Hei! Kaipailisin neuvoa omaan tilanteeseeni. Rakastan miestäni hyvin paljon, mutta ilmeisesti hän ei minua.
Suoraan hän ei ole sitä sanonut, mutta kyllä sen jotenkin aistii toisesta kun ei ole "sitä tunnetta" Kyllä hän sanoin kertoo rakastavansa minua, mutta teot eivät puhu puolestaan.
Meillä on leikki-ikänen lapsi sekä vauva tulossa. Vauvan hankimme yhteistuumin ja sen piti olla molemmille iloinen asia.
Nyt on kuitenkin niin että en usko pystyväni elämään miehen kanssa, jolta en saa pienintäkään rakkaudenosoitusta tai aitoa läheisyyttä.
Miten pystyn kohtaamaan tulevan ja keskittymään omaan elämääni, kuten mieheni jo tekee?
Suoraan hän ei ole sitä sanonut, mutta kyllä sen jotenkin aistii toisesta kun ei ole "sitä tunnetta" Kyllä hän sanoin kertoo rakastavansa minua, mutta teot eivät puhu puolestaan.
Meillä on leikki-ikänen lapsi sekä vauva tulossa. Vauvan hankimme yhteistuumin ja sen piti olla molemmille iloinen asia.
Nyt on kuitenkin niin että en usko pystyväni elämään miehen kanssa, jolta en saa pienintäkään rakkaudenosoitusta tai aitoa läheisyyttä.
Miten pystyn kohtaamaan tulevan ja keskittymään omaan elämääni, kuten mieheni jo tekee?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Asioita joihin vastauksen tietävät parhaiten osapuolet itse. Oletko jutellut asiasta miehesi kanssa? Perheen eheys on kuitenkin aika arvokas asia. Kovin helpolla en pyyhettä kehään itse heittäisi teidän perheen tilanteessa. Yhteisen ajan viettäminen miehesi kanssa kahdestaan saattaisi lähentää teitä. Jos kerran miehesi sanoo sinusta yhä välittävänsä, hommaa se leikki-ikäinen isovanhemmille viikoksi tai pariksi hoitoon ja käykää vaikka kesälomareissulla yhdessä!
Aika tavallista että parisuhteessa tilee näitä vaisumpia aikoja. Varsinkin kun lapset ovat pieniä. Sellaset myös korjaantuvat monesti ajan mittaan.
Erosimme viime vuoden syksyllä virallisesti ja olemme olleet jo asumuserossa vuoden 2005 alusta, mies ei vieläkään ole saanut itselleen sellaista asuntoa, jonne voisi ottaa kaksi muksuamme. Hän asuu päihdeasuntolassa, yksiössä jonne ei esim yövieraita saa viedä, ei omia lapsiakaan.
Tilanne on ollut minulle erittäin kiusallinen, sillä exä haluaa tulla hoitamaan lapsia minun kotiini ja myös ihan tapaamaan heitä. Tapaamiset saamme sovittua vasta nyt syksyn alussa sillä mies oli ns. kännissä viime kevääseen asti.
En vain enää jaksa omassa kodissani tuntea itseäni ei-toivotuksi, rakkaudettomaksi, mitätöidyksi, halveksituksi ym...Kuulen näistä asioista joka kerta exältä kun hän tulee kotiimme. Jos kerron ettei tarvitse enää tulla, hän ei tule viikkoihin tapaamaan lapsia eikä myöskään hae heitä luokseen, ja miten voisi, kun ei ole paikkaa minne viedä. Elatuksia hän ei maksa ja nyt hän kertoi, että jos joutuu viemään lapset jonnekin muualle viikonlopuiksi, hän miinustaa sen elatuksista, joita hän ei edes maksa. Eli jatkuvaa kiristystä minua kohtaan.
Mitähän sitten tapahtuisi, jos kuvioon tulisi uusi mies? Siinä vaiheessa tietysti exä linnoittautuisi kotiini, kuten teki jo viime talvena. Sanonpa vain että psykopaatin kanssa oli ja on vaikea elää!!!
Kannattiko tehdä psykopaatin kanssa muksuloita? Olisit ottanut taviksen etkä jännittäävää hyvännäköistä seikkailunhaluista bilehilettä!
Oma vika joten turha itkeä täällä omaa typeryyttään!
Eipä tuo exä mikään bilehile ollut, vaan diplomi-insinööriksi opiskeleva, urheilullinen, musiikillisesti lahjakas ( soittaa itse instrumentteja), vanhemmilleen uskollinen ja omasta mielestään uskovainen mies oli. Lapsuuden hän kasvoi uskovaisessa perheessä, jossa oli valmiiksi psyykkisiä ongelmia. Akateeminen perhe kaiken kaikkiaan, ja osasivat peittää hyvin asioitaan. Kyllä minäkin ihmettelin, miksi heille ei haluttu käymään vieraita ja lasten kaveritkin olivat harvoin heillä kylässä.
Siinä vaiheessa kun exä pääsi siihen elämäntilanteeseen, että mies pakosti etsii itseään eli alkoi saavuttaa neljääkymmentä, hän ensin jätti meidät. Työ ja viina tulivat tärkeiksi, kun johtaja oli. Tämän jälkeen kun minä sain viimein elämäni lasten kanssa järjestykseen, hän itse olikin jo ojan pohjalla kännissä. Meni vuosia ennenkuin hän tajusi ongelmansa suuruuden. Ja niiden vuosien aikana teki niin paljon rötöksiä että ihmettelen vain, miten hän vankilan on välttänyt.
Hänen äitinsä mainosti aina, ettei miehellä ollut koskaan murrosikää, mutta se tulikin 20 vuotta myöhemmin. Ja sitä en vain enää jaksa, että hän haluaa elää kuin olisimme perhe, mutta siinä sivussa hän kertoo kuinka meidän suhteestamme mitään enää tule. Kuitenkin hän vaatii, että lasten takia kestäisin tätä tilannetta. Arvaa kestänkö?! Viisaimmat tuttavat varoittivat jo seurustelumme aikana exän perheestä ja epäsovinnaisesta käytöksestä, mutta rakkaus on sokea. Toisaalta olen huomannut senkin, että mitä enemmän exä on tekemisissä vanhempiensa kanssa, sitä enemmän hän on omituinen ja sekavan ja kylmän oloinen.