lasten ja vanhemman tapaamiset

Tota mä itseasiassa funtsaan, että miksi esim. mies ei halua tavata lastaan. Meillä ei edes ole riitaa, eikä mitään muutakaan. Aina ex sanoo että tapaaminen käy mutta sitten sillä hetkellä ei enää sovikkaan.... ja lapsi ei halua mennä. Tietenkin mä ymmärrän että onhan ne vieraantuneet tässä muutamassa vuodessa, mutta luulisi sen olevan esim. isän intresseissä myös tavata lastaan.
Mä en tota käräjäoikeus juttu oikein niele, onko järkeä lain nojalla pakotettuihin tapaamisiin? Ehkä on, jos ne sitten tollasen pakon edessä alkaa sujua.
Siks oliskin mielenkiintoista kuulla sellasen tapaavan vanhemman mileipide, mikä siihen tapaamattomuuteen vois olla syy?

mä kirjoitti:

Tota mä itseasiassa funtsaan, että miksi esim. mies ei halua tavata lastaan. Meillä ei edes ole riitaa, eikä mitään muutakaan. Aina ex sanoo että tapaaminen käy mutta sitten sillä hetkellä ei enää sovikkaan.... ja lapsi ei halua mennä. Tietenkin mä ymmärrän että onhan ne vieraantuneet tässä muutamassa vuodessa, mutta luulisi sen olevan esim. isän intresseissä myös tavata lastaan.
Mä en tota käräjäoikeus juttu oikein niele, onko järkeä lain nojalla pakotettuihin tapaamisiin? Ehkä on, jos ne sitten tollasen pakon edessä alkaa sujua.
Siks oliskin mielenkiintoista kuulla sellasen tapaavan vanhemman mileipide, mikä siihen tapaamattomuuteen vois olla syy?

Siksi mies käyttäytyy noin, koska hän haluaa vaan tehdä sulle kiusaa...ettet sinä vaan missään nimessä saisi omaa aikaa.

Eli ei se varmaan siitä ole kiinni, etteikö hän haluaisi tavata lapsiaan...kysymys on vaan kiusanteosta.

No, oletko sä saanut minkäänlaista vastausta miksi näin on? Mä olen kysynyt tuhat kertaa, ja vastaus on: totta kai, mulle käy milloin vaan ja aina! Ja sitten ei kuitenkaan käy! Ei voi ymmärtää naisen aivoilla.
Vaikka me ei ex:n kanssa riidoissa, en oikeesti ymmärrä! Haluaako se mulle jotekin kostaa kuitenkin, vaikka todellakin kärsijänä on pelkästään lapsi? Sitäkään en ymmärrä, koska hän se halusi parempaa elämää ja itse läksi?

mä kirjoitti:

No, oletko sä saanut minkäänlaista vastausta miksi näin on? Mä olen kysynyt tuhat kertaa, ja vastaus on: totta kai, mulle käy milloin vaan ja aina! Ja sitten ei kuitenkaan käy! Ei voi ymmärtää naisen aivoilla.
Vaikka me ei ex:n kanssa riidoissa, en oikeesti ymmärrä! Haluaako se mulle jotekin kostaa kuitenkin, vaikka todellakin kärsijänä on pelkästään lapsi? Sitäkään en ymmärrä, koska hän se halusi parempaa elämää ja itse läksi?

Mieheni, siis lapsen isä, lähti omille teilleen ja aluksi ei tavannut lastaan kuin muutaman kerran ensimmäisten kolmen vuoden aikana.

Sen jälkeen olemme tavanneet muutaman vuoden välein kunnallisen lastenvalvojan luona ja sopineet tapaamisista.

Isä alkuun syytti minua siitä, että lapsi vierasti, eikä halunnut tavata häntä (siis tuon kolmen ensimmäisen vuoden jälkeen). Myöhemmin on itse perunut tapaamisia ja suorastaan ollut vihainen siitä, että hänen täytyy uhrata kallisarvoista aikaansa lapselle. Jopa kerran, kun lapsi oli niin sairas, että joutui sairaalaan ja tiputukseen, häiritsin isää, kun soitin ja pyysin tulemaan paikalle. (Ei muuten tullut silloin, vaan seuraavana päivänä kolmen vartin siraalakäynnille.)

Toisaalta jos olemme itse ottaneet yhteyttä muuttaaksemme tapaamisajankohtia esim serkkujen synttäreiden tms vuoksi, on kiukku ollut melkoinen.

Koskaan en ole ollut lapsen ja isän tapaamista vastaan, päinvastoin; kun ehdotin, että voisivatko tavata kaksi kertaa kuukaudessa, isä naureskeli ja sanoi, että hänen aikansa ei riitä, joten nykyään tapaavat kerran kuukaudessa, jos tapaavat.

Nyt alkaa lapsikin jo olla niin "iso", että osaa -jos uskaltaa- sanoa oman mielipiteensä. Tuntuu, että roikumme kuminauhan päässä isän suhteen, lapsi voidaan pakottaa tapaamisiin, aikuista ei voi. Isä on tähän mennessä säätänyt, nyt alkaa valoa pilkottaa lapsen oman, iän mukana tulleen, sananvapauden vuoksi, ehkä se on alku uudelle mahdollisuudelle ->

ehkä tasapainoisempaa elämää kirjoitti:

Mieheni, siis lapsen isä, lähti omille teilleen ja aluksi ei tavannut lastaan kuin muutaman kerran ensimmäisten kolmen vuoden aikana.

Sen jälkeen olemme tavanneet muutaman vuoden välein kunnallisen lastenvalvojan luona ja sopineet tapaamisista.

Isä alkuun syytti minua siitä, että lapsi vierasti, eikä halunnut tavata häntä (siis tuon kolmen ensimmäisen vuoden jälkeen). Myöhemmin on itse perunut tapaamisia ja suorastaan ollut vihainen siitä, että hänen täytyy uhrata kallisarvoista aikaansa lapselle. Jopa kerran, kun lapsi oli niin sairas, että joutui sairaalaan ja tiputukseen, häiritsin isää, kun soitin ja pyysin tulemaan paikalle. (Ei muuten tullut silloin, vaan seuraavana päivänä kolmen vartin siraalakäynnille.)

Toisaalta jos olemme itse ottaneet yhteyttä muuttaaksemme tapaamisajankohtia esim serkkujen synttäreiden tms vuoksi, on kiukku ollut melkoinen.

Koskaan en ole ollut lapsen ja isän tapaamista vastaan, päinvastoin; kun ehdotin, että voisivatko tavata kaksi kertaa kuukaudessa, isä naureskeli ja sanoi, että hänen aikansa ei riitä, joten nykyään tapaavat kerran kuukaudessa, jos tapaavat.

Nyt alkaa lapsikin jo olla niin "iso", että osaa -jos uskaltaa- sanoa oman mielipiteensä. Tuntuu, että roikumme kuminauhan päässä isän suhteen, lapsi voidaan pakottaa tapaamisiin, aikuista ei voi. Isä on tähän mennessä säätänyt, nyt alkaa valoa pilkottaa lapsen oman, iän mukana tulleen, sananvapauden vuoksi, ehkä se on alku uudelle mahdollisuudelle ->

Pahalta näytää.. mä uskoin että aika auttaa tässäkin, mutta nyt muutaman vuoden jälkeen, alkaa usko mennä.

Pitkään on sullakin kulu. Joillain ne "poika vuodet " jatkuu vuodesta toiseen varmaankin hautaan asti.

Se takia olisikin ollut kiva kuulla tapaavien vanhempien, oli sitten isä tai äiti, mielipiteitä, syystä siitä ettei mun´kaan mielikuvitus riitä oikeasti kuvittelemaan syytä moiseen. Aina on helpomi elää kun ymmärtää syyn toisen käytökseen.

mä kirjoitti:

Pahalta näytää.. mä uskoin että aika auttaa tässäkin, mutta nyt muutaman vuoden jälkeen, alkaa usko mennä.

Pitkään on sullakin kulu. Joillain ne "poika vuodet " jatkuu vuodesta toiseen varmaankin hautaan asti.

Se takia olisikin ollut kiva kuulla tapaavien vanhempien, oli sitten isä tai äiti, mielipiteitä, syystä siitä ettei mun´kaan mielikuvitus riitä oikeasti kuvittelemaan syytä moiseen. Aina on helpomi elää kun ymmärtää syyn toisen käytökseen.

Omalla kohdallani kävi niin, että äiti onnistui estämään tapaamiset kokonaan, koska isäni oli hyljännyt perheensä vaikkakin vain äidin. Aika rankkaa oli aikuisena tutustua isään ja hänen vaimoonsa. Arvata saattaa, että jutusta jäi jotain hampaan koloon. Nämä eroihin liittyvät jutut vaativat ihmiseltä luonnetta siinä määrin, että pystyy ajattelemaan muutakin kuin itseään.

Syy, miksi etävanhempi ei ehkä ole halukas tapaamaan lapsiaan, voi olla muistojen mieleen tuoma kipu ja tuska - siis ero ei ole kokonaan käyty henkisesti läpi. Älkää kuitenkaan kukaan ottako tätä lyömäaseeksi!

Voimia kaikille!

Avioerolapsi kirjoitti:

Omalla kohdallani kävi niin, että äiti onnistui estämään tapaamiset kokonaan, koska isäni oli hyljännyt perheensä vaikkakin vain äidin. Aika rankkaa oli aikuisena tutustua isään ja hänen vaimoonsa. Arvata saattaa, että jutusta jäi jotain hampaan koloon. Nämä eroihin liittyvät jutut vaativat ihmiseltä luonnetta siinä määrin, että pystyy ajattelemaan muutakin kuin itseään.

Syy, miksi etävanhempi ei ehkä ole halukas tapaamaan lapsiaan, voi olla muistojen mieleen tuoma kipu ja tuska - siis ero ei ole kokonaan käyty henkisesti läpi. Älkää kuitenkaan kukaan ottako tätä lyömäaseeksi!

Voimia kaikille!

Kiva kun kirjotit.
Tätä mä tarkoti, et ymmärtää paremmin kun tietää.
Tuokaan ei tullut mieleeni mistä kirjoitit. Voihan se olla niinkin, vaikka etävanhempi onkin itse se joka on halunnut lähteä. Sitäkin mä ole mietinyt , että onko se etävanhemman syyllisyyttä että perhe on hajonnut vai mitä?
Enpä usko että esim näistä keskustelijoista kukaan vaikuttaa sellaiselta joka lyömäaseena sitä käyttää, tiedän kyllä että niitäkin on.
Toivottavasti sinäkään et syytä äitiäsi yksin tapahtuneesta. Kertojiakin on aina kaksi.
Mutta se on selvä, ettei lapsi siitä sais kärsiä turhan paljon.
Tuli vielä mieleeni, ketään syyllistämättä, että jos etävanhemmalla syy esim. tapaamattomuuteen on muistojen tuska, eikös sekin loppupelissä käänny lapsen niskaan.Lapsi kärsii vanhemman puutteesta ei toinen vanhempi.

Ei suju ei!

Miksi ottaisin kenenkään lapsia syömään jääkaappini tyhjäksi ja laittamaan kotini hyrskynmyrskyn? Kyllä - on niillä tenavilla puolet biologisesta perimästään lähtöisin minulta, mutta se ei tee heistä minun lapsiani. Ex tarvitsi siittäjää ja minä olin riittävän tyhmä mennäkseni vipuun. Isäksi minua ei koskaan hyväksytty. Raha, omakotitalo ja hyvä kohtelu kyllä kelpasivat, mutta ei puhettakaan, että olisin saanut jotenkin osallistua lasten kasvatukseen. Siinä vaiheessa, kun sain tarpeekseni vittuilusta ja "sivullisen" roolista omassa kodissani, ex ratkaisi yritykset keskustella ja selvittää tilannetta yksinkertaisella tavalla: omaisuus jakoon ja lapset hänelle. Miksipä suotta vaivautua ratkomaan ihmissuhdeongelmia, kun ukko oli jo tehtävänsä tehnyt. Nyt sitten maksan huusholliani toiseen kertaan ja sen lisäksi elatusmaksuja, jotka ei ole missään suhteesa tuloihini. Eikä mitään ole tehtävissään. Sosiaalitanttojen monopoli on niin vahva, että miehellä ei erotilanteessa ole käytännössä mitään oikeuksia. Voit olla varma, että se on selvitetty pohjia myöten lakimiehen kanssa! Suomi on avioliittohuijarin paratiisi.

Paska sauma lapsille ei voi mitään. Paska sauma minulle...ei voi sillekään muuta kuin maksella maksunsa ja odotella että tenavat täyttää 18. Vaikka raha ei ole onnen tae, sen täydellinen puuttuminen on este normaalille elämälle. Vituttaa! Ainoa lohtu on se, että tiedän tässä samassa kusessa olevan ison määrän muitakin miehiä.

"Ja kaiken lisäksi isää ei voi velvottaa tapaamisiin joten kärsijät asiasta ovat vain lapset."

Miettikääpä naiset sitä hetki ensin ja pistätte perheen hajalle vasta sitten jos tosiaan tuntuu siltä, että omien lasten elämä kannattaa pilata oman mukavuudenhalun takia.

ei kirjoitti:

Ei suju ei!

Miksi ottaisin kenenkään lapsia syömään jääkaappini tyhjäksi ja laittamaan kotini hyrskynmyrskyn? Kyllä - on niillä tenavilla puolet biologisesta perimästään lähtöisin minulta, mutta se ei tee heistä minun lapsiani. Ex tarvitsi siittäjää ja minä olin riittävän tyhmä mennäkseni vipuun. Isäksi minua ei koskaan hyväksytty. Raha, omakotitalo ja hyvä kohtelu kyllä kelpasivat, mutta ei puhettakaan, että olisin saanut jotenkin osallistua lasten kasvatukseen. Siinä vaiheessa, kun sain tarpeekseni vittuilusta ja "sivullisen" roolista omassa kodissani, ex ratkaisi yritykset keskustella ja selvittää tilannetta yksinkertaisella tavalla: omaisuus jakoon ja lapset hänelle. Miksipä suotta vaivautua ratkomaan ihmissuhdeongelmia, kun ukko oli jo tehtävänsä tehnyt. Nyt sitten maksan huusholliani toiseen kertaan ja sen lisäksi elatusmaksuja, jotka ei ole missään suhteesa tuloihini. Eikä mitään ole tehtävissään. Sosiaalitanttojen monopoli on niin vahva, että miehellä ei erotilanteessa ole käytännössä mitään oikeuksia. Voit olla varma, että se on selvitetty pohjia myöten lakimiehen kanssa! Suomi on avioliittohuijarin paratiisi.

Paska sauma lapsille ei voi mitään. Paska sauma minulle...ei voi sillekään muuta kuin maksella maksunsa ja odotella että tenavat täyttää 18. Vaikka raha ei ole onnen tae, sen täydellinen puuttuminen on este normaalille elämälle. Vituttaa! Ainoa lohtu on se, että tiedän tässä samassa kusessa olevan ison määrän muitakin miehiä.

"Ja kaiken lisäksi isää ei voi velvottaa tapaamisiin joten kärsijät asiasta ovat vain lapset."

Miettikääpä naiset sitä hetki ensin ja pistätte perheen hajalle vasta sitten jos tosiaan tuntuu siltä, että omien lasten elämä kannattaa pilata oman mukavuudenhalun takia.

Viestini sinulle huomaan...

Miksi tosiaan maksaisit lastesi ruokia kun ovat luonasi.. voithan pyytää lasten äitiä laittamaan ruokakassin mukaan... voihan tätä elämän epäreiluutta....

Olis pitänyt vissiin ajatella jotain ennen exän lähtöä.. mutta mitä?.. lähtö tuli täydellisenä yllätyksenä niin minulle kuin lapsillekin.
Mieti siinä sitten...
(en ala tarkemmin tässä tarinaani kertomaan koska olen sen jossain jo vuodattanut)

Tällä hetkellä tilanne on se että lapset kaipaavat isäänsä aivan mielettömästi mutta eivät voi häntä tavata ja sitä tarkoitin sillä kärsimisellä. Minuahan exä ei voi tällä painostaa eikä kiristää. Lähtönsä jälkeen sain elämäni jaloilleen ja elämä jatkuu kaikesta huolimatta.
Lapsille isä on edelleen iskä.... ja he rakastavat häntä. Siksi toivoisin hänen tulevan vielä järkiinsä ennen kuin on liian myöhäistä

Muvavuuksia ei yksinhuoltaja äidin elämään paljon kuulu.. vain elämää lasten kanssa arjet ja pyhät.

Tuula kirjoitti:

Viestini sinulle huomaan...

Miksi tosiaan maksaisit lastesi ruokia kun ovat luonasi.. voithan pyytää lasten äitiä laittamaan ruokakassin mukaan... voihan tätä elämän epäreiluutta....

Olis pitänyt vissiin ajatella jotain ennen exän lähtöä.. mutta mitä?.. lähtö tuli täydellisenä yllätyksenä niin minulle kuin lapsillekin.
Mieti siinä sitten...
(en ala tarkemmin tässä tarinaani kertomaan koska olen sen jossain jo vuodattanut)

Tällä hetkellä tilanne on se että lapset kaipaavat isäänsä aivan mielettömästi mutta eivät voi häntä tavata ja sitä tarkoitin sillä kärsimisellä. Minuahan exä ei voi tällä painostaa eikä kiristää. Lähtönsä jälkeen sain elämäni jaloilleen ja elämä jatkuu kaikesta huolimatta.
Lapsille isä on edelleen iskä.... ja he rakastavat häntä. Siksi toivoisin hänen tulevan vielä järkiinsä ennen kuin on liian myöhäistä

Muvavuuksia ei yksinhuoltaja äidin elämään paljon kuulu.. vain elämää lasten kanssa arjet ja pyhät.

Se nimittäin, että mies lähti. Naimisissa oltiin ja kaikki tietääkseni ok, kunnes alkoi olla ylimääräisillä duuniretkillä yötä myöten varsin ahkerasti.

Siinä tilanteessa viimeisillään raskaana ollessani yritin keskustella asiasta. Loppujen lopuksi varsin arkinen juttu: en enää ollut nk. houkutteleva neitokainen ja lapsikin rajaisi hänen mahdollisuuksiaan edetä elämässä haluamallaan tavalla.

Raskaus ei ollut kylläkään yllätys, vaan sinänsä odotettu asia, lapsi syntyi 1 1/2 vuotta naimisiinmenomme jälkeen. Niin siinä yhtäkkiä pyllähti koko ihanuus peppu edellä todellisuuteen.

Hän löysi itselleen sopivamman "tuoretta lihaa" olevan vapaan naisen.

Itse kaiken jälkeen kyllä kuitenkin nautin lapsestani, äitiydestä ja olen ylpeä siitä, että yksinhuoltajana olen saanut elää aivan ihanan lapsen kanssa. Kieltämättä kaikkein kovimmille on ottanut se, että en ole voinut jakaa sitä iloa lapsen isän kanssa esim; kun lapsi on oppinut jotain, eka hammas, ensimmäiset askeleet, ensimmäiset sanat nyt myöhemmin harrastukset, niissä pärjääminen -ja yli kolmekiloinen hauki tuossa jokin aika sitten-, ei niinkään se että on yksin vastuussa.

Ja sitten vielä sellainen asia, että kun elää kahdestaan lapsen kanssa, tulee huomaamattaan jakamaan omia aikuisia ajatuksiaan lapsen kanssa, mikä normaalissa parisuhteessa tietysti suuntautuisi aviopuolisoon. Tietty isommat murheeni puran aikuisille ystävilleni, mutta ne pikkujutut: oli tiukka työpäivä tänään, entäs sun koulupäivä? jne. Suhde on lämmin ja välittävä.

Tiettyjä ongelmia on uuden miesystävän hyväksymisessä ja asioiden jakamisessa, mutta eiköhän nekin hoidu keskustelulla.

Haluaisin vain kaiken tämän jälkeen valaa uskoa muihin yksinhuoltajiin, että syyllinen ei välttämättä ole äiti ja elämä lapsen/lasten kanssa on antoisaa. Pian me muistelemme aikaa kun lapset olivat kotona ja paikat sekaisin ja ohjelmaa vuorokauden ympäri. Toivottavasti silloin yhä vielä jaamme asiat lastemme kanssa ja saamme nauttia lastenlapsista, ou jee!