Eli näin aluksi pyydän että kommentoisitte tarinani alun sekä hyviä että huonoja puolia. Mihin kiinnittäisin huomiota ja mitä jatkan samalla tavoin. Ja sitten tarinaan.
Yön hiljaisuuden rikkoi taistelun ääni. Miekat iskivät, keihäät sinkoilivat ja nuolet lentelivät. Miehiä kuoli, sekä Pohjolan että Balmeran rintamilla. Vain sisulla pohjolalaiset olivat pitäneet muureja pystyssä, mutta pian Pohjola kaatuisi. Kaikki tajusivat sen ja yrittivät pelastaa itsensä sekä perheensä.
Kuningas katseli taistelua linnansa korkeimman tornin huipulta. Hän oli käskenyt hakea vaimonsa, Syrenen, luokseen. Ensilumi satoi hiljalleen maahan taistelun tuoksinassa ja kuninkaan tuska lisääntyi jokaisen menetetyn ihmishengen jälkeen. Hänen pieni maansa oli pitänyt pintansa Balmeraa vastaan seitsemän pitkää vuotta. Hän oli menettänyt neljä poikaa ja kaksi tytärtä. Pohjola kaatuisi tänä yönä, kuningas ajatteli ja sulki silmänsä ajatellen rauhan aikaa, jota ei edes muistanut kunnolla. Hän ajatteli Pohjolan vihreitä metsiä, ylväitä vuoria ja sinisiä järviä. Kaikki tuo olisi pian menetetty.
Hiljaa huokaisten kuningas kääntyi pois ja näki vaimonsa edessään. Naisen, jota oli rakastanut koko elämänsä. ”Oletko ollut jo kauankin siinä?” kuningas kysyi. ”En, tulin juuri hetki sitten Cyron, mutta mietin vain miksi olet niin surullinen.” sanoi Syrene hiljaa katsellen miestään. Cyron huokaisi jälleen ja sanoi: ”Emanuel kaatui kaartinsa kanssa, sinun pitää paeta poika mukanasi.”
Syrene seisoi hiljaa tajuten tyrmistyneenä, että hänen vanhin poikansa oli kuollut taistelussa. Hän ei voisi menettää enää toista, eikä miestään. ”En lähde jos et sinäkään!” Syrene huudahti ja katsoi Cyronia katseella, mikä olisi helposti kaatanut suuren vuoren. ”Se on ainoa mahdollisuus.” sanoi Cyron hiljaa. ”Mutta en halua jättää sinua!” Syrenen huusi ja hänen silmänsä kostuivat. ”En ikinä, rakastan sinua liikaa.” ” Niin minäkin sinua, mutta se on ainoa mahdollisuus.” sanoi Cyron. Epätoivoisesti Syrene etsi muuta keinoa, kunnes yhtäkkiä tajusi sen. ”Bruno!” hän henkäisi. Cyron katsoi hetken Syreneä. Niinpä tietenkin, Bruno.
Bruno juoksi linnan käytävillä. Hän oli juuri saanut käskyn kuninkaalta hakea poika ja paeta tämän kanssa pois. Hänen pitäisi hoitaa poikaa koko elämänsä ja valvoa, että tämä kasvaisi kuninkaan mittoihin. Mutta kuinka, ajatteli Bruno, kuinka minä sen teen kun en ole koskaan edes koskenut niin pieneen lapseen.
Käytävillä juoksi palvelijoita ja sotureita. Linnaan tunkeuduttiin ilmeisesti samaan aikaan. Bruno lisäsi vauhtiaan ja törmäsi nurkan takaa tulleeseen balmeralais sotilaaseen. Molemmat lensivät nurin. Tajutessaan törmänneensä balmeralaiseen Bruno nousi heti ylös ja potkaisi sotilasta päähän. Anteeksi, Bruno ajatteli ja juoksi vielä lujempaa kohti kuninkaallisen pojan huonetta.
Pojan huone oli kolmannen kerroksen itäisessä siivessä. Bruno juoksi tyhjillä käytävillä kuullen pienen pojan itkun. Tulossa ollaan, ajatteli Bruno. Viimein hän pääsi siihen käytävään, joka johti pojan huoneeseen. Hengästyneenä hän avasi pojan huoneen oven ja astui sisään.
Poika istui itkien sängyllään ja katseli Brunoa vetisin silmin. ”Ei mitään hätää pikkuinen.” sanoi Bruno hiljaa hymyillen. Hän asteli sängyn viereen, nosti pojan syliinsä ja oli lähtemässä kunnes tajusi, että ei ole paikkaa mihin mennä. ”Mihin nyt.” hän sanoi hiljaa itsekseen. Alhaalta kuului jo balmeralaisten ääniä. Aika oli kulumassa vähiin.
Bruno katseli ympärilleen ja huomasi ikkunan. Hän aukaisi sen ja katsoi alas. Ei, siitä ei voisi hypätä. Hän tarvitsi narua, eikä sitä ollut kuin varastossa ja varasto oli länsi siivessä. Bruno kurkisti ovesta ja astui käytävään. Poika sylissään hän juoksi länsi siipeen.
Onnekseen hän ei kohdannut balmeralaisia, eikä matkalla ollut esteitä. Varastoon tullessaan hän huomasi aikeensa turhaksi. Varasto oli jättimäinen. Se oli ainakin viisikymmentä metriä pitkä ja kaksikymmentä metriä leveä. Bruno etsi varastosta narua, mutta löysi hyllyiltä vain astioita ja lattia oli täynnä vanhoja huone kaluja. Bruno laski lapsen alas ja istui lähimmälle tuolille. Hän oli epäonnistunut ja pahasti. Hän ei ollut päässyt edes ulos.
Poika nyppi Brunon housuja ja uikutti. ”Mitä nyt!” sanoi Bruno kiukkuisesti. Poika katseli Brunoa ja osoitti sitten jotain tavara kasan takaa. Bruno vilkaisi sinne ja näki vain oven. ”Hienoa löysit oven josta tulimme.” Bruno sanoi ja kääntyi pois. Hän asteli edessään olevan hyllyn taakse ja näki edessään oven. Hän käännähti takaisin ja näki toisen oven, sen minkä poika oli näyttänyt. Hymyssä suin hän nosti pojan syliinsä ja astui tuosta ovesta sisään.
Heidän edessään laskivat portaat niin pitkälle kuin he pystyivät näkemään. ”Takaovi!” Bruno huokaisi ja kapusi portaita alas. Hän oli luullut takaovea vain humalaisten hourailuiksi, koska kukaan ei koskaan löytänyt takaovelle toistamiseen. Takaovi oli ovi joka vei siitä menijän pitkälle linnan vieressä alkavaan metsään. Takaovi oli yksi niistä linnan salaisuuksista, jota edes kuninkaalliset eivät osanneet käyttää.
Portaat laskivat hyvin pitkälle, sillä Brunon oli hengähdettävä muutaman kerran. Viimein he saapuivat kiviselle ovelle, jossa luki: Ovi vie sinne mihin on tarkoituskin. Bruno ei tajunnut lauseesta mitään. Hän oli pyörällä päästään. Sinne minne on tarkoituskin? Mitä sekin tarkoittaa? Mutta nyt ei ollut aikaa miettiä. Poika oli saatava turvaan.
Takaovi oli vienyt heidät pitkälle metsään. Bruno kuuli melua oikealta puoleltaan ja kääntyi katsomaan sinne ja näki kylän. ”Virrankylä!” hän sanoi hämmästyneenä. Hän katsoi takaisin takaoveen, mutta se oli hävinnyt. Kylmä tuuli puhalsi häntä kasvoihin ja tajuten olevansa ilman kunnon vaatteita, vain housujen ja paidan kanssa, hän käveli reippaasti kohti Virrankylää.
Hänen saapuessa kylään, kyläläiset olivat kerääntyneet yhteen. ”Balmeralaiset ovat hyökänneet I´raeliin!” kuului väkijoukosta huuto. ”He ovat voimattomia!” huusi vanha eukko. ”Heidät teurastetaan!” ”Kuningas suku sammuu!” ihmiset huusivat kauhun sekaisin tuntein. ”Balmera kukisti I´raelin!” Bruno kuuli huutavansa. Päät kääntyivät kohti Brunoa. ”Mistä tiedät?” kysyi pieni tyttö Brunolta. ”Koska tulen sieltä:” vastasi Bruno. Se sai aikaan puheen sorinaa kyläläisissä.
Yön hiljaisuuden rikkoi taistelun ääni. Miekat iskivät, keihäät sinkoilivat ja nuolet lentelivät. Miehiä kuoli, sekä Pohjolan että Balmeran rintamilla. Vain sisulla pohjolalaiset olivat pitäneet muureja pystyssä, mutta pian Pohjola kaatuisi. Kaikki tajusivat sen ja yrittivät pelastaa itsensä sekä perheensä.
Kuningas katseli taistelua linnansa korkeimman tornin huipulta. Hän oli käskenyt hakea vaimonsa, Syrenen, luokseen. Ensilumi satoi hiljalleen maahan taistelun tuoksinassa ja kuninkaan tuska lisääntyi jokaisen menetetyn ihmishengen jälkeen. Hänen pieni maansa oli pitänyt pintansa Balmeraa vastaan seitsemän pitkää vuotta. Hän oli menettänyt neljä poikaa ja kaksi tytärtä. Pohjola kaatuisi tänä yönä, kuningas ajatteli ja sulki silmänsä ajatellen rauhan aikaa, jota ei edes muistanut kunnolla. Hän ajatteli Pohjolan vihreitä metsiä, ylväitä vuoria ja sinisiä järviä. Kaikki tuo olisi pian menetetty.
Hiljaa huokaisten kuningas kääntyi pois ja näki vaimonsa edessään. Naisen, jota oli rakastanut koko elämänsä. ”Oletko ollut jo kauankin siinä?” kuningas kysyi. ”En, tulin juuri hetki sitten Cyron, mutta mietin vain miksi olet niin surullinen.” sanoi Syrene hiljaa katsellen miestään. Cyron huokaisi jälleen ja sanoi: ”Emanuel kaatui kaartinsa kanssa, sinun pitää paeta poika mukanasi.”
Syrene seisoi hiljaa tajuten tyrmistyneenä, että hänen vanhin poikansa oli kuollut taistelussa. Hän ei voisi menettää enää toista, eikä miestään. ”En lähde jos et sinäkään!” Syrene huudahti ja katsoi Cyronia katseella, mikä olisi helposti kaatanut suuren vuoren. ”Se on ainoa mahdollisuus.” sanoi Cyron hiljaa. ”Mutta en halua jättää sinua!” Syrenen huusi ja hänen silmänsä kostuivat. ”En ikinä, rakastan sinua liikaa.” ” Niin minäkin sinua, mutta se on ainoa mahdollisuus.” sanoi Cyron. Epätoivoisesti Syrene etsi muuta keinoa, kunnes yhtäkkiä tajusi sen. ”Bruno!” hän henkäisi. Cyron katsoi hetken Syreneä. Niinpä tietenkin, Bruno.
Bruno juoksi linnan käytävillä. Hän oli juuri saanut käskyn kuninkaalta hakea poika ja paeta tämän kanssa pois. Hänen pitäisi hoitaa poikaa koko elämänsä ja valvoa, että tämä kasvaisi kuninkaan mittoihin. Mutta kuinka, ajatteli Bruno, kuinka minä sen teen kun en ole koskaan edes koskenut niin pieneen lapseen.
Käytävillä juoksi palvelijoita ja sotureita. Linnaan tunkeuduttiin ilmeisesti samaan aikaan. Bruno lisäsi vauhtiaan ja törmäsi nurkan takaa tulleeseen balmeralais sotilaaseen. Molemmat lensivät nurin. Tajutessaan törmänneensä balmeralaiseen Bruno nousi heti ylös ja potkaisi sotilasta päähän. Anteeksi, Bruno ajatteli ja juoksi vielä lujempaa kohti kuninkaallisen pojan huonetta.
Pojan huone oli kolmannen kerroksen itäisessä siivessä. Bruno juoksi tyhjillä käytävillä kuullen pienen pojan itkun. Tulossa ollaan, ajatteli Bruno. Viimein hän pääsi siihen käytävään, joka johti pojan huoneeseen. Hengästyneenä hän avasi pojan huoneen oven ja astui sisään.
Poika istui itkien sängyllään ja katseli Brunoa vetisin silmin. ”Ei mitään hätää pikkuinen.” sanoi Bruno hiljaa hymyillen. Hän asteli sängyn viereen, nosti pojan syliinsä ja oli lähtemässä kunnes tajusi, että ei ole paikkaa mihin mennä. ”Mihin nyt.” hän sanoi hiljaa itsekseen. Alhaalta kuului jo balmeralaisten ääniä. Aika oli kulumassa vähiin.
Bruno katseli ympärilleen ja huomasi ikkunan. Hän aukaisi sen ja katsoi alas. Ei, siitä ei voisi hypätä. Hän tarvitsi narua, eikä sitä ollut kuin varastossa ja varasto oli länsi siivessä. Bruno kurkisti ovesta ja astui käytävään. Poika sylissään hän juoksi länsi siipeen.
Onnekseen hän ei kohdannut balmeralaisia, eikä matkalla ollut esteitä. Varastoon tullessaan hän huomasi aikeensa turhaksi. Varasto oli jättimäinen. Se oli ainakin viisikymmentä metriä pitkä ja kaksikymmentä metriä leveä. Bruno etsi varastosta narua, mutta löysi hyllyiltä vain astioita ja lattia oli täynnä vanhoja huone kaluja. Bruno laski lapsen alas ja istui lähimmälle tuolille. Hän oli epäonnistunut ja pahasti. Hän ei ollut päässyt edes ulos.
Poika nyppi Brunon housuja ja uikutti. ”Mitä nyt!” sanoi Bruno kiukkuisesti. Poika katseli Brunoa ja osoitti sitten jotain tavara kasan takaa. Bruno vilkaisi sinne ja näki vain oven. ”Hienoa löysit oven josta tulimme.” Bruno sanoi ja kääntyi pois. Hän asteli edessään olevan hyllyn taakse ja näki edessään oven. Hän käännähti takaisin ja näki toisen oven, sen minkä poika oli näyttänyt. Hymyssä suin hän nosti pojan syliinsä ja astui tuosta ovesta sisään.
Heidän edessään laskivat portaat niin pitkälle kuin he pystyivät näkemään. ”Takaovi!” Bruno huokaisi ja kapusi portaita alas. Hän oli luullut takaovea vain humalaisten hourailuiksi, koska kukaan ei koskaan löytänyt takaovelle toistamiseen. Takaovi oli ovi joka vei siitä menijän pitkälle linnan vieressä alkavaan metsään. Takaovi oli yksi niistä linnan salaisuuksista, jota edes kuninkaalliset eivät osanneet käyttää.
Portaat laskivat hyvin pitkälle, sillä Brunon oli hengähdettävä muutaman kerran. Viimein he saapuivat kiviselle ovelle, jossa luki: Ovi vie sinne mihin on tarkoituskin. Bruno ei tajunnut lauseesta mitään. Hän oli pyörällä päästään. Sinne minne on tarkoituskin? Mitä sekin tarkoittaa? Mutta nyt ei ollut aikaa miettiä. Poika oli saatava turvaan.
Takaovi oli vienyt heidät pitkälle metsään. Bruno kuuli melua oikealta puoleltaan ja kääntyi katsomaan sinne ja näki kylän. ”Virrankylä!” hän sanoi hämmästyneenä. Hän katsoi takaisin takaoveen, mutta se oli hävinnyt. Kylmä tuuli puhalsi häntä kasvoihin ja tajuten olevansa ilman kunnon vaatteita, vain housujen ja paidan kanssa, hän käveli reippaasti kohti Virrankylää.
Hänen saapuessa kylään, kyläläiset olivat kerääntyneet yhteen. ”Balmeralaiset ovat hyökänneet I´raeliin!” kuului väkijoukosta huuto. ”He ovat voimattomia!” huusi vanha eukko. ”Heidät teurastetaan!” ”Kuningas suku sammuu!” ihmiset huusivat kauhun sekaisin tuntein. ”Balmera kukisti I´raelin!” Bruno kuuli huutavansa. Päät kääntyivät kohti Brunoa. ”Mistä tiedät?” kysyi pieni tyttö Brunolta. ”Koska tulen sieltä:” vastasi Bruno. Se sai aikaan puheen sorinaa kyläläisissä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.