Ei jaksa enään edes yrittää. Elämäni on niin yksinäistä, on aina ollut. Olen 13 vuotta, koskaan minulla ei ole ollut ystäviä, 2 vuoteen ei ole ollut edes yhtäkään kaveria. Okei, koulusta minulta yksi ''kaveri'' löytyy, mutta jos olisi mahdollista, jos uskaltaisin sen tehdä, haluaisin hänestä heti eroon. Ongelma on siinä, että en usko, että hän tajuaisi sen, miksi laittaisin kaveruutemme poikki, koska hän luulee minun olevan aivan eri ihminen kuin mitä oikeasti olen.
Pienempänä hakeuduin tietoisesti hänen seuraansa, koska en halunnut olla yksin, silloinkaan hänen juttunsa eivät olleet minusta kovin mielenkiintoisia. Aloin esittämään, ''nauramaan'' hänen jutuilleen ja puhuimme kaikkea paskaa, mutta ei sitä enään jaksa. Nyt viimeiset kolme vuotta olen toivonut, että hän vaihtaisi koulua, tai sairastuisi kuolemanvakavasti ja jopa kuolisi. Tiedän, olen ilkeä, mutta haluni päästä hänestä on niin suuri, että muulla ei ole väliä. Viime vuonna molemmat olimme hiljaa, emme juurikaan puhuneet toisillemme, vaikka olimme kaksin joka välitunti, vapaa- ajalla emme näe koskaan. Joskus hän kyllä tokaisi idioottimaisia mielipiteitään toisista, haukkui ym ja vielä nauroi päälle. Itse en jaksanut nauraa, ja hän kysyikin aina, että mikä suhun on oikein tullut. Vielä kaksi vuotta minun on ikävä kyllä häntä kestettävä (silloin vaihdan TOISEEN lukioon tai johonkin), ellen keksi keinoa päästä hänestä aikaisemmin.
Joka päivä olen kotona, kuuntelen musiikkia, katson leffoja ja telkkaria, itken yksinäisyyttäni ja elän haavemaailmoissani. Haaveilen aina kun siihen on mahdollisuus, se tuntuu jopa paljon todellisemmalta kuin oikea elämä. Olen ujo, se on kaikista suurin syy siihen, miksi olen yksin. Tiedän tapauksia, jotka ovat katsekontaktilla yrittäneet saada minuun ''yhteyttä'', mutta ujoudestani johtuen, en pysty siihen millään vastaamaan, vaikka tahtoisin. Päässäni alkaa huipata jos vastaan jonkin tuntemattoman katseseen, varsinkin jos hän on poika, mutta myös sama oire, hiukan lievempänä yleensä, jos hän on tyttö. Puhuminen tuntemattoman kanssa on mahdottomuus, alan änkyttää, en pysty ajattelemaan mitään, ikäänkuin pääni tyhjenisi kaikista ajatuksista. Yritä tässä nyt sitten tutustua ihmisiin :( ...Olen muuttunut hyvin epäsosiaaliseksi, enään en edes yritä tutustua ihmisiin, koska tiedän sen olevan mahdotonta. Olen yrittänyt ja yrittänyt tutustua ihmisiin, mutta ei, en pysty. Ja nyt en enään jaksa yrittää. Olen ehkä jotenkin viallinen, ehkä minun olisi parempi vain poistua täältä keskuudestamme. En todellakaan halua elää elämääni yksin. En enään hetkeäkään..
Minulla on perhe, joka minusta välittää, ainakin siskoni, äitini on haukkunut minut niin monta kertaa, että en usko hänen välittävän minusta paljonkaan. Tai kyllä hän ehkä välittääkin, mutta hän haluaisi muuttaa niin paljon minua, hän ei hyväksy käytöstäni, pukeutumistani, musiikkia mitä kuuntelen. Oli aika, n. kolme vuotta sitten, jolloin äitini jopa luuli mun olevan saatananpalvoja, hän luuli niin pitkään, nykyään kyllä oletan hänen tietävän, että olen ateisti, koska olen hänen, ja monen muun, uskonsa haukkunut niin monesti, mutta vain siksi, koska hän oli sanonut minulle pahasti. Ei minulla mutään hänen uskoaan vastaan ole, tai kenenkään muunkaan, mutta välillä vain on pakko sanoa jotain takaisin.
Ennen, kun ätini huusi minulle, juoksin vain omaan huoneeseeni itkien. Nykyään en edes itke, yleensä, huudan takaisin minkä kerkiän, tai olen hiljaa ja nauran mielessäni hänen perättömille ajatuksilleen. Ja ne ovat kyllä todella perättömiä, olen sitä joskus miettinyt, että onko siinä jotain totta, mutta näin olen todennut, että ei ole.
Nyt kesälomalla, yksinäisyyteni tunne on kasvanut. Täällä missä asun, ei ole mitään muuta kuin metsää ympärillä. Sentään nyt kun olen kesätöissä, näen edes vähän ihmisiä.
Elämäniloni on kaikonnut kokonaan, joskus sitä vielä oli hitusen, mutta nyt tuntuu, että ei ole sitäkään. Päiväni tulen ehkä päättämään, en hae teiltä huomiota, en kaipaa viestejä ''älä tapa ittees'', koska teidän viestinne eivät saa mieltäni muuttumaan, jos aijon itseni tappaa. Itsemurha on ehkä itsekäs, ehkä olen liian heikko kestämään elämää, ehkä en. Perheeni tulee kärsimään, mutta itse olen kärsimystä joutunut niin kauan kestämään, että enään en jaksa. Pelko kuolemaa kohtaan on suuri, mutta kuolema ei ole paha asia, koska silloin minua ei nään ole, en tunne enkä ajattele ja mikä parasta; en joudu kärsimään.
Eläkää te muut onnellisina. Toivon, että kukaan ei koskaan joutuisi kärsimään, niin kuin esim. minä, vaikka tiedän, että maailma on kaltaisiani pullollaan.
Pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne
Pienempänä hakeuduin tietoisesti hänen seuraansa, koska en halunnut olla yksin, silloinkaan hänen juttunsa eivät olleet minusta kovin mielenkiintoisia. Aloin esittämään, ''nauramaan'' hänen jutuilleen ja puhuimme kaikkea paskaa, mutta ei sitä enään jaksa. Nyt viimeiset kolme vuotta olen toivonut, että hän vaihtaisi koulua, tai sairastuisi kuolemanvakavasti ja jopa kuolisi. Tiedän, olen ilkeä, mutta haluni päästä hänestä on niin suuri, että muulla ei ole väliä. Viime vuonna molemmat olimme hiljaa, emme juurikaan puhuneet toisillemme, vaikka olimme kaksin joka välitunti, vapaa- ajalla emme näe koskaan. Joskus hän kyllä tokaisi idioottimaisia mielipiteitään toisista, haukkui ym ja vielä nauroi päälle. Itse en jaksanut nauraa, ja hän kysyikin aina, että mikä suhun on oikein tullut. Vielä kaksi vuotta minun on ikävä kyllä häntä kestettävä (silloin vaihdan TOISEEN lukioon tai johonkin), ellen keksi keinoa päästä hänestä aikaisemmin.
Joka päivä olen kotona, kuuntelen musiikkia, katson leffoja ja telkkaria, itken yksinäisyyttäni ja elän haavemaailmoissani. Haaveilen aina kun siihen on mahdollisuus, se tuntuu jopa paljon todellisemmalta kuin oikea elämä. Olen ujo, se on kaikista suurin syy siihen, miksi olen yksin. Tiedän tapauksia, jotka ovat katsekontaktilla yrittäneet saada minuun ''yhteyttä'', mutta ujoudestani johtuen, en pysty siihen millään vastaamaan, vaikka tahtoisin. Päässäni alkaa huipata jos vastaan jonkin tuntemattoman katseseen, varsinkin jos hän on poika, mutta myös sama oire, hiukan lievempänä yleensä, jos hän on tyttö. Puhuminen tuntemattoman kanssa on mahdottomuus, alan änkyttää, en pysty ajattelemaan mitään, ikäänkuin pääni tyhjenisi kaikista ajatuksista. Yritä tässä nyt sitten tutustua ihmisiin :( ...Olen muuttunut hyvin epäsosiaaliseksi, enään en edes yritä tutustua ihmisiin, koska tiedän sen olevan mahdotonta. Olen yrittänyt ja yrittänyt tutustua ihmisiin, mutta ei, en pysty. Ja nyt en enään jaksa yrittää. Olen ehkä jotenkin viallinen, ehkä minun olisi parempi vain poistua täältä keskuudestamme. En todellakaan halua elää elämääni yksin. En enään hetkeäkään..
Minulla on perhe, joka minusta välittää, ainakin siskoni, äitini on haukkunut minut niin monta kertaa, että en usko hänen välittävän minusta paljonkaan. Tai kyllä hän ehkä välittääkin, mutta hän haluaisi muuttaa niin paljon minua, hän ei hyväksy käytöstäni, pukeutumistani, musiikkia mitä kuuntelen. Oli aika, n. kolme vuotta sitten, jolloin äitini jopa luuli mun olevan saatananpalvoja, hän luuli niin pitkään, nykyään kyllä oletan hänen tietävän, että olen ateisti, koska olen hänen, ja monen muun, uskonsa haukkunut niin monesti, mutta vain siksi, koska hän oli sanonut minulle pahasti. Ei minulla mutään hänen uskoaan vastaan ole, tai kenenkään muunkaan, mutta välillä vain on pakko sanoa jotain takaisin.
Ennen, kun ätini huusi minulle, juoksin vain omaan huoneeseeni itkien. Nykyään en edes itke, yleensä, huudan takaisin minkä kerkiän, tai olen hiljaa ja nauran mielessäni hänen perättömille ajatuksilleen. Ja ne ovat kyllä todella perättömiä, olen sitä joskus miettinyt, että onko siinä jotain totta, mutta näin olen todennut, että ei ole.
Nyt kesälomalla, yksinäisyyteni tunne on kasvanut. Täällä missä asun, ei ole mitään muuta kuin metsää ympärillä. Sentään nyt kun olen kesätöissä, näen edes vähän ihmisiä.
Elämäniloni on kaikonnut kokonaan, joskus sitä vielä oli hitusen, mutta nyt tuntuu, että ei ole sitäkään. Päiväni tulen ehkä päättämään, en hae teiltä huomiota, en kaipaa viestejä ''älä tapa ittees'', koska teidän viestinne eivät saa mieltäni muuttumaan, jos aijon itseni tappaa. Itsemurha on ehkä itsekäs, ehkä olen liian heikko kestämään elämää, ehkä en. Perheeni tulee kärsimään, mutta itse olen kärsimystä joutunut niin kauan kestämään, että enään en jaksa. Pelko kuolemaa kohtaan on suuri, mutta kuolema ei ole paha asia, koska silloin minua ei nään ole, en tunne enkä ajattele ja mikä parasta; en joudu kärsimään.
Eläkää te muut onnellisina. Toivon, että kukaan ei koskaan joutuisi kärsimään, niin kuin esim. minä, vaikka tiedän, että maailma on kaltaisiani pullollaan.
Pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne
Vastaukset 6
Vanhimmat
mäki oon yksinäinen mut voitko kuvitella, nautin siitä. oikeesti oon tällee tosi onnellinen ja tykkään tehä itsekseni paljon asioita.. oon varmaa tosi outo mut voi kyynel..
jaksamisii sulle =D
Et halunnut "älä tapa ittees" viestejä.
Mä ehdotankin että puret hammasta vielä 5 vuotta ainakin.Eli siis siirrät ainakin ratkaisua.Silloin olet 18v ja voit omasta tahdostas häipyä,vaihtaa maisemaa ja alottaa puhtaalta pöydältä jossain muualla.Usko pois se voi auttaa ku jättää tilanteen.
Olet jo monta vuotta kestänyt ja kestät varmasti vielä 5 vuotta.Sä oot niin nuori vielä ja jos vaan nyt nää vaikeet ajat sinnittelisit sun elämä on varmasti elämisen arvoinen vielä myöhemmin.
Oma pikkusisko teki sen lopullisen ratkasun ja se teki ja tekee vieläkin todella kipeetä.
En muuta osaa sanoa kuin että sinnittele ja parikymppisenä nuorena naisena kun katsot taaksepäin ajattelet että onneksi kestit.=)
Parempaa jatkoa!
Minullakin on ollut joskus samanlaisia ajatuksia kuin sinulla mutta ei enää koska nykyään olen hyvin Jumalaan uskova ihminen. Minä kiitän Jumalaa jokaisesta päivästä jonka saan elää ja olla. Tiedät varmaan kuka on Matti Nykänen? No joka tapauksessa Nykänen on minusta osuvasti sanonut että elämä on ihmisen parasta aikaa ja niinhän se on! Vaikka joskus on huonoja päiviä ja kaikki masentaa niin silti pitää jaksaa elää.
Yksinäiyyteesi tarjoan voin tarjota apua. Laita vietiä tulemaan osoitteeseen [email protected] niin jutellaan kaikesta mahollisesta 100% luottamuksella. Myös kaikki muut tytöt ja pojat voi laittaa viestiä tulemaan edellä mainittuun osoitteeseen.
Tuo oli niin älyttömän hyvin ja mielenkiintoisesti kirjoitettu! Olisin halunnut lukea enemmän! Höh...
Kuten sanoit, me ulkopuoliset emme pysty sinua millään tavoin estämään, mutta sen vain sanon että sinussa on paljon persoonallista tyyliä sekä itseluottamusta omiin mielipiteisiisi. Ujona ihmisenä et tuo sitä muiden nähden heti esille, mutta jos olisit jonkun kanssa edes vähänkin pidempään tekemisissä, kyllä hän sen huomaisi sinusta. On harmi, että ihmiseen tutustumisen aloitus on aina se kaikkien hankalin vaihe. Sitten kun on jo vähän aikaa jutellut (muutaman viikon), huomaakin ettei jännitä läheskään niin paljoa kuin alussa. Sinun kannattaisi edes kokeilla... Sillä jos nyt tapat itsesi, moni ihminen jää tietämättömäksi siitä, minkälainen persoona sinä todella olet. Olet äärimmäisen taitava kirjoittaja, enkä yhtään ihmettelisi, vaikka myös seurasi olisi yhtä mielenkiintoista. Aloitus on se hankalin, mutta sen jälkeen tutustuminen sujuu jo paremmin. Usko minua. Sinä olet elänyt niin vähän, 13 vuotta (!!), ettet voi ennustaa sen perusteella koko loppuelämääsi.
haluisin tietää, haluisikko vaihtaa ajatuksia mailis mun kans? Tyypin jolla ei kans ole ollut helppoa? Ihan vaan juteltais, mua ei tarvi pelätä.. Kerro tänne palstalle, katotaan.. :)
kirjoittaja. Tai olit todella hyvin ainaki kuvannu tunteitasi. Toi sun juttu autto mua käsittämään yhen kaverini (nykyään enää vaan tuttu) tuntemuksia. Se ei osaa niitä kuvailla, mut veikkaan et jos se lukis ton tekstin, se kokis et toi on todella lähellä sen tilannetta.
Mut niinku joku muukin on sulle sanonu, kannattaa odotella vielä, kärsiäkin sitte vaikka. Elämä on oikeesti jotain vähän isompaa, ku se että onko kavereita vai ei. Mä oon viime vuoden aikana jotenki erkaantunu kaikista kavereistani, ku muutin uudelle paikkakunnalle, eikä ole uutta sosiaalista verkostoa kehittynyt, et oon ollu hirveesti yksin. Mut sekin on arvokasta. Istuskelen jokirannassa ja mietiskelen elämää. Loppujenlopuksi tä on aika mielenkiintoista. Siis kaikki nää ilmiöt mitä tähän elämään liittyy. Kyl niitä voi yksinäänki tarkastella ja tutkia.
Ja ennen ku alkaa oman elämänsä lopettamista miettiä, ni kannattaa ainaki kokeilla tutustuu kaikkiin uusiin ihmisiin. eihän siinä sit oo enää mitään hävittävää=D oppii uutta itsestään, ja kohta huomaaki et ei haluakaan päättää päiviään. tee aikkee mielenkiintosta! tsemppii! mä haluisin ainaki olla sun kamu. luulen just et monikaan ei tiiä mitä sun päässä liikkuu, siks oot yksinäinen. ota riskejä, ja tuo ittes esiin. kyl siin ainaki jotain aina oppii=}