Olisi kiva kuulla kohtalokavereilta ja koiran menettäneiltä millanen loppu teillä oli ja miten selvisitte koiran kuolemasta!
Itse menetin ainoan todellisen kaverini viikko sitten!
Koira eli 14 vuotiaaksi!
Kaikki alkoi toukokuun alussa kun alkoi hengenahdistuskohtaukset/vaikeudet koiralla!
Käytiin lääkärissä ja mitään muuta ei löytynyt kuin keuhkoputkien ympärillä tiivistymää joka viittasi kuulemma krooniseen keuhkoputkentulehdukseen tai iän mukanaan tuomaan kalkkeumaan!
Kortisoneja syötiin ja antibioottikuuri tulehduksen varalta!
Kaikki alkoi näyttää eläinlääkärinkin mukaan hyvältä kunnes nisäkasvain alkoi kasvaa todella nopeasti nyrkin kokoiseksi ja aiheutti selvää kipua koiralle,ei noussut viimisenä päivänä edes ylös tervehtimään kun tulin kotiin,ei edes häntää heiluttanut!
Pelkästään käden laittaminen kasvaimen päälle aiheutti ulahduksen!
Koiran kunto meni päivässä nollaan!
Kun koira vihdoin nousi ylös oli kävely hoipertelua varmaan siksi että kasvaimeen koski!
Näin heti että koira on loppu eikä tästä ole enää tietä kuin huonompaan suuntaan ja tiesin ennenkuin soitin eläinlääkärille että ei ole muuta ratkaisua kuin armokuolema!
Eläinlääkärikin sitten sanoi että ottaen koiran iän ja olevat hengitystieongelmat huomioon ei enää suositellut leikkausta mikä olisi ollut ainoa ratkaisu ja siitäkin olisi ollut pitkä kivulias toipuminen! Arveli koiran kuolevan pelkkään nukutukseen!
Vaikka koira oli mulle kaikkkikaikessa niin mulle oli selvää miten toimia...
Nyt sitten surussa vaan pohdin itsesyytöksissä luovutinko liian helposti ja olisiko sittenkin pitänyt leikkauttaa,teinkö minä nyt varmasti kaikkeni....ym...
Olisi kiva kuulla millasia loppukertomuksia teillä muilla on kun tuntuu ettei jaksa yksin tämän oman tarinan kanssa...on se niin järkyttävää menettää kaveri ja vielä omalla päätöksellä!
Itse menetin ainoan todellisen kaverini viikko sitten!
Koira eli 14 vuotiaaksi!
Kaikki alkoi toukokuun alussa kun alkoi hengenahdistuskohtaukset/vaikeudet koiralla!
Käytiin lääkärissä ja mitään muuta ei löytynyt kuin keuhkoputkien ympärillä tiivistymää joka viittasi kuulemma krooniseen keuhkoputkentulehdukseen tai iän mukanaan tuomaan kalkkeumaan!
Kortisoneja syötiin ja antibioottikuuri tulehduksen varalta!
Kaikki alkoi näyttää eläinlääkärinkin mukaan hyvältä kunnes nisäkasvain alkoi kasvaa todella nopeasti nyrkin kokoiseksi ja aiheutti selvää kipua koiralle,ei noussut viimisenä päivänä edes ylös tervehtimään kun tulin kotiin,ei edes häntää heiluttanut!
Pelkästään käden laittaminen kasvaimen päälle aiheutti ulahduksen!
Koiran kunto meni päivässä nollaan!
Kun koira vihdoin nousi ylös oli kävely hoipertelua varmaan siksi että kasvaimeen koski!
Näin heti että koira on loppu eikä tästä ole enää tietä kuin huonompaan suuntaan ja tiesin ennenkuin soitin eläinlääkärille että ei ole muuta ratkaisua kuin armokuolema!
Eläinlääkärikin sitten sanoi että ottaen koiran iän ja olevat hengitystieongelmat huomioon ei enää suositellut leikkausta mikä olisi ollut ainoa ratkaisu ja siitäkin olisi ollut pitkä kivulias toipuminen! Arveli koiran kuolevan pelkkään nukutukseen!
Vaikka koira oli mulle kaikkkikaikessa niin mulle oli selvää miten toimia...
Nyt sitten surussa vaan pohdin itsesyytöksissä luovutinko liian helposti ja olisiko sittenkin pitänyt leikkauttaa,teinkö minä nyt varmasti kaikkeni....ym...
Olisi kiva kuulla millasia loppukertomuksia teillä muilla on kun tuntuu ettei jaksa yksin tämän oman tarinan kanssa...on se niin järkyttävää menettää kaveri ja vielä omalla päätöksellä!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Otan osaa suruusi. Itse jouduin luopumaan rakkaasta 12-vuotiaasta charmikkaasta herrastani noin puolitoista kuukautta sitten.
Meillä herra sairastui syksyllä 2005 sydämen vajaatoimintaan. Elämä tämän jälkeen oli hyvin vaihtelevaa, ylämäkiä ja niitä alamäkiä, mutta pääpiirteissään selvisimme lääkehoidolla hyvin. Keväällä kuitenkin tila alkoi huononemaan ja vaihdoimme hieman lääkitystä.
Koira vain läähätti ja läähätti, vaikka lääkkeiden olisi kaiken järjen mukaan pitänyt tehota, eikä keuhkokuvissakaan näkynyt NIIN paljoa nestettä että se olisi niin voimakkaan läähätyksen aiheuttanut.
Eläinlääkäri kuitenkin sanoi että koira voi läähättää myös kivusta. Herra sai kipupiikin ja tulehduskipulääkkeet kotiin kokeiluun. Moneen kuukauteen ei vointi ollut niin hyvä kuin piikin jälkeen.
Valitettavasti eräänä päivänä mökkiviikonlopun jälkeen vointi todella meilläkin tippui nollaan. Koira ei jaksanut nousta ylös, ei jaksanut nostaa edes päätään ylös!
Soitimme saman tien eläinlääkärille. Niin hyvin ja rakkaiden vuosien jälkeen emme voineet antaa toisen kärsiä; vähintä mitä voimme tehdä oli antaa arvokas poismeno!
Eläinlääkäri sanoi että teemme 100% oikean ratkaisun, mutta niinkuin muutkin ovat kirjoittaeet,syyllisyys kalvaa.
Olisinko voinut tehdä enemmän? Entä jos olisimme huomanneet oireet ajoissa? Entä jos olisimme antaneet ehkä vielä vähän kipulääkettä?...
juhannuksena vein koirani haudalle juhannusruusuja, ja kun siinä yhdessä "juttelimme" asioista, tajusin etten olisi voinut tehdä mitään enemmän.
Suru alkaa väistyä mutta ikävä on sanoin kuvaamaton. .. Ja taas itken.
Mutta, muistoja ei kukaan vie pois KOSKAAN, ja yhdessä vietetyt vuodet olivat elämäni parhaimpia. Elämäni koira.. Kiitos niistä :,)
...vastanneille kovasti!
Teidän kirjoitukset auttoivat uskomattoman paljon!
Kyllä se on kamalinta että vaikka tietää toimineen vain rakkaudesta ja oikein niin se vastuun ottaminen pitkäaikaisen kaverin kuolemasta on kaikkein kovinta!
Samoin kuin tämä järki-ja tunneajattelun sekamelska!
Totuus vaan on ettei rakkaimmat lemmikit eikä rakkaimmat ihmisetkään elä ikuisesti!
Kaikilla on oma aikansa täällä maanpäällä ja mitä sen jälkeen tapahtuu...siitä saisikin pitkän keskustelun aikaan....
Itse uskon varmasti että kun oma aikani koittaa niin saan olla taas yhdessä myös rakkaan koirani kanssa!
T.Marko
Meidän tyttökoira joka on sekarotuinen pystykorva, on 15-vuotias, eli myös todella vanha. Nilkuttaa välillä ja muutenkin on mennyt harmaan väriseksi turkiltaan.
Porukoideni päätös on, että ensi syksynä koiramme saa nukahtaa ikuiseen uneen....Itkettää jo valmiiksi, 15 vuotta se on ollut paras kaverini. Yhdessä ollaan kasvettu lapsista aikuisiksi..
Mutta ehkä sitten on parasta niin..itse en kyllä pysty mukaan menemään silloin lopetushetkellä. Ennemmin sanon näkemiin kotona ja isäni saattaa hänet viimeiselle matkalle eläinlääkärille..
En haluaisi luopua, ja itkettää jo nyt...Mutta pakko on joskus luopua. Jokaisen joka hankkii koiran, pitäisi muistaa, että senkään elämä ei ole ikuinen.