Ja annan kaiken mennä päin helvettiä, näin Zen caféta lainatakseni.
Tosin voisin sanoa olevani rakastunut edelleen, enkä taas. Tai rakastunut taas uudelleen niinkuin joka päivä.
Tunnen oloni kovin puuroiseksi. Tämä poika. Hän on ollut olemassa minulle kaksi ja puoli vuotta, tapa jolla ensimmäistä kertaa tapasimme teki minuun jo silloin niin suuren vaikutuksen että ihastuin samantien.
Kun siitä kului puoli vuotta, vietimme hieman aikaa yhdessä, emme tosin kahdestaan mutta kuitenkin toisemme huomioiden. Pidimme yhteyttä tekstiviestein ja sähköpostein lähinnä, ensimmäisen kerran soitinkin hänelle vasta ihan kuukausi sitten.
En sitten tiedä, missä vaiheessa tämä tunne muuttui rakastamiseksi. Mutta sitä se on, ei se voi olla mitään muuta. Tiedän sen. Siinä vaiheessa kun hetken seurustelin toisen pojan kanssa ja tunsin sen olevan väärin, tajusin. En ole koskaan ennen tuntenut näin.
Se, mitä välillämme tapahtuu ja on tapahtunut ensimmäisestä kohtaamisesta lähtien... se on käsittämätöntä. Se tunne. Se on jotakin, jota en tässä voisi kuvailla.
Siinä katseessa, siinä hymyssä, siinä pojassa vain on jotakin, jota ilman en kykene elämään. Vuosi sitten läheisyytemme oli huipussaan, niin kuvittelin silloin. Missä ikinä kohtasimmekaan, kohtasivat katseemme moninkertaisesti siihen nähden. En voinut olla katsomatta, ja hän hymyili.
Viime vuoden lopulla vietimme hetkiä kahdestaan, halailimme ja juttelimme, pojan ajatusmaailma on hyvin samanlainen kuin omani, hän on avannut silmiäni joidenkin asioiden suhteen aivan uudella tavalla.
Juuri viime vuoden lopulla koin muutamia uskomattomia hetkiä pojan kanssa. Hiusten silittäminen, sormien sively ja pään sylissä pitäminen ei teistä ehkä kuulosta suurelta, mutta siinä tilanteessa missä se tapahtui, se merkitsi hyvin paljon.
Rakkauteni syveni entisestään.
Olen liian monena iltana itkenyt pojan takia, välillä tuntuu liian pahalta ajatella häntä tai sitä, että hänellä on ollut tyttöystävä koko yhteisen aikamme ajan. Olenko siis vain ymmärtänyt väärin, olenko tulkinnut pieniä hymyn takaisia ajatuksia pieleen, olenko vain liian rakastunut nähdäkseni sen, mitä todellisuudeksi kutsutaan?
Minuun sattuu ajatella, että poika tuskin koskaan saa kuulla tunteistani, eikö se vain olisikin väärin puhua niistä nyt ja tässä tilanteessa? Olemme ystäviä, olemme jälleen pikkuhiljaa lähentyneet pienen tauon jälkeen, tiedän että kesän jälkeen on luvassa täysin uusi alku.
Minä en voi unohtaa, minä tahdon hänet viereeni vaikka tiedän etten saisi.
Jokainen kaunis kappale kertoo hänestä, jokainen kaunis tarina on hänen tarinansa, jokainen tunne hänen tunteensa, jokainen kuva hänen kuvajaisensa.
Minä olen lukossa. Voisitteko te auttaa minua, mitä minun pitäisi tehdä? Pitäisikö minun antaa pojalle avain ja pyytää tätä avaamaan minut?
Kiitoksia.
Tosin voisin sanoa olevani rakastunut edelleen, enkä taas. Tai rakastunut taas uudelleen niinkuin joka päivä.
Tunnen oloni kovin puuroiseksi. Tämä poika. Hän on ollut olemassa minulle kaksi ja puoli vuotta, tapa jolla ensimmäistä kertaa tapasimme teki minuun jo silloin niin suuren vaikutuksen että ihastuin samantien.
Kun siitä kului puoli vuotta, vietimme hieman aikaa yhdessä, emme tosin kahdestaan mutta kuitenkin toisemme huomioiden. Pidimme yhteyttä tekstiviestein ja sähköpostein lähinnä, ensimmäisen kerran soitinkin hänelle vasta ihan kuukausi sitten.
En sitten tiedä, missä vaiheessa tämä tunne muuttui rakastamiseksi. Mutta sitä se on, ei se voi olla mitään muuta. Tiedän sen. Siinä vaiheessa kun hetken seurustelin toisen pojan kanssa ja tunsin sen olevan väärin, tajusin. En ole koskaan ennen tuntenut näin.
Se, mitä välillämme tapahtuu ja on tapahtunut ensimmäisestä kohtaamisesta lähtien... se on käsittämätöntä. Se tunne. Se on jotakin, jota en tässä voisi kuvailla.
Siinä katseessa, siinä hymyssä, siinä pojassa vain on jotakin, jota ilman en kykene elämään. Vuosi sitten läheisyytemme oli huipussaan, niin kuvittelin silloin. Missä ikinä kohtasimmekaan, kohtasivat katseemme moninkertaisesti siihen nähden. En voinut olla katsomatta, ja hän hymyili.
Viime vuoden lopulla vietimme hetkiä kahdestaan, halailimme ja juttelimme, pojan ajatusmaailma on hyvin samanlainen kuin omani, hän on avannut silmiäni joidenkin asioiden suhteen aivan uudella tavalla.
Juuri viime vuoden lopulla koin muutamia uskomattomia hetkiä pojan kanssa. Hiusten silittäminen, sormien sively ja pään sylissä pitäminen ei teistä ehkä kuulosta suurelta, mutta siinä tilanteessa missä se tapahtui, se merkitsi hyvin paljon.
Rakkauteni syveni entisestään.
Olen liian monena iltana itkenyt pojan takia, välillä tuntuu liian pahalta ajatella häntä tai sitä, että hänellä on ollut tyttöystävä koko yhteisen aikamme ajan. Olenko siis vain ymmärtänyt väärin, olenko tulkinnut pieniä hymyn takaisia ajatuksia pieleen, olenko vain liian rakastunut nähdäkseni sen, mitä todellisuudeksi kutsutaan?
Minuun sattuu ajatella, että poika tuskin koskaan saa kuulla tunteistani, eikö se vain olisikin väärin puhua niistä nyt ja tässä tilanteessa? Olemme ystäviä, olemme jälleen pikkuhiljaa lähentyneet pienen tauon jälkeen, tiedän että kesän jälkeen on luvassa täysin uusi alku.
Minä en voi unohtaa, minä tahdon hänet viereeni vaikka tiedän etten saisi.
Jokainen kaunis kappale kertoo hänestä, jokainen kaunis tarina on hänen tarinansa, jokainen tunne hänen tunteensa, jokainen kuva hänen kuvajaisensa.
Minä olen lukossa. Voisitteko te auttaa minua, mitä minun pitäisi tehdä? Pitäisikö minun antaa pojalle avain ja pyytää tätä avaamaan minut?
Kiitoksia.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Vaikka tilanteesi on aika vaikea, niin se kuulosta silti ihanalta :P
En oikeen osaa kuvitella kun että mitä itse tekisin tossa tilanteessa. Vaikka sanotaan, että hyvää kaveruutta ei kannata pilata rakkauden takia, niin tossa tilanteessa, mä varmaan tekisin niin. Vaikka mistä sitä tietää, että menisikö ystävyytenne pilalle.
Ainakin kertomastasi päätellen voi sanoa, että poika pitää sinusta ja aika paljon ja se on jo hyvä alku. On mahdollista, että se pitää tästä tilanteesta näin... mut jos tosiaan oot hajoomaisillasi, niin mun on olis varmaa pakko kertoo tossa tilanteessa tunteistani :o
Toisaalta jos kerrot niistä, niin voit sanoa, että et halua pilata kaveruuttanne.. etkä halua sekaantua pojan ja tytön väliin, mutta sun on vaan pakko kertoa se. Ja sanoa myös, että jos pojalla ei oo mitään tunteita enemmän kun kaverina suhun, niin voit pysyä myös tämän kaverina.
Elikkä noin varmaan mä tekisin.. mut pääasia, et teet niin kun SUSTA tuntuu oikeelta :)) Onnea matkaan!
Vastauksesi oli kovin piristävä, hymyilin vain kun luin sitä.
Minä päätin, että kerron hänelle, kun tilanne on sopiva. Eihän minulla periaatteessa mikään kiire ole, mutta jos poika ei saisi koskaan tietää... se sattuisi kyllä.
On vain vaikea arvailla, mitä mieltä poika olisi jos kertoisin, voihan olla ettei hän pystyisi olla enää normaalisti ja se olisi sitten siinä se ystävyys. Toisaalta saatan kyllä olla aika läpinäkyvä, tiedä sitten millainen kuva pojalla on ystävistä ja heidän välisestä käyttäytymisestä.
Kiitoksia kannustavasta vastauksestasi. :)
Herättääkö Leevi and The Leavings - Toteemipaalu mitään?
Öh, eipä taida... pitäisikö? En ole koskaan tainnut edes kuulla koko kappaletta. Voisitko siis kertoa hieman, mitä tarkoitat? :)
Ajattelin, että saattaisi levyhyllystäsi lyötyä, mutta eipä tuossa nyt mitään niin hirveän oleellista ole. Kaksimielinenhän tuo vähän on, mutta kertonee jotain hieman samansuuntaisesta tilanteesta.