Alan nyt kirjoittamaan tarinaa tytöstä nimeltä Kyynel.Tiedän tuollaista nimeä ei oo olemassa, mutta mitä väliä sillä on tämä on vain tarina.
Oli varhainen aamu. Aurinko oli juuri nousemassa taivaalle Varjolaakson ylle. Oli niin hiljaista että olisi varmaan kuullut neulankin putoavan.Voisi kuvitella että näin suuren hiljaisuuden yllä kukaan ei tuntisi oloaan rauhattomaksi, mutta kyllä sellainenkin ihminen löytyi, nimittäin Kyynel. Kyynel oli 14 vuotias tyttö jolla oli hiukset yhtä mustat kuin pimeys ja silmät siniset kuin taivas.. Kyynel oli asunut yksi vuotiaasta lähtien ns. tätinsä Debbien luona. Debbie ei ollut oikeasti hänen tätinsä vaan vain hänen holhoojansa. Debbie oli ottanut hänet luoksensa asumaan löydettyään hänet eräästä ojasta itkemästä. Silloin hän oli sanonut Kyyneleelle:
- Älä itke Kyynel, Ja kuin taikaiskusta Kyynel lopetti itkemisen, siitä Kyynel oli saanut nimensä.
Nyt Kyynel kyyhötti tuolillaan ja itki. Kyynel oli ollut onneton siitä saakka kun oli saanut tietää, että Debbie ei ollut hänen tätinsä. Debbie ei nimittäin ollut kertonut Kyyneleelle mitään hänen sukulaisistaan. Kyynel tiesi ainoastaan, että kaikki olivat kuolleet tai niin ainakin Debbie luuli. Debbie astui Kyyneleen huoneeseen.
- Vieläkö suret sukulaisiasi? Debbie kysyi.
- Mutta minusta on kamala ajatella että sukulaiseni voisivat olla elossa mutta en vain ikinä voi nähdä tai tavata heitä, Kyynel nyyhkytti.
- Totta kai voit tavata heidät, he elävät sydämmessäsi, Debbie lohdutti.
- Sanot aina noin, Kyynel sanoi jo hieman iloisemmin.
- Muuta en tästä asiasta osaa sanoa, No menehän nyt tai myöhästyt koulubussista, Debbie sanoi. Kyynel pyyhki silmänsä ja riensi koulubussiin.
Bussissa hän istuutui vakio penkilleen toiseksi viimeiselle penkki riville ikkuna paikalle.Kyynel ei ikinä istunut kenenkään vieressä saati sitten puhunut kellekkään.Kyyneleellä ei ollut kavereita. Bussi lähti liikkeelle. Se ajoi pitkin katua ja pysähtyi vähän väliä ottamaan kyytiinsä koululaisia. Nyt tultiin Mustikkakadun eteen. Mustikka kadulla asui kaksi maailman kamalinta poikaa Simo ja Samu. Simo ja samu olivat kaksoset jotka olivat ykkösluokasta lähtien kiusanneet Kyyneltä. Nyt he astuivat bussiin. Kyynel painoi päänsä alas ja toivoi ettei Simo tai Samu löytäisi häntä. Simo ja Samu eivät nähneet Kyyneltä ja istuivat etupenkille. Se oli onni Kyyneleelle.
Koulussa oli tänään historian kokeet. Kyynel ei ollut paljon kokeisiin lukenut mutta koe oli hänelle silti lasten leikkiä. Kyyneleen lempi aine oli nimittäin Historia.
Kun koulu loppui ja Kyynel oli aikeissa lähteä kotiin joku heitti häntä kivellä.
- Aikoiko joku lähteä kotiin hyvästelemättä? Ääni oli Simon.
No lyhythän tästä tuli mutta kyllä seuraavasta osasta tulee pidempi, no kommenttia.:)
Oli varhainen aamu. Aurinko oli juuri nousemassa taivaalle Varjolaakson ylle. Oli niin hiljaista että olisi varmaan kuullut neulankin putoavan.Voisi kuvitella että näin suuren hiljaisuuden yllä kukaan ei tuntisi oloaan rauhattomaksi, mutta kyllä sellainenkin ihminen löytyi, nimittäin Kyynel. Kyynel oli 14 vuotias tyttö jolla oli hiukset yhtä mustat kuin pimeys ja silmät siniset kuin taivas.. Kyynel oli asunut yksi vuotiaasta lähtien ns. tätinsä Debbien luona. Debbie ei ollut oikeasti hänen tätinsä vaan vain hänen holhoojansa. Debbie oli ottanut hänet luoksensa asumaan löydettyään hänet eräästä ojasta itkemästä. Silloin hän oli sanonut Kyyneleelle:
- Älä itke Kyynel, Ja kuin taikaiskusta Kyynel lopetti itkemisen, siitä Kyynel oli saanut nimensä.
Nyt Kyynel kyyhötti tuolillaan ja itki. Kyynel oli ollut onneton siitä saakka kun oli saanut tietää, että Debbie ei ollut hänen tätinsä. Debbie ei nimittäin ollut kertonut Kyyneleelle mitään hänen sukulaisistaan. Kyynel tiesi ainoastaan, että kaikki olivat kuolleet tai niin ainakin Debbie luuli. Debbie astui Kyyneleen huoneeseen.
- Vieläkö suret sukulaisiasi? Debbie kysyi.
- Mutta minusta on kamala ajatella että sukulaiseni voisivat olla elossa mutta en vain ikinä voi nähdä tai tavata heitä, Kyynel nyyhkytti.
- Totta kai voit tavata heidät, he elävät sydämmessäsi, Debbie lohdutti.
- Sanot aina noin, Kyynel sanoi jo hieman iloisemmin.
- Muuta en tästä asiasta osaa sanoa, No menehän nyt tai myöhästyt koulubussista, Debbie sanoi. Kyynel pyyhki silmänsä ja riensi koulubussiin.
Bussissa hän istuutui vakio penkilleen toiseksi viimeiselle penkki riville ikkuna paikalle.Kyynel ei ikinä istunut kenenkään vieressä saati sitten puhunut kellekkään.Kyyneleellä ei ollut kavereita. Bussi lähti liikkeelle. Se ajoi pitkin katua ja pysähtyi vähän väliä ottamaan kyytiinsä koululaisia. Nyt tultiin Mustikkakadun eteen. Mustikka kadulla asui kaksi maailman kamalinta poikaa Simo ja Samu. Simo ja samu olivat kaksoset jotka olivat ykkösluokasta lähtien kiusanneet Kyyneltä. Nyt he astuivat bussiin. Kyynel painoi päänsä alas ja toivoi ettei Simo tai Samu löytäisi häntä. Simo ja Samu eivät nähneet Kyyneltä ja istuivat etupenkille. Se oli onni Kyyneleelle.
Koulussa oli tänään historian kokeet. Kyynel ei ollut paljon kokeisiin lukenut mutta koe oli hänelle silti lasten leikkiä. Kyyneleen lempi aine oli nimittäin Historia.
Kun koulu loppui ja Kyynel oli aikeissa lähteä kotiin joku heitti häntä kivellä.
- Aikoiko joku lähteä kotiin hyvästelemättä? Ääni oli Simon.
No lyhythän tästä tuli mutta kyllä seuraavasta osasta tulee pidempi, no kommenttia.:)
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tarina oli jotenkin mielenkiintoinen, jäin lukemaan sitä vaikka useinkaan en niin tee :) Kirjoitusvirheitä oli yhteenkirjoittamattomien sanojen muodossa, mutta muuten hyvin kirjoitettua, siistiä tekstiä. Jatka vain, voin sanoa, että todennäköisesti lukisin tätä vastedeskin!
Tuo oli kyllä upeaa tekstiä! Kirjotusvirheitä tuli juuri noiden yhdyssanojen kirjoittamisessa, mutta muuten teksti oli sujuvaa, jota mielenkiinnolla luin.
Jo nimenkin takia. Jatka toki!!
Tosi upee tarina. En tosin oo kirjotusvirheiden asiantuntia, joten en välitä niistä (äikkä ei oikein suju). Tosi semmonen, surullinen ja samalla omaperäinen tarina (voittaa jopa omani xP). Jatka toki jos panet sen tarpeelliseksi (Vaikka itse olen sitä mieltä, että jatka heti).