Me suomalaiset olemme kyllästyneet jo arkkitehteihin. Te arkkitehdit olette täyttäneet Suomen roskalla. Te olette kyvyttömiä itsekritiikiin ja keskusteluun. Te olette kyvyttömiä luomaan kulttuuria ja todellista laatua. Te arkkitehdit olette vain omahyväisiä, pinnallisia hölöttäjiä. Te olette tämän yhteiskunnan arrogantteja epäonnistujia. Koko ala on pantava kiireesti uusiksi. Nyt on totuuksia kaihtamattoman keskustelun aika.
Olemme kyllästyneet arkkitehteihin
kritiks
131900
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
perustelut väitteelle.
Osta sie kuule hyvä veli Raivola rysäpöksyt Viro puolelt, niit siel puolee hintaa myyvä. Hyvä laatu, ei ole mitää roskaa. Menee kenkälaatikkoon, helppo on kuljettaa. Kuule, mie luulen, et sie niit kippeesti tarviit, pliukkaasti jalkaan luikahtaap ne. Elä sie kuule turhia murehi, kaikki järjestyyp, kun pöksyt käyt kuittaamas itelles.
Vaikka nimimerkin "kritiks" avaus ei tyylillisesti lupaile hyvää pohjaa asiapitoiselle keskustelulle, vastaan tähän kuitenkin.
Arkkitehtien ammattikunnan arvostus ei ole kovinkaan korkealla, mutta voidaanko sanoa että kyse olisi kyllästymisestä? Olivatko asiat paremmin 20 vuotta sitten? Entä 1960-luvulla?
Arkkitehtien tehtävä on kehittää arkkitehtuuria ja toimia rakennusten käyttäjien edustajana. Myös ne, jotka ovat rakennusten vaikutuspiirissä (naapurit, lähiympäristön asukkaat jne.) on huomioitava.
Yleensä uusinta arkkitehtuuria on kaikkien vaikea sisäistää samantien. Sanaa muoti tai trendi voi käyttää, mikäli ymmärtää sen rakennuksista puhuttaessa tarkoittavan paljon pidempiä ajanjaksoja, kuin vaikkapa vaatemuodissa. Arkkitehtuurin "trendeissä" puhutaan kymmenistä vuosista.
1930-luvulla jalansijaa saanut funktionalismi ei ollut koko kansan arkkitehtuuria ennen sotia. Sotien jälkeen arkkitehtien ammattikunta osallistui jälleenrakennustalkoisiin kehittämällä ns. rintamamiestaloja, jotka olivat esikuvana kansanrakentamisessa pitkälle 60-luvulle.
1960-luvun ajatusmaailma, jota nykyperspektiivistä voi pitää pitkälle virheellisenä, kannusti arkkitehdit toimimaan teollisen tuotannon ehdoilla. Elementtirakentamisen, tasakattoisten ja valesokkelilla toteutettujen ratkaisujen virheet alkoivat paljastua vasta myöhemmin. 1970-luvulla pakettitaloista innostunut asuntoja hankkiva kansanosa innostui samoista asioista.
1980-luvulla postmodernismi toi historialliset aiheet muotiin, mutta kansa innostui "perinnetaloista" vasta 1990-luvulla, jolloin arkkitehdit tyrkyttivät jo uusia ideoitaan, ekologista rakentamista mm.
Arkkitehtikunta, kuten moni muukin erikoisasiantuntemukseen perustuva ammattikunta, on kieltämättä nihkeä ottamaan kritiikkiä vastaan. Viime vuosina arkkitehtuurissa on kuitenkin (taas kerran) alettu kiinnostua pinnan lisäksi myös sisällöstä, toivottavasti ilmiö yleistyy ja suomalaiset seuraavat innolla perässä. Kotirakennus ei ole pelkästään "Meidän Talo" tai "ihanasti sisustettu Tila"; se on myös osa suomalaista yhteiskuntarakennetta, osa sosiaalista lähiympäristöä, osa ekosysteemiä ja asukkaan persoonallista minäkuvaa.
Kulttuuria luodaan tekemällä jotain uutta ja ennennäkemätöntä, mutta rakentamisessa koeaika on pitkä. 50 vuotta ei välttämättä riitä näyttämään kulttuurillista merkitystä rakennuksessa. Poikkeuksia tietenkin on. Kun rakennuksen kulttuuriarvot vakiintuvat, se on jo osa historiaa. Tämä synnyttää virheellisen kuvan siitä, että vain vanha on hyvää ja hyvää saa jos matkii vanhaa. Todellinen laatukin paljastuu vasta, jos rakennus kestää kauemmin, kuin suunnittelijan, rakentajan tai tilaajan eliniän.
Tässä yhteiskunnassa onnistujina pidetään niitä, jotka osaavat rahastaa oikeassa vaiheessa. Siinä mielessä arkkitehteja voi laajasti katsoen pitää epäonnistujina. Sen verran taiteilijaluonnetta ammattikunnasta löytyy.
Arkkitehdin ammattikuva uudistuu koko ajan, mutta kiireellisillä muutoksilla ei yleensä saada mitään hyvää aikaiseksi. Keskustelu jatkukoon.
Arkkitehti, muut suunnittelijat, urakoitsija, kiinteistönvälittäjä, rakennuttajakonsultti, tilaaja, käyttäjä... Sitten vielä rakennustarvike-, rakennusaine- ja elementtiteollisuus. Aliurakoitsijat ja valmistajat. Rakennuslautakuntien maallikkojäsenet ja muut poliitikot. Asemakaavat, rakennusmääräykset ja suunnitteluohjeet.
Pelissä on monta pelaajaa ja nykyisin arkkitehdin kädessä tuntuu aina olevan Musta Pekka.
Niiden yli kolmenkymmenen vuoden aikana, kun olen näissä hommissa ollut, arkkitehdin osuus lopputuloksesta on radikaalisti pienentynyt. Vaikutusmahdollisuudet ovat – normaaleissa projekteissa etenkin - olemattomat, mutta mahdollinen epäonnistuminen jää julkisuudessa arkkitehdin - ja koko ammattikunnan vastuulle.
Projektin aikana jokainen katsoo olevansa arkkitehtiä parempi arkkitehtuurin asiantuntija ja sen valmistuttua jokainen kadunmies se vasta asiantuntija onkin! On jokaisella tietysti oikeus mielipiteeseensä, itse asiassa, mitä enemmän kansalaiset ovat aidosti kiinnostuneita arkkitehtuurista, sen parempi!
Elementtiteollisuuden liekanaruun taisimme itse työntää kaulamme. Emme ainakaan paljoa vastustelleet – olihan se teknistä ja rakennustaloudellista edistystä. Eikä meillä tietysti ollut vaihtoehtojakaan: ensimmäiset työpiirustukseni laadin 1975 (?) tilanteessa, jossa asuinkerrostalo oli suunniteltu paikallavalulle ja julkisivumuuraukselle, mutta urakoitsija halusi täyselementtirakenteen tiililaattaelementteineen kaikkineen.
Pahinta on kuitenkin ollut se, että yhteys käyttäjän ja arkkitehdin välillä on kutakuinkin kadonnut. Harvoin enää teemme työtä käyttäjälle ja silloinkin kun teemme, välissä ja vieressä on liuta muita ja käyttäjää edustaa komitea. Luontevaa ja luottamuksellista keskustelua käyttäjän tarpeista ja painotuksista ei juurikaan enää käydä.
Itse tunnen työskenteleväni tyhjiössä, kun käyttäjä ei ole inspiroimassa minua. Emmehän me itsellemme suunnittele, emmekä grynderille tai kiinteistönvälittäjälle, vaan ihan oikeille ihmisille! Suunnitteluaikana sellaista vain ei tapaa kertaakaan.
Tämmöistä tähän hätään.
pysyä mahdollisuusksien mukaan rakentavana. Ei arkkitehtien niskaan ihan kaikkea paskaa voi kaataa, kyllä sieltä löytyy näkemystä, osaamista ja haluakin luoda toimivaa ja kaunista, mutta kun ovat nuo taloudelliset ja poliittiset intressit yleensä niin paljon tärkeämpiä kuin asukkaiden mielipiteet.
En ole itsekään mikään ehdottoman suuri arkkitehtien fani, mutta kyllä sieltä löytyy myös paljon hyvää ja tarpeellista tietoa ja osaamista. Katse pitäisi siis kääntää päättäjiin ja rakennuttajiin jotka rajoittavat liikaa suunnittelua.
Minulla olisi samansuuntaisia ajatuksia monista muista ammattikunnista... Mitäs sinä teitkään?
Lääkärit, juristit, kansanedustajat, insinöörit... ja varsinkin kauppiaat, koko hoidon voisi vaihtaa. Mutta jos keskusteltaisiin täällä kuitenkin arkkitehtuurista.
......................... ?
Lieneekö seuraavassa kyse edeltävän kirjoittajan mainitsemasta tyhjiöstä eli kontaktin puutteesta loppukäyttäjään: Jokin aika sitten Helsingin Sanomissa esiteltiin uuden asuinalueen luonnoksia. Huomioni kiinnittyi jälleen kerran suunnitellun rivitaloalueen asuntojen pihojen pienuuteen. Pihat olivat paitsi pieniä tilkkuja, myös sijoitettu niin, että niihin oli avoin näkymä. En voi millään uskoa, että ko. suunnitelmassa olisi loppukäyttäjää konsultoitu. Pitääkö syyllistä etsiä arkkitehdista vai kaavamääräyksistä? Tämäntyyppisiä ratkaisuja on nähtävissä esimerkiksi Vantaan Kartanonkoskella, jossa sinänsä viihtyisäksi koetun asuinalueen sisällä on joitakin pientaloja/rivitaloja, joiden takapihat eli yksityinen alue on sijoitettu kadun puolelle. Ilmansuunnallisesti edulliseen suuntaan toki, mutta näkymä on lähinnä irvokas: jalkakäytävässä kiinni vierivieressä pikkiriikkiset pihapahaset, joihin hädin tuskin mahtuu grilliseurue pöydän ääressä istumaan. Pensasaidat kasvavat muutaman vuoden kuluttua, mutta sitä ennen oma takapiha on kaikille avoin tarjotin.
Vastaukseksi tarjottaneen maan hintaa ja sitä, että pitää rakentaa tehokkaasti. Jos näin on, menetetään ihmisen peruskaipaus yksityiseen alueeseen. En usko, että yksikään arkkitehti muuttaisi asumaan asuntoon, jossa piha on piinallisen pieni ja vieläpä kadun varressa!
Samalla asuinalueella on toteutettu myös ns. ketjutaloja, joissa talot ovat keskieurooppalaiseen tapaan kiinni toisissaan. Pihat jäävät talon jatkeeksi talon "yksityispuolelle". Tämä on oiva ratkaisu, varsinkin jos piha on tarpeeksi pitkä, jolloin pihan perälle mahtuu puuistutuksia näkösuojaksi mahdollisia naapuritaloja vastaan.
Arkkitehtien/suunnittelijoiden soisi siis lämpimästi huomioivan varsinaisten asuntojen lisäksi myös asuntojen ulkotilojen inhimillisyys. Jos Suomessa kertakaikkiaan ollaan siinä pisteessä että on pakko asua tiuhasti rivitaloissa, rakennettakoon edes pihat kohtuullisen kokoisiksi ja sillä tavoin että niistä aitaamalla saa itselleen ns. "oman yksityisen alueen".
minä omistan asunnon mainitsemaltasi Kartanonkoskelta, enkä kuollaksenikaan muista, missä on ihmisten pihoja kadulle päin. Vaikka alueella tarmokkaasti reippailen.
Ei, kyllä ne kaikki taitaa sittenkin olla sisäpihoille päin. Tai ehkä muistan sitten ihan väärin. Noitten ns. valtaväylien varteen ei kyllä avaudu ensimäistäkään pihaa, tiedä sitten noista reuna-alueitten kaduista, joilla ei ketään juuri liiku.
Mitenkäs uskottava luulet olevasi jos aloitat lässytyksesi "me suomalaiset..." Onkohan sinulla oikeasti valtuudet allekirjoittaa mitään kaikkien suomalaisten nimissä...?
kansaa, vaikka kansa huutaa kurkku suorana EI, kansanedustaja kuulee KYLLÄ.
Mistä primitiivireaktio?
Veikö arkkitehti naisesi?
"Me suomalaiset olemme kyllästyneet jo arkkitehteihin."
Arkkitehdit ovat siis ruotsalaisia?
Minkämaalaisia rakennusarkkitehdit ovat?