Sydämeni tiiviisti vasten
kylkiluita,
ruumiini tiiviisti vasten
karheaa maata.
Tiedän kallion kantavan
painoni
ikuisuuden, jonka minä
tarvitsen.
Se täyttää minut varmuudella
sinusta.
Löydät tähän, jos vain
hengitän.
Lähetän sinulle sykkivän
henkeni,
elämän värähdykset uniisi
pitkin tätä maata.
kylkiluita,
ruumiini tiiviisti vasten
karheaa maata.
Tiedän kallion kantavan
painoni
ikuisuuden, jonka minä
tarvitsen.
Se täyttää minut varmuudella
sinusta.
Löydät tähän, jos vain
hengitän.
Lähetän sinulle sykkivän
henkeni,
elämän värähdykset uniisi
pitkin tätä maata.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Wow!
Hihkaisuistasi tuli mieleeni rippikoulukaverini. Meillä oli leirin ajan määrä kirjoittaa kirjeitä nimettöminä "salaisille kirjeystävillemme". Joka päivä sain pienen, muistaakseni oranssin lappusen, jonka sisältö vaihtelevasti oli tämä: Moi! Jou! Böö! Yeah! Ja kirjeenvaihto kukoisti. Ehkä säästän sinut enemmiltä muisteloilta. :) Kiitos kannustuksesta!
Jotenkin pidin tästä "äiti-maan" läsnäolosta.
Helppo oli siepata "omaksi". :)maan tavalla
Tämä runo syntyi tositilanteesta, johon alun perin "Hän" ei liity mitenkään. Melkein nukahdin rähmälleni maahan (ehkä tosiaan niin teinkin), jotain onnellista hiippaili silloin mielen laitamilla. Kiitos, MURUKULTA!
...ja surullinen.
Ehkä... Ehkä niin. Olen hieman epätoivoinen (ja tietysti nautin siitä jollain tavalla). En siten, että varsinaisesti olisi vielä syytä. :) Kiitos mieltälämmittävästä palautteesta!
että tänään on niin kuin on. Se, mistä kerran aloitimme, ei ole enää samaa. Samoilla toimintamalleilla ei enää pärjää. Uusia ei tullut, enkä enempään kykene. Elämä valuu ohitseni, jos en lakkaa.
höpsön runoilijasielun hekumallista ikävää ja epätoivoa, jossa piehtaroimalla saa itselleen jonkinlaista kipeää nautintoa ja säkeet runoihin. Todellisesta epätoivosta en minäkään nauti, yksinäisenä hetkenä, kun se istuu rintasi päällle kuin saalistaan vartova peto. Pöpperöisenä hetkenä viimeyönä minulle tuli sekunniksi sellainen olo: sanoin itselleni "Kyllä se siitä." eikä mikään ole pitkiin aikoihin tuntunut yhtä merkityksettömältä.
Olen pahoillani puolestasi ja toivon sinun oppivan näkemään katsomisen lisäksi. Ollutta ei voi olla enää. Olen itse hyvin nuori, mutta käsitän sen verran minäkin. Ihmiskunnalla on lyhyt muisti. Me unohdamme ja opimme uudelleen, aina kantapään kautta. Elämällä ei tarvitse olla muuta tarkoitusta kuin ympäristösi ja sinä sen välittämänä. Jos haluaa välttämättä katsoa taakse, pitää olla kyky myös kääntää päätään, kun tarve vaatii, nähdä ympärilleen ja eteenpäin. Jos tuntisit koko tämän maailman tuskan, kuolisit heti. Et kuitenkaan tunne, tarkoituksensa ehkä silläkin. Minulle se on tarpeeksi. Elät elämäsi loppuun tavalla tai toisella, vaikka mitä tapahtuisi. Älä anna kaiken lillua ohitsesi: sinä olet itse osa sitä. Liiallinen surussa piehtarointi ei ole kenellekään hyväksi. :) Tsemppiä ja maailman ystävällisin suukko sinulle! X
(Tunnen itseni naurettavan pikkuvanhaksi, mutta kelohan tikuttaa keskiyötä = puolustus)
murr ja wuff = hyvää yötä!
tyttö-koissulta o)))
raukea mau = hyvää huomenta (myöhästyin vähän).
ritsakka Wuff-wuff!!
Parempi myöhään, kuin ei silloinkaan!
Kivvaa päivvän jatkoa! o))
siihen saattoi eläytyä, se tuntui niin todelliselta. Hieno.
piilee siinä, että runo on niin lähellä totta kuin minun runoni voi. Kiitos sanoistasi, Line.! Saa aina vauhtia uusille rustailuille.
maassa maaten kuunnellen. NYT..tuossa..ja sinne se meni. Kuulin sen! Meni tuonne päin -->
:) :) :)
Pidin tästä alkoi hyvin ja jatkui hyvin ..mutta lopussa lopahti. Olisin kaivannut siihen jotain järisyttävämpää.. sellaista mikä olisi jäänyt mieleen... ilmaan väreilemään henkeä pidättäen. Jotain sen tyylistä. Nyt lopahti tavanomaisuuteen.
Muuuutta kaiken kaikkiaan kuitenkin hieno runo :))
että viestini näyttää porhaltavan jonnekin päin, oikeasta suunnasta ei tietoa. Loppu tosiaan kaipaisi ehkä toiston sijaan (tai sen kera) jonkun sävähdyttävän kommentin suoraan lukijalle. Yleensähän jätän askarruttamaan. Hmm... mitähän keksisi? Nyt ei tule hyvää mieleen, runon hetki unohtunut jo omasta päästä. Väreilemään on ihana sana: täytyy tunkea se jonnekin. Tskhngöh... Kelpaisiko tämä:
Sydämeni tiiviisti vasten
kylkiluita,
ruumiini tiiviisti vasten
karheaa maata.
Tiedän kallion kantavan
painoni
ikuisuuden, jonka minä
tarvitsen.
Se täyttää minut varmuudella
sinusta.
Löydät tähän, jos vain
hengitän.
Lähetän sinulle sykkivän
henkeni,
elämän liikahdukset uniisi
pitkin tätä maata,
väreilen väreilläsi.
_______
Kiitokset kommentista. Juuri näitä tarkkoja tarvitsenkin.
pitäisikö nyt antaa satikutia taikka jotain? Tuo on paljonkin parempi :) antaa enemmän salaperäistä tuntua. Nyt ei voi olla vilkuilematta vierelle ;)
Kiva kun kelpasi. Eikä mitään satikuteja: etkö näe, miten viattomasti räpyttelen silmiäni?