ei isää

Minulla on sama juttu kuin sulla, eli tiemme erosivat kun lapsemme olivat 3- ja 5-vuotiaat. Aluksi isä silloin tällöin jaksoi käydä lapsia tapaamassa, mutta nykyisin ei enää, ei edes kinuamisen kera. Hän on täysin uppoutunut ollut aina töihinsä, mutta sitten tuli työkuvioissa mukaan liiaksi alkoholi. Alkoholismi muutti häntä, hän ei ole lainkaan se sama ihminen, joka ennen oli.
Eniten minua harmittaa, että nyt 5-vuotias poikamme joutuu elämään ilman isän mallia kokonaan ja toinen on se, että elän kaukana omasta suvustani.Tunnen usein itseni yksinäiseksi ja olisi todella kiva kun joskus olisi hieman omaakin aikaa. Ex ei vain välitä lapsistaan, ei hän elatuksiakaan maksa eikä ole millään tavoin lasten elämässä mukana. Ei ole tullut sairaalaan kun on sattunut tapaturma eikä ole tullut koulun saatikka päiväkodin juhliin.
Itse olen päättänyt lähteä takaisin pohjoiseen etelästä omia sukulaisia lähelle, silloin isään tulee matkaa 600 kilsaa, mutta eipä tuo halua nähdä lapsia muutenkaan. Siellä minulla on veli ja sisko puolisoineen, joten on varmasti rikkaampaa elämää lapsillekin.

laseten varjolla jonkinasteinen läheisriippuva, kerta joudut "kinuamaan"

Ei ole isästä kuulunut mitään..Noh ei näin pitkän ajan jälkeen lapset edes kysele..Ainakin pojilla on viha päällä isää kohtaa koska ainaiset lupaukset yms..ja mitään ei koskaan pidetty..Se vaan rasittaa että joutuu itse paikkaamaan toisenkin vanhemman paikan..siitäkin alkaa ajan kuluessa nauttimaan kun ei ota siitä paineita vaan nauttii lapsista,ja niiden olemassa olosta.Eikä ole muuten minullakaan ollut koskaan lapsenvahtia vaan lapset aina mukana joka paikassa Joten samassa veneessä ollaan(lapsia 4 )Hyvää kesän jatkoa sinulle ja lippu korkella =)

Sama vika, paitsi ettei tullut katsomaan lapsiaan vaikka lapset itse aikanaan kinusivat. Lapset ovat pian aikuisia, eikä tilanne ole mitenkään muuttunut. Tuskin muuttukaan, enkä minä ainakaan enää viitsi edes aloittaa aiheesta keskustelua, sillä se vuosien mittaan on tullut harvinaisen selväksi, että lasten kasvatus, elatus ym. on jäänyt täysin minun vastuulleni ja näköjään minä maksan yksin myös lasten opiskelut ja todennäköisesti vastaan itse siitä, että lapset lähtevät kunnialla elämään omaa elämäänsä.
Sen olen vain päättänyt, että kun molemmat lapseni ovat täysi-ikäisiä, niin en halua kuulla enkä nähdä vilaustakaan heidän isästään senkoommin. Toistakymmentä vuotta olen eron jälkeen kuunnellut tuolta mieheltä koottuja selityksiä joita en ole pyytänyt, haukkumisia asioista joihin minulla ei ole ollut osaa ei arpaa ja oikonut minusta kerrottuja valheita, joten minun sietokyky loppuu tasan tarkkaan siihen päivään, kun nuorempi täyttää 18 v. Sanokoon muut mitä tahansa!

En ole samassa tilanteessa muutoin, kun että olen itse kasvanut niin, ettei isäni ole minua halunnut tavata. Jos jostain syystä (esim. sukulaisilla kyläillessä) olemme samaan paikkaan eksyneet, niin isä ei ole edes silmiin katsonut tai tervehtinyt. Olen ollut vain ilmaa.
Tästä huolimatta minusta on kasvanut kunnon kansalainen. Lapsena se tietysti harmitti ja joskus katkerakin oli, mutta jotenkin iän myötä nykyisin jopa hymyilen asialle ja ajattelen, että isällä on varmaan ollut syynsä tähän. Asioilla kun tahtoo olla aina monta puolta.

Näin taustana, mutta muutoin halusin sanoa, että jos isä ei halua tavata lapsiaan, niin älkää te äitinä tehkö siitä suurta numeroa ja luoko katkeruutta lapsiinne. Sillä lapset kuitenkin sopeutuvat ja oppivat elämään asian kanssa. Pahinta on kuitenkin, jos lapsille hoetaan, että isä ei halua nähdä teitä. Sehän luo syyllisyyttä lapsille ja he saattavat ajatella, että syy on heidän. Ja näinhän ei missään nimessä ole.

Itsekin olen tilanteessa jossa lapsellani ei ole isää, tai no isähän on mutta hän ei halua poikaansa tavata. Meillä meni sukset ristiin jo kun odotin poikaamme, eli he eivät ole tavanneet koskaan.
Nyt 5vuotias poikani, vähän väliä kyselee isästään, "milloin se tulee käymään, milloin me mennään käymään, miks mulla ei oo isää" ja itkuhan siinä tulee. Meinaa itselläkin tulla, kun miettii ja näkeekin kuinka se koskee pieneen (iloiseen, reippaaseen ja) herkkään lapseen. Itse en oikein tiedä mitä näissä tilanteissa vastaisin, voinko mä rehellisesti sanoa ettei isäsi halua tavata?? Itsestäni se kuulostaa julmalta.. ja sitähän se onkin.. Mutta miksi minä siitä syyllisyyttä kannan..? Tähän mennessä olen vastannut että isä asuu niin kaukana ettei tapaaminen ole mahdollista. Ja tämähän ei ole tosiasia, välimatkaa ei taida olla kuin reilut 100km. Hirveä syyllisyys painaa tuosta valehtelustakin.
No nyt on sitten poika alkanut päivähoidossa sepittelemään juttuja muille lapsille ja hoitajille mitä on muka tehnyt isänsä kanssa. Poika on hyvin takertuvainen minuun, mutta mielellään kyllä menee päivähoitoon ja sukulaisiin yökyläänkin. Onnekseni sukulaisista löytyy miehen mallia pojalle, mutta eivät hekään isää korvaa.