He aina suuttuvat, kun nojailen lapiooni ja ajattelen. He tulevat luokseni ja katsovat minua vihaisesti, nostavat sormensa ja sättivät laiskaksi, uhkaavat erottaa minut lapiostani, syöstä minut maailmaan jossa mikään ei ole niin kuin se nyt on.
Lapioin kiivaasti lisää hiekkaa kuormaan. Kuorma pursuaa ylitse. Auto nytkähtää liikkeelle ja jättää minut odottamaan seuraavaa. He ovat nyt tyytyväisiä, juovat vettä ja seisoskelevat ryhmässä naureskellen. Asiat taitavat mennä nyt hyvin.
Minä en kuulu niihin jotka istuttavat kasveja tai levittelevät multaa. Kasvattelijat ovat kaukana takanani.
Minä en myöskään kuulu heihin jotka käärivät rullalle asvalttia edessäni. Rullaajien työ on mielestäni helppoa mutta hyvin kuumaa. He lämmittävät kovaa asvalttia kunnes se on löysää. Sitten he kiertävät sen rullalle ja nostavat sen rekkaan. Rekka ajaa pois ja kauhomme lapioilla hiekan ja soran toiseen rekkaan.
Se on saatava maasta viimeistä murua myöten multatyöläisten ja kasvinlevittelijöiden tieltä. Lapioiminen on niin raskasta työtä, että käsivarteni huutavat aamuyöllä kilpaa olkapäitteni kanssa.
Olisin kai sittenkin mieluummin kasvinkasvattaja tai multamies, kuin rullausmies, koska rullaus on sittenkin minulle liian kuumaa hommaa. Olen myös pitkään miettinyt pitäisikö minun olla kiukkuinen sormellaosoittelija. Mutta siinä voi käydä niin että joku puree sormeen. Sitten ei ole enää kivaa. Suussa toisen sormen maku.
Huomasin taas ajattelevani. Se ei ole hyväksi näissä hommissa. Lapiot eivät liiku itsekseen. Niitä pitää heilutella jotta pääsisimme sinne mihin olemme menossa. En tiedä mihin. Kukaan ei koskaan kerro minulle siitä yhtään mitään.
Usein vaivun huomaamatta ajatuksiini. Ja vain katselen miten kaikki tämä toimii, miten kaikki kulkee ja raksuttaa kellontarkasti eteenpäin. Olisi suunnaton ihme jos kaikella työllämme ei olisi mitään virkaa. Mitään päämäärää ei olisikaan. Olisi vain tien purkaminen purkamisen itsensä vuoksi. Näen usein unia kaukaisista päätepisteistä. Unet ovat kauniita, kuin toisia todellisuuksia.
Päätäni kuumotti sekä aurinko että ajatukseni. Sormella osoittelijat alkoivat taas liikehtiä ja katsella minua alta kulmain. Lapioin kiivaammin hiekkaa. Olin hyvin janoinen, eikä taukoa ollut vielä lähimaillakaan.
Edellisellä tauolla olimme keskustelleet siitä mistä me kaikki olimme tulossa. Kaikilla oli siitä aivan erilainen näkemys. Emme riidelleet, mutta ihmettelimme ääneen muiden huonoa muistia. Minäkään en ollut aivan varma omista ajatuksistani. Yritin kaivella päästäni edes jotain - mutta jokainen tänne lapioitu kilometri oli mielestäni aivan samanlainen. Eikä matkan alkupäässä ollut mielestäni mitään. En saanut mistään siellä olevasta kiinni. Joten ajattelu lähtöpisteestä oli yhtä turhaa kuin loppupisteestä puhuminen.
Oikeastaan he eivät koskaan puhuneet siitä mistä haluaisin puhua. He eivät yksinkertaisesti välittäneet siitä mihin he olivat menossa - ja miten kauan siihen vielä menisi. Tätä minun oli vaikea ymmärtää.
Istun yleensä aivan hiljaa enkä sano juuri mitään.
En tosin ole luonteeltani mikään sivussa istuja. Mieluummin minä istun kaiken keskellä ja vain kuuntelen josko jokin tiedonjyvänen jostain putoaisi peltikuppiini. Mutta sellaista ei kuitenkaan koskaan tapahdu. Se ei tarkoita sitä, etteikö seuraavalla tauolla tämä olisi mahdollista. Ainoastaan työmme oli täysin selvää, siitä kenelläkään ei ollut pienintäkään epäilystä. Muu oli mielikuvituksemme tuhrimaa muistamattomuutta.
Eräänä päivänä sattui onnettomuus. Asvalttilastissa olleeseen rekkaan tuli jonkinlainen vika. Auto rikkoutui kuormansa alle eikä suostunut liikkumaan.
Tapahtuma oli sen verran ainutlaatuinen, että työt keskeytyivät kuin luonnostaan ja kaikki hakeutuivat auton ympärille onnettomuutta ihmettelemään.
Rekasta oli jotain irronnut. Kumipyörä oli vierinyt ojaan kumolleen. Rengasta potkittiin ja ihmeteltiin kovaan ääneen kädet taskuissa.
Taisi olla niin, että kaikista oli oikein mukava ihmetellä jotain niinkin mitätöntä asiaa kuin kumipyörää ojassa, kuin tehdä työtä.
Toiset ihmettelivät katkennutta akselia lokasuojan uumenissa. Joku kiipesi kurkistamaan ohjaamoon innoissaan.
Hyörinä oli kuin muurahaispesässä. Huomasin kuskin hyppäävän alas kabinetistaan tielle, oikoi vaatteitaan ja oli silminnähden tyytyväinen onnettomuudestaan. Haaveri antoi ylenmäärin aikaa jaloitella ja rupatella uteliaiden ihmisten kanssa.
Nopeasti huomattiin hänen suulautensa, ja syntyi kuin tyhjästä ihmisrinki kuljettajan ympärille ja sanaa vaihdettiin innoissaan.
Minäkin työntäydyin väkijoukkoon jotta kuulisin mistä keskusteltiin. Oli hyvin ahdasta.
Palkoista, säistä ja työolosuhteista keskusteltiin. Lopulta joku keksi kysyä mihin kuljettaja on vienyt kaikki täältä hakemansa asvalttirullat. Tämä kysymys oli aivan luonnollinen eikä mitenkään sisältänyt mitään syvempää ajattelua. Kysymys oli aivan samanlainen kuin kysyisi joltain mitä tälle kuuluu. Vastaus kysymykseen olisi molemmissa tapauksissa aivan samanoloinen: huoleton ja kevyt, aivan kuin kaikki olisi ollut itsestään selvää jo kysyttäessä.
Kuljettaja kertoi vievänsä rullat edessä olevalle tietyömaalle. Siellä rakennettiin tietä. Tätä samaa tietä läpi metsän.
Kuului hyväksyvää murahtelua. Asia oli aivan päivänselvä. Pian koko vastaus unohdettiin ja jälleen keskusteltiin palkoista, säistä ja työolosuhteista.
Minua jäi vaivaamaan kuljettajan vastaus. En pystynyt ymmärtämään siinä olevaa jotain - sitten en enää sitä samaa itsessäni. Luulin olevani saamassa auringonpistoksen.
Hain päähäni hellehatun ja menin istumaan varjoon. Päivä oli hyvin kaunis. Taivas ja metsä tuoksuivat yhdessä elämälle.
Oli kummallista etten pystynyt muistamaan mistä olin tulossa, ja yhtä kummalliselta näytti menosuunta.
Ainoa asia joka tuntui puun alla järkevältä, olin minä itse. Mutta silloin minä olin vielä nuori, enkä tiennyt maailman asioista juuri mitään. Olin kuin unessa. Ihmiset häärivät tarmokkaina tiellä. Kädet viuhtoivat ja leukaperät lonksuivat nukkemaisen hassunkurisesti heidän innokkaissa puheissaan - kuulosti heidän murheensa ja ilonsa lapion aneemiselta kolinalta sorassa.
Ajatuksissani tuntui siltä, että he olivat kaiken aikaa kauempana ja kauempana. Kunnes lopulta he ja tie, koko elämäni, katosi. Kaikki muu vihertyi ja kaareutui ylleni. Puut ja pensaat nousivat juuri syntyneestä heinikosta ja halkoivat taivasta, loivat varjoja päälleni ja kaiken täytti metsän suloinen humina ja viserrys. Linnut, kauriit ja oravat kulkivat editseni, enkä ihmetykseltäni voinut räpytellä silmiäni kertaakaan.
ilman menneisyyttä, ilman tulevaisuutta, auringon takuuvarmassa pistoksessa.
Lapioin kiivaasti lisää hiekkaa kuormaan. Kuorma pursuaa ylitse. Auto nytkähtää liikkeelle ja jättää minut odottamaan seuraavaa. He ovat nyt tyytyväisiä, juovat vettä ja seisoskelevat ryhmässä naureskellen. Asiat taitavat mennä nyt hyvin.
Minä en kuulu niihin jotka istuttavat kasveja tai levittelevät multaa. Kasvattelijat ovat kaukana takanani.
Minä en myöskään kuulu heihin jotka käärivät rullalle asvalttia edessäni. Rullaajien työ on mielestäni helppoa mutta hyvin kuumaa. He lämmittävät kovaa asvalttia kunnes se on löysää. Sitten he kiertävät sen rullalle ja nostavat sen rekkaan. Rekka ajaa pois ja kauhomme lapioilla hiekan ja soran toiseen rekkaan.
Se on saatava maasta viimeistä murua myöten multatyöläisten ja kasvinlevittelijöiden tieltä. Lapioiminen on niin raskasta työtä, että käsivarteni huutavat aamuyöllä kilpaa olkapäitteni kanssa.
Olisin kai sittenkin mieluummin kasvinkasvattaja tai multamies, kuin rullausmies, koska rullaus on sittenkin minulle liian kuumaa hommaa. Olen myös pitkään miettinyt pitäisikö minun olla kiukkuinen sormellaosoittelija. Mutta siinä voi käydä niin että joku puree sormeen. Sitten ei ole enää kivaa. Suussa toisen sormen maku.
Huomasin taas ajattelevani. Se ei ole hyväksi näissä hommissa. Lapiot eivät liiku itsekseen. Niitä pitää heilutella jotta pääsisimme sinne mihin olemme menossa. En tiedä mihin. Kukaan ei koskaan kerro minulle siitä yhtään mitään.
Usein vaivun huomaamatta ajatuksiini. Ja vain katselen miten kaikki tämä toimii, miten kaikki kulkee ja raksuttaa kellontarkasti eteenpäin. Olisi suunnaton ihme jos kaikella työllämme ei olisi mitään virkaa. Mitään päämäärää ei olisikaan. Olisi vain tien purkaminen purkamisen itsensä vuoksi. Näen usein unia kaukaisista päätepisteistä. Unet ovat kauniita, kuin toisia todellisuuksia.
Päätäni kuumotti sekä aurinko että ajatukseni. Sormella osoittelijat alkoivat taas liikehtiä ja katsella minua alta kulmain. Lapioin kiivaammin hiekkaa. Olin hyvin janoinen, eikä taukoa ollut vielä lähimaillakaan.
Edellisellä tauolla olimme keskustelleet siitä mistä me kaikki olimme tulossa. Kaikilla oli siitä aivan erilainen näkemys. Emme riidelleet, mutta ihmettelimme ääneen muiden huonoa muistia. Minäkään en ollut aivan varma omista ajatuksistani. Yritin kaivella päästäni edes jotain - mutta jokainen tänne lapioitu kilometri oli mielestäni aivan samanlainen. Eikä matkan alkupäässä ollut mielestäni mitään. En saanut mistään siellä olevasta kiinni. Joten ajattelu lähtöpisteestä oli yhtä turhaa kuin loppupisteestä puhuminen.
Oikeastaan he eivät koskaan puhuneet siitä mistä haluaisin puhua. He eivät yksinkertaisesti välittäneet siitä mihin he olivat menossa - ja miten kauan siihen vielä menisi. Tätä minun oli vaikea ymmärtää.
Istun yleensä aivan hiljaa enkä sano juuri mitään.
En tosin ole luonteeltani mikään sivussa istuja. Mieluummin minä istun kaiken keskellä ja vain kuuntelen josko jokin tiedonjyvänen jostain putoaisi peltikuppiini. Mutta sellaista ei kuitenkaan koskaan tapahdu. Se ei tarkoita sitä, etteikö seuraavalla tauolla tämä olisi mahdollista. Ainoastaan työmme oli täysin selvää, siitä kenelläkään ei ollut pienintäkään epäilystä. Muu oli mielikuvituksemme tuhrimaa muistamattomuutta.
Eräänä päivänä sattui onnettomuus. Asvalttilastissa olleeseen rekkaan tuli jonkinlainen vika. Auto rikkoutui kuormansa alle eikä suostunut liikkumaan.
Tapahtuma oli sen verran ainutlaatuinen, että työt keskeytyivät kuin luonnostaan ja kaikki hakeutuivat auton ympärille onnettomuutta ihmettelemään.
Rekasta oli jotain irronnut. Kumipyörä oli vierinyt ojaan kumolleen. Rengasta potkittiin ja ihmeteltiin kovaan ääneen kädet taskuissa.
Taisi olla niin, että kaikista oli oikein mukava ihmetellä jotain niinkin mitätöntä asiaa kuin kumipyörää ojassa, kuin tehdä työtä.
Toiset ihmettelivät katkennutta akselia lokasuojan uumenissa. Joku kiipesi kurkistamaan ohjaamoon innoissaan.
Hyörinä oli kuin muurahaispesässä. Huomasin kuskin hyppäävän alas kabinetistaan tielle, oikoi vaatteitaan ja oli silminnähden tyytyväinen onnettomuudestaan. Haaveri antoi ylenmäärin aikaa jaloitella ja rupatella uteliaiden ihmisten kanssa.
Nopeasti huomattiin hänen suulautensa, ja syntyi kuin tyhjästä ihmisrinki kuljettajan ympärille ja sanaa vaihdettiin innoissaan.
Minäkin työntäydyin väkijoukkoon jotta kuulisin mistä keskusteltiin. Oli hyvin ahdasta.
Palkoista, säistä ja työolosuhteista keskusteltiin. Lopulta joku keksi kysyä mihin kuljettaja on vienyt kaikki täältä hakemansa asvalttirullat. Tämä kysymys oli aivan luonnollinen eikä mitenkään sisältänyt mitään syvempää ajattelua. Kysymys oli aivan samanlainen kuin kysyisi joltain mitä tälle kuuluu. Vastaus kysymykseen olisi molemmissa tapauksissa aivan samanoloinen: huoleton ja kevyt, aivan kuin kaikki olisi ollut itsestään selvää jo kysyttäessä.
Kuljettaja kertoi vievänsä rullat edessä olevalle tietyömaalle. Siellä rakennettiin tietä. Tätä samaa tietä läpi metsän.
Kuului hyväksyvää murahtelua. Asia oli aivan päivänselvä. Pian koko vastaus unohdettiin ja jälleen keskusteltiin palkoista, säistä ja työolosuhteista.
Minua jäi vaivaamaan kuljettajan vastaus. En pystynyt ymmärtämään siinä olevaa jotain - sitten en enää sitä samaa itsessäni. Luulin olevani saamassa auringonpistoksen.
Hain päähäni hellehatun ja menin istumaan varjoon. Päivä oli hyvin kaunis. Taivas ja metsä tuoksuivat yhdessä elämälle.
Oli kummallista etten pystynyt muistamaan mistä olin tulossa, ja yhtä kummalliselta näytti menosuunta.
Ainoa asia joka tuntui puun alla järkevältä, olin minä itse. Mutta silloin minä olin vielä nuori, enkä tiennyt maailman asioista juuri mitään. Olin kuin unessa. Ihmiset häärivät tarmokkaina tiellä. Kädet viuhtoivat ja leukaperät lonksuivat nukkemaisen hassunkurisesti heidän innokkaissa puheissaan - kuulosti heidän murheensa ja ilonsa lapion aneemiselta kolinalta sorassa.
Ajatuksissani tuntui siltä, että he olivat kaiken aikaa kauempana ja kauempana. Kunnes lopulta he ja tie, koko elämäni, katosi. Kaikki muu vihertyi ja kaareutui ylleni. Puut ja pensaat nousivat juuri syntyneestä heinikosta ja halkoivat taivasta, loivat varjoja päälleni ja kaiken täytti metsän suloinen humina ja viserrys. Linnut, kauriit ja oravat kulkivat editseni, enkä ihmetykseltäni voinut räpytellä silmiäni kertaakaan.
ilman menneisyyttä, ilman tulevaisuutta, auringon takuuvarmassa pistoksessa.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Yleensä kirjoitat täyttä soopaa, mutta tämä vei mukanaan. Tosin en ole koskaan nähnyt rekalla asvalttia kuljetettavan, lähinnä kuorma-autoilla. Joko kirjoittajan lapsus, tai sitten maailmankuvassani on aukko.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä pikinen 8
T. ®Sherlokki © 2006
...Stadissa asvaltti rullalle auton lavalle ja levitetään sieltä tielle?
En ole koskaan viitsinyt seurata mitä siinä tarkemmin tapahtuu. Vinkkari vasemmalle ja kainaloa rapsuttaen odottelen yleensä kyltin kääntymistä. Teen myös havaintoja kyltin kantajasta, muu sakki jää jostain syystä unholaan. Taidanpa seuraavaksi keskittyä itse työn sujuvuuteen, joten paina rohkeasti rääkkää, jos jään paikalleni vaikka kyltti kääntyy.
T. ®Sherlokki © 2006
Menihän tämä mukavasti loppuun asti. Vällillä tuli vain sellainen ees-taas vatkaamisen tunne, joka melko paljon haittasi keskittymistä. Tarkoitan, että sisällön ja tunnelman kärsimättä tästä voisi napsia jotain pois. Ontuva esimerkki:
"Ja vain katselen miten kaikki tämä toimii, miten kaikki kulkee ja raksuttaa kellontarkasti eteenpäin." => Ja vain katselen, miten kaikki kulkee ja raksuttaa kellontarkasti eteenpäin. Muutenkin teksti kestäisi myös mittavampaa harvennusta. Tyyli tietysti tavallaan tukee tekstisi aihetta, mutta minua se vähän vaivasi. Kielioppi lipsahtelee välillä, mutta siitä et ehkä halua kuulla mitään. (Useimmat eivät).
Pidän tavastasi kirjoittaa ja tehdä huomioita. Merkityksien venyttäminen tavanomaisten rajojen ulkopuolelle onnistuu tässäkin tekstissä, sanotaanko riemukkaasti. Lukiessa tekee mieli nauraa itselleen, ehkä kirjoittaessa myös, en tiedä. Kokonaisuutena tämä on hyvä.
Olikohan Kafka saanut joskus auringonpistoksen myös? Tuo ihmeellinen ulkopuolisuus jossa lapio ja kirjan henkilö ovat tärkeät liikkeen takia itsessään (kukaan ei ole uskaltanut kysyä liikkeen mielekkyyttä vaan hikoilevat..) ja lujasti toisiinsa sidotut, ponnistelevat maailmassa jossa kaikki tehdään takaperoisesti. Työ itsessään, työ tekee vapaaksi.
Sanon: viihdyin todella tätä lukiessani.
Ihminen yhteisössä, joka tekee tietä, jota puretaan toisesta päästä ja siirretään toiseen päähän.
Yhteisön omaksumien arvojen, normien, ihanteiden ja niiden olemassaolon tarpeettomuus ja naurettavuus.
Poikkeusihminen, joka ei vielä tiedä erilaisuuttaan, vaan pyrkii peittelemään sitä itsessään erilaisuuden tunnetta häveten.
"Auringon piston" ja mitättömän poikkeamisen rutiineista aiheuttaman tauon vuoksi hän alkaa tajuta laajemmin elämää.
Hänellä on kaipuu johonkin muuhun. Asvaltin rullaajaksi hän ei halua, Ei pomomieheksi, vain kasvien istuttajan homma kiinnostaa etäisesti.
Hänestä kehittyy joukon johtaja, se joka kyseenalaistaa tientekijäyhteisön arvot ja lopettaa typerän tienteon.
On muuten saavutus sinänsä, että tällä palstalla aletaan analysoimaan kertomuksen monikerroksisuutta.
Kirjoituksessasi on aivan liikaa kirjoitusvirheitä. Sinun kannattaisi tehdä asialle jotain (?) Ehkä sinunkin olisi aika hankkiia jokinlainen Wöördi ja opetella käyttämään sitä, etkä jatkuvasti vain kirjoittaisi tuohon miniatyyrikenttään johon nytkin kirjoitat. Mikä sinua vaivaa? Miksi et jaksa tehdä millekään heikkoudellesi yhtään mitään? Miksi et kuuntele ihmisiä? Miksi ohitat kaiken kuin ohitsesi kiitäisi juna, auto, polkupyöräilijä, kävelijä, konttaaja?
Tsuf!
Ajoin tänään päin lintua. Olen masentunut. Kops, ja kaikki oli hänen kohdaltaan ohitse.
Moottoritiellä ei saa pysähtyä. On jouduttava ketjukolariin jotta saisi siihen oikeuden.
Ja paskat.
Olen hyvin kiitollinen kaikista vastauksista. Ja pyydänkin teitä nyt katsomaan ohitse tekstini ikäänkuin sitä ei olisi olemassakaan, ja keskittymään vain ja ainoastaan annettuihin vastauksiin.
Tämä kooste on elämän eittämätön rikkaus. Minullakaan ei ole siihen enää mitään lisättävää.
Lyhyesti:
Sherska
Tarina kosketti odotuksista huolimatta. Lukija alkoi pelätä. Hän siirtyi pohtimaan kuorma-auton käyttöä asvaltin levityksessä.
Tyypillista Sherskalle, milloin puuttuu laituri tai roskakaappi, milloin työmenetelmät ovat vääriä.
Pelkää materiaalisen maailmankuvansa romahtavan.
Hessu-Kissa
Satujen kertoja ei ymmärtänyt tämän kaltaista satua.
Odottaa harmittomuutta ja sujuvuutta. Ehkä siksi kirjoittaa usein eläimistä. Ne saa kuvattua mieleisekseen.
Kipakka-Akka
Hämmennys kuulsi selvästi alusta asti. Ensin pähkäiltiin lauseenmuodoilla.
Kirjoitus ilmiselvästi kosketti, vaikka lukija ei tajunnutkaan mistä oli kysymys.
Kipakan palautteet tuntuvat jotenkin kietoutuvan oman epäväkaisen olotilan ympärille.
Hän miettii, mitä ajattelevat eristetyn kylän asukkaat, koska ei uskalla/pysty selvittämään omaa tilaansa.
MarjaanaJKL
Koulutetun naisen kapea-alainen näkemys.
Häntä hämmentää se, että ei voi kaikkea selittää sanojen muodoilla ja pilkkujen ja pisteiden paikoilla.
Jangola
Onko takana suurempaa tietämystä kirjoittamisesta kuin muilla palstalaisilla?
Jotenkin tuntuu siltä, että hän ei paljasta kaikkia korttejaan. Epäilee CFC:tä kaltaisekseen eikä uskalla kommentoida enempää.
CFC:n vastauksesta päätellen on ainakin osittain oikeassa. CFC manipuloi minutkin tähän vastaukseen.
Kepo
Kepo tajusi välittömästi kertomuksen sanoman.
Tähän ei riitä yksin se, että hän on loistava sanankäyttäjä, kuten me kaikki olemme huomanneet, vaan hän on myös poikkeusihminen, Poikkeusihminen, joka seuraa tinkimättömästi sielunsa ääntä.
Woody
Ilmeisesti skifi-kirjoittaja, joka ei osaa sijoittaa kertomusta olemassa olevaan arkeen vaan yrittää sijoittaa tapahtumia avaruuteen, kauaksi itsestään. Miksi yrittää?
Onko läppäri liian tuttu?
Tämä analyysisi oli ehdottomasti parasta, mitä olet täällä esille tuonut. Irroitettuna alkuperäisestä, pisteytys olisi huippua.
T. ®Sherlokki © 2006
Satuejen kertoja, joka pitää arvossa sujuvuutta, kun kyse on kaunokirjallisesta tekstistä. Ei odota muilta harmittomuutta, vaikka itse onkin melko harmiton tapaus: kirjoittaa helpoista aiheista, jotka ovat lähellä hänen omaa arkipäiväänsä, koska hänen elämänkokemuksensa ei riitä muuhun. Mielikuvitus ei hänelläkään kykene korvaamaan kaikkea. Kuvaa "saduissaan" ihmistä usein muun ympäristön kautta ja käyttää mielellään eläimiin liittyvää symboliikkaa. Kirjoittaa kuitenkin sangen harvoin suoraan eläimistä itsestään. Hän on aivan varma, ettei ymmärtänyt novellia "Auringonpistos", niin kuin kirjoittaja sen on tarkoittanut tai ollut tarkoittamatta. Hän on tehnyt pienessä päässään oman tulkintansa - kyllä, hän todella kykenee tulkitsemaan novelleja - , mutta (kuten hän on novellin kirjoittajelle joskus aikaa sitten todennut) pelkää piiloivallista vastakommenttia. Mikäli joku haluaa arvailla hänen mielipidettään Auringonpistoksesta, kannattaa keskittyä huolella hänen aiemman kommenttinsa viimeisen kappaleen kolmeen ensimmäiseen virkkeeseen.
(Rehellisyyden nimissä täytyy todeta, että Kepon luonnehdinta minusta osui eittämättä vaarallisen lähelle totuutta. Sen voi helposti päätellä tavasta, jolla vastaan hänelle.)
Viihdettä kansalle.
Tämähän on topparoikka jollain muulla planeetalla. Tulee mieleen Stanislav Klem tai Isaac Asimov. Meininki on kyllä muuten samaa kuin täällä Telluksella, paitti lapiot on vaihtunut enimmäkseen läppäreihin. Mistä sää keksit nää aiheet ja Zymboliikan?
... Päistämme.
Minusta on hauskaa kun kaikki puhuvat tekstin monimerkityksellisyydestä. Eli siis oikeasti eihän kirjoittaja ymmärtääkseni kai voi kovin oikeasti kirjoittaessaan ajatella tuollaista asiaa.
Teksti vain tulee ja sen jälkeen sitä analysoidaan. Kysymys on siis kirjoittajasta ja kirjoittajan ajatusmaailmasta; sen monimutkaisuudesta, jota hän ei ehkä ole vielä edes tavoittanut.
Sillä lailla ajateltuna tämä voi olla vielä suurempi foorumi kuin tulevan kirjailijan kannustamista eteenpäin. Tämä voi olla askel kirjoittajan ymmärtää itseään enemmän.
Lienee selvää mitä se tarkoittaa muidenkin ihmisten kohdalla?
Sä sitten olet aina niin humanisti ja ylevä ajatuksissasi. Jotenkin tulee niin rottamainen olo kun seuraa ajatuksenjuoksuasi olympoksellamme.
Laakerit läpättää päässä.