että ei koulun käyntikään mikään pikku juttu ole. Se vie voimia ja kun vihdoin olisi lomaa pitäisi tehdä töitä kotona. Nyt aloin syyttämään itseäni ja tajusin, että näin ei olisi käynyt muuten, mutta kun kieltäydyin auttamasta. Isä syyllistää äitiä, että hän on tehnyt meistä tällaisia. Äiti kertoi, että isä syyllistää äitiäkin tästä samasta asiasta ja veljeäni. Isä oli myös sanonut, että jos (17.v) veljeni ei tee töitä kotona hän saa muuttaa pois.
Tänään halusin papalle, koska siellä on hyvä olla, vaikken hänelle kerrokaan juuri mitään perhe-elämästämme. Äiti kertoi, että ei vie papereita postiin vielä jos vaikka tilanne muuttuisi. Ja muuttuuhan se, mutta vain vähäksi aikaa. Tätä jojoilua on ollut vaikka kuinka kauan. Nyt avioeropaperit olivat päässeet melkein postilaatikkoon asti. Nehän ovat olleet jo kauan kirjoitettuna ja äiti on ripustanut kirjekuoren heidän makuuhuoneeseensa seinälle. Kaikkein surullisinta on se, että äiti vihaa isää. Näyttää ettei mitään toivoa olisi. Isä ei puhu mitään näistä asioista, emme me edes ole läheisiä. Olen miettinyt kaikenlaista. Huomasin, että elämäni muuttuisi täysin. Niin monet asiat muuttuisivat. Olen miettinyt, että kun minulla on kissa, joka on minulle erittäin rakas, niin miten sen kävisi, eihän kissat suostu muuttamaan, koska eron sattuessa minä muuttaisin luultavasti äidin luokse, koska hän on ollut parempi vaihtoehto. Toinen on se, että minä olen vihdoin löytänyt upean harrastuksen ja minulla on siinä korkeat tavoitteet, en haluaisi jättää sitä.
Tämä on ihan hirveää, tämä tilanne saattaa laantua, mutta tulee taas pian eteen ja on sama tilanne. Avioeron avulla tämä saataisiin ehkä loppumaan, mutta en tahdo sitä ollenkaan.
Miten kestän? Pitääkö minun alkaa katselemaan uutta koulua, pakkaamaan

Vastaukset 4
Vanhimmat
Voi ei, toi kuulostaa ihan samalta, millainen tilanne meillä oli kotona..ja valitettavasti se päätyi sitten avioeroon. :/
Ja tuo käytös on ihan samanlaista. Itse käyttäydyin aivan samalla tavalla.
Toisaalta jos tulisi avioero, saisitte vihdoin rauhan sinne taloon..mutta toisaalta kaikki muuttuisi ja uudet miehet/naiset tulisivat mukaan kuvioihin.
Et voi varmaan muuta kun katsoa miten vanhempasi tilanteet järjestävät. Sitten miettiä, että mitä tekee.
Haluaisitko muuten alkaa mailailemaan?
Olisi mukava vaihdella ajatuksia.
Mä en oikeen ymmärrä tota että onko se niin kamala asia jos vanhemmat eroo?Mun vanhemmat eros jo kun olin 6v. ei se haitannut silloin eikä kyllä viäkään.Mä en osais elää sellasessa perheessä että olis koko ajan molemmat vanhemmat elämässä..Tapaan kyllä isääni usein..
Kannattaa vaan piristyä:) kyllä niillä vanhemmilla oli kai joku syy..
Kyllä mä vain epäilen että se porukoitten ero tuntuu paljon enemmän vaikuttavan elämään kun on melkein aikuinen tai teini mitä 6-vuotias lapsi.
Mut itseään ei kannata syyttää,ihmiset syyttää helposti itseään jostakin "ois pitäny" jne.
Yks syy keskustelun aloittajalle voi myös olla se että sen porukat ei rakasta enää toisia.
mut hei,tsemppiä elämään.
Ja kissalle kans.
Tuo on tuttua. Tosin minulla se on niin päin, että Äitini raivoaa siitä, koska itse en tee mukamas mitään... Vanhempani raivoavat ihan hirveästi. Olen varautunut siihen, että pian he eroavat, mutta kas, ei sitä ole tullut, ainakaan vielä...
Jos olen itsekin raivon partailla, paiskin juuri tuollalailla ovia, ja heittelen tavaroita...
Mutta voimia! Et saa antaa vanhempien masentaa sinua!