Poikani täytti juuri kaksi vuotta. Sairautensa takia hänestä otetaan paljon verikokeita, annetaan injektioita, silloin tällöin otetaan myös muita kivuliaita tutkimuksia. Kyse ei ole mistään yksittäisistä, vaan ihan päivittäisistä toimenpiteistä, joissa käydään kotoa käsin. Kaikkiin näihin liittyy tietysti myös kiinnipitotilanteet, koska poika on oppinut mikä on ikävää ja pistää kovasti vastaan. Emme tiedä koska keksitään jotain vaihtoehtoisia menetelmiä.
Tämä on raastavaa minullekin. En osaa olla riittävänä tukena, minusta ei ole hyötyä jos itken itse aina vieressä. Nyt on mieltäni alkanut painamaan sekin, muistaako tämänikäinen näitä vanhempana? Vaikuttaako kehitykseen ym. Minä luulen että lapsi kärsii samalla tavalla, kuin lapsi joka joutuu kokemaan muuten väkivaltaa! Hän yrittää puolustautua, mutta sitä enemmän paikalle tulee kiinnipitäjiä. Hän ei voi muuta kuin huutaa, ja kun siitä selvitään, sama on taas edessä illalla tai seuraavana aamuna. Vaikka kyse on sairaudesta ja sen vaatimasta hoidosta, ei lapsi tätä ymmärrä, vaikka miten selittäisi. Hän luulee vain että häntä kiusataan.
Jos jollain on yhtään samanlaista tilannetta tai on muuten minua viisaampi, niin olisi kiva jos kirjoittaisit.
Tämä on raastavaa minullekin. En osaa olla riittävänä tukena, minusta ei ole hyötyä jos itken itse aina vieressä. Nyt on mieltäni alkanut painamaan sekin, muistaako tämänikäinen näitä vanhempana? Vaikuttaako kehitykseen ym. Minä luulen että lapsi kärsii samalla tavalla, kuin lapsi joka joutuu kokemaan muuten väkivaltaa! Hän yrittää puolustautua, mutta sitä enemmän paikalle tulee kiinnipitäjiä. Hän ei voi muuta kuin huutaa, ja kun siitä selvitään, sama on taas edessä illalla tai seuraavana aamuna. Vaikka kyse on sairaudesta ja sen vaatimasta hoidosta, ei lapsi tätä ymmärrä, vaikka miten selittäisi. Hän luulee vain että häntä kiusataan.
Jos jollain on yhtään samanlaista tilannetta tai on muuten minua viisaampi, niin olisi kiva jos kirjoittaisit.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ihan sydän syrjällään luin tekstiäsi. Varmasti aivan lohduton tilanne sinulle äitinä.
En osaa mitään tyhjentävää sanoa, ehkä joitain pikkuseikkoja, joita voit pohtia, jos jonkinlaista helpotusta edes olisi.
Varmasti lapsi ihmettelee, sitä ei varmaan voi auttaa. Mutta kuitenkin, jos toistuvasti, yhä uudelleen vain selität hänelle yksinkertaisin sanoin, miksi ja mistä syystä, uskon, että pikkuinen ymmärtää äänensävyistä, elekielestä ja siitä, että jotain "tärkeää" nyt selitetään. Ja mitä enemmän ymmärrys kasvaa, sitä enemmän hän vähitellen alkaa ymmärtämään. (Itse luin yhdestä vauvakirjasta aikoinaan, että kun vastasyntyneen tuo kotiin sairaalasta, olisi kuulemma hyvä esitellä hänelle paikat kotona! eli siis vain tarkoittaa, että se pienikin, sanoja vielä ymmärtämätön otetaan asioihin mukaan)
Olet kuitenkin lapsesi äiti, ja hän turvaa sinuun. Kun olet läsnä, empaattisena ja rauhallisena, kun häntä pitää pitää kiinni ja pistää, voit omalla rauhallasi välittää rakkautta hänelle siinä tilanteessa, kyllä hän sen varmasti vaistoaa.
Kun ei kuitenkaan ole kyse oikeasti siitä, että hänet hylättäisiin tai hänelle vasiten tehtäisiin väkivaltaa. Ehkä voit ajatella niin - pojallasi kuitenkin on turvallinen vanhempi siinä mukana.
Itse kärsin pienenä toistuvista korvatulehduksista, muistan kuin eilisen päivän, kuinka kiljuin korvia puhkottaessa, muistan yksityiskohtia odotushuoneestakin, ja sitä tapahtui monta kertaa kuukaudessa. Varttuessa niitä aiempia "traumoja" varmasti pystyy käsittelemään, kun on perheen tuki kuitenkin ympärillä. Itselleni jäi jonkinasteinen neulapelko, mutta ei mitään ihan ylitsepääsemätöntä.
Selviätte kyllä, kun annat rauhaisaa yhdessäoloaikaa pojallesi aina vastapainoksi, varsinkin jälkeenpäin hali paljon, ja aina selosta, kuinka mielelläsi et joutuisi sinne viemään, mutta kun pitää "siitä ja siitä syystä" ja että vaikka se ei ole kivaa, niin yhdessä te selviätte siitä. Rakkautta, rakkautta, rakkautta - lapsesi kyllä sen viestin ymmärtää, usko vain!
Laitan tähän vielä yhden oman "selviämiskeinoni", jos siitä vaikka jotakin pientä apua olisi.
Kun tyttäreeni sattuu ja on kipeä, kun pidän häntä sylissä, ajattelen, että suljen hänet itseni kanssa kuin pehmeään untuvapilveen, ympäröin äidinrakkaudella niin ettei hänellä voi olla mitään hätää. Sitten hengitän syvään sisään ja samalla ajattelen, että hengitän itseeni, pois hänestä, kaiken hänen tuntemansa kivun ja pahan olon - koska minä kestän sen kaiken paremmin ja osaan käsitellä sen. Yhä uudelleen ja uudelleen hengitän sisään hänen pahaa oloaan pois hänestä - vähän kuin imisin pois myrkkyä haavasta... Onhan tämä vain mielikuvaharjoitus, mutta ehkä vain kuvittelen, usein lapsen itku siinä jonkin verran laantuukin... Ja uskon siis, että sen suojelevan rakkauden lapsi varmasti aistii.
Kaikkea hyvää teille.
Hei!
Itse olen lapsena pienestä pitäen tuohon teini-ikään asti sairastellut. Ensin korvat ja sitten muuta.
Minä myös muistan ne verikokeiden ottamiset kaikki ínhottavat kokeet. Yksi pahimmista oli munuaiskokeet. Onneksi ne otettiin "vain" kahden vuoden välein. Siitä muistan sen, että kun olin parantunut about 15vuotiaana, olin onneni kukkuloilla, ettei siellä tarvinnut enään käydä.
Itselleni ei ole jäänyt traumoja. Siis en vanhempana ole inhonnut tai karttanut sairaaloita. Sen muistan lapsena, että toivoin aina, että olisin yhtä terve kuin muut lapset. Aina kun meni yökylään jollekkin, piti muistaa myös lääkkeet (aamuin, illoin).
Mutta toivon, että sinunkin lapsesi vanhemmiten ymmärtää tämän hetkisen asian.
Itselläni on nyt 11/2 vuotias poika ja toivon hartaasti, ettei hän tulisi koskaan kokemaan samaa kuin minä. Riipputta siis siitä, ettei minulle pahoja traumoja ole asioista jäänyt. Ikäviä asioitahan nuo ovat.
Niin sen muistan vielä, että about tuosta 8v eteenpäin olin hyvinkin itsenäinen noiden verikokeiden suhteen. Olin jo silloin kuin vanha tekijä. Itseäni aina huvitti, kun minulle tarjottiin tarroja, tikkareita (siis jos oli uusi hoitaja), että ottakaa vaan se koe, että pääsen kotiin :-).
Kaikkea hyvää teille ja voimia eteenpäin!