onko muille tullut paniikki vauvan kasvamisesta? tuntuu, ettei mulla kohta olekaan enää vauvaa, kun kehitys menee niin huimaa vauhtia eteenpäin. toisaalta sitä toivoo, että pieni oppisi vähän pidempiä jaksoja yöllä nukkumaan, mutta äskenkin kun katselin nukkuvaa enkeliä, niin hirveen suurelta jo näyttää ja tulee kaipuu ensimmäisiin päiviin, jotka kokonaan iho ihoa vasten lepäiltiin. eilen illalla sanoin isille, että tahtoisin ottaa takaisin meidän viereen nukkumaan ja otinkin kun heräsi ensimmäiselle syötölle. vaikka olenkin iloinen, että poikaseni normaalisti kehittyy, niin kyllä tänäänkin kun hän pääsi pikkuisen mönkimään eteenpäin alkoi hermostuttaa. tuntuu, että kohta jo nousee pystyyn, kun vasta kolme viikkoa sitten oppi kääntymään ja sen jälkeen on jo löytänyt varpaansa ja oppinut tuomaan pään mukaan nostettaessa ja hamuilemaan lelut tai äidin tukan käsiinsä. tahtoisin pitää tuon vauvani vielä pitkään pienenä vauvanani enkä oikein tiedä miten suhtautua näihin ristiriitaisiin tunteisiin... seinille hypin välillä, kun olen niin väsynyt, mutta sitten joskus iltaisin kun on rauha maassa toivon, ettei mikään ikinä muuttuisi.
vauva kasvaa niin nopeasti
helppa_
6773
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Karu tosiasia se on että ne lapset kasvaa. :) Useasti iltaisin katselen nukkuvaa vauvaani joka näyttää jo niin isolta tytöltä mutta on kuitenkin niin pieni ja avuton, täysin riippuvainen vielä vanhemmistaan. Tunteet on hyvin ristiriitaisia; toisaalta odotan innolla lapseni kaikkia kehitysvaiheita, olin yhtä hymyä kun hän oppi kääntymään selältään vatsalleen. Mutta toisaalta... kun saisin pitää hänet aina vauvana, suojella maailman tyrskyiltä. Jos vaan voisi sulkea koko tuon pahan maailman lastemme silmiltä tai ainakin antaa heille "suodatetun version".. mutta eihän se onnistu. Jokainen me ollaan maailmalle lähdetty ja omaa elämää opeteltu, huolimatta siitä että varmaan omat äitimmekin olisivat halunneet kääriä meidät pumpuliin, ainakin vähän pehmentää tulevia kolhuja. :)
Vauva-aika on niin lyhyt että kyllä sitä varmaan jokainen äiti jossain vaiheessa havahtuu miettimään että vauvasta onkin kasvamassa oma persoonallinen itsensä, lapsi joka kasvaa ja oppii koko ajan uutta.
Sylitellään vauvojamme, suukotellaan, halataan, otetaan viereen nukkumaan... nautitaan vauva-ajasta täysin sydämin! :)
Ihan itkettää kun ajattelee että joskus se lentää omille teilleen.
kasvavat ihan liian nopeasti, toisalta ihanaa seurata kehitystä ja oivalluksia toisalta haikeeta kun päivääkään ei saa takaisin pitää vaan nauttia kaikista päivistä hyvine ja huonoine puolineen. ja auta armias sitä äidin tuskaa ja pahaa mieltä kun joskus huonona hetkenä hermostuu ja esim. puhuu kovalla äänellä pienelle...kyllä on pitkään huono omatunto siitä kun hermostui. mutta kai pienenkin pitää oppia että kaikkea ei äitikään jaksa... no menipä aiheen vierestä mutta joo samat on tunteet täälläkin, ihanan suloista vauva-aikaa ja lämmintä kesää.
mietin samaa kun sain valokuvat vauvan ensimmäisistä päivistä ja viikoista. Mulla myös ikävä sitä kun vauva oli mahassa ja sai tuntea ne liikkeet siellä. Kyllä ne vaan niin nopeasti kasvaa.
Esikoisen kohdalla alussa ahdisti tosi paljon se, että poika kasvoi, mutta vähitellen alkoi tuntumaan siltä, että se lapsi oli aina juuri parhaimman ikäinen sen ikäisenä kuin oli.
Jokaisessa päivässä/iässä on kuitenkin just ne taidot ja ominaisuudet jotka ilahduttivat ihan mielettömästi.
Ja nyt toisen lapsen kohdalla osaan iloita myös siitä, että lapsillani on sisarus. Vaikka nuorimmaisella on ikää vasta 3 kuukautta, niin nyt jo huomaa, kun isoveli juttelee vauvalla ja vauva katsoo isoveljeään, että heillä on aivan erityinen suhde toisiinsa ja siihen väliin tai samaan tunnetilaan ei kukaan muu ihminen ikinä pääse. Niinhän se on, että pisin ihmissuhde meillä on omaan sisarukseemme.
että vaavinne kasvavat. Sehän meinaa, että olette onnistuneet ja hyviä äitejä. Niin se, "valitettavasti" on, että kaikki me vanhennutaan.
Enpä oikeastaan ajattele noin. Minusta on kuluva hetki aina tuntunut siltä parhaimmalta ajalata enkä haikaile pikkuvauvaikää. Tietysti luen mielelläni päiväkirjaa, johon olen ahkerasti kirjoittanut, mutta ei voisi sanoa, että kaipaisin menneitä tai että haluaisin vauvani pysyvän aina vauvana.
Tietysti uudet kehitysvaiheet ovat aina merkki eteenpäin menosta, mutta niin imetyksen lopettaminen kuin tytön omaan huoneeseen siirtäminen ovat olleet ihan luonnollisia tapahtumia, enkä niiden jälkeen kaivannut tyttöä rinnalle tai samaan huoneeseen.