__Nuku hyvin, herra kuningas__
Kylmä harmaa kivikäytävä tuntui jatkuvan loputtomiin. Kapeista ampumaikkunoista virratessaan tuuli vihelsi surumielisesti. Ikkunoista lennelleet lehdet tanssivat tuulen laulaessa. Ja tyttö tanssi mukana. Pian ei olisi enää kylmiä muureja, ei ampumaikkunoita, ei kuningasta, ei valtakuntaa. Villi ja riehakas nauru karkasi hänen punaisilta huuliltaan. Viimein hän olisi vapaa.
*****
Verinen yskä ravisteli kuninkaan laihaa vartaloa. Hänen vaimonsa, kuningatar piteli tiukasti hänen kättään. Kyyneleet tipahtelivat naisen ripsien lomasta vierien poskille. Sillä hetkellä kuningas toivoi että olisi voinut rakastaa kuningatartaan. Hän toivoi että olisi kerrankin ajatellut järkevästi. Rakastajatar - kuten hän sanoi, tai orjatar kuten kuningatar sanoi - oli kieltämättä tuonut väriä hänen elämäänsä, mutta nyt myös aikaisen kuoleman. Kuningas tiesi kuka oli myrkyn hänen viiniinsä laittanut. Ja hän ymmärsi nuorta naista täysin. Jos vain olisi yhä voinut puhua, jos vielä kykenisi päästämään muutakin ääntä kuin surkean kurlutuksen tai narisevan kiljunnan hän olisi kutsunut tytön luokseen ja pyytänyt anteeksi sitä kaikkea pahaa mitä oli tälle tehnyt. Hän olisi myös kertonut kuningattarelleen arvostavansa ja rakastavansa tätä. Mutta hän ei voinut. Ironista oli, että hänen nuoren rakastajattarensa teko sai hänet tajuamaan oman typeryytensä, mutta se myös esti häntä myöntämästä sitä. Yrittäessään naurahtaa kuningas päästi verisen kuplan suupielestään ja sai kuningattaren kirkumaan kauhusta.
*****
- Stephanie! Stephanie! Kuningas tekee kuolemaa! kaikui kuningattaren kamarineidon hätääntynyt huudahdus käytävässä.
- Ja mitähän minä siitä välitän, minä olin kuninkaalle vain lelu! Stephanie äsähti vastaukseksi.
- Miten voit puhua tuollaisia? Se oli suuri kunnia, kamarineito, Sofia, kuiskasi järkyttyneenä.
- Minä puhun juuri niin kuin haluan. Pitäisikö minun olla kiitollinen hänelle kaikista menetetyistä vuosista, kaikesta kivusta, siitä että olin kuin häkkilintu?
-Pitäisi, hän on kuningas ja sinä vain vaivainen maalaistyttö, Sofia vastasi ärsyttävän kaikkitietävällä äänellä.
-Ennen olin sentään onnellinen maalaistyttö, Stephanie huokaisi surullisena.
-Mene nyt hyvästelemään hänet, Sofia sanoi kannustavalla äänellä. Stephanieta se ärsytti, sillä Sofia oli jotakuinkin hänen ikäisensä ja puhui hänelle kuin huolehtiva kanaemo pienelle lapselle.
Stephanie asteli kovikepohjaiset kengät kopisten pitkin kivistä käytävää kunnes saapui suurelle
koristeelliselle puuovelle. Tummuneeseen tammipuuhun oli koverrettu vaakunoita, hevosia, ritareita ja kauniita neitoja. Miksei kuvassa voinut olla sankarittaria ja komeita miehiä? Stephanie tuumi mielessään.
Tyttö kohotti kätensä ja kopautti muutaman kerran vihaisesti erään ritarin kasvoja, vaikka ovessa oli kultainen leijonakolkutin. Typerä ritari ansaitsi tulla koputetuksi, ei viaton leijona. Stephanie oli vahvasti sitä mieltä, vaikkei tiennytkään mitään leijonista. Sen sijaan ritareista hän tiesi kaiken, muun muassa sen ettei edes lohikäärme voinut olla inhottavampi kuin lauma haisevia ja röyhkeitä ritareita.
-Kuka siellä? kuului kamaripalvelijan karhea raakunta.
-Stephanie, tulin tapaamaan kuningasta!
Ovi narahti auki ja Stephanie asteli sisään. Paksujen silkkisten pielusten seassa lojui kuningas. Haaleat silmät olivat syvällä pääkallomaisten kasvojen silmäkuopissa. Stephanie tunsi inhoavansa kuningasta vielä enemmän kuin aikaisemmin. Siitä huolimatta hän kumarsi ja asteli kuninkaan sängyn viereen. Mies suuntasi harottavan, sumean katseensa häneen. Pieni säälin tunne rutisti naisen sydäntä hänen katsoessaan kituvan miehen anoviin silmiin. Ne anoivat anteeksiantoa. Tyttö ravisti päätään pyyhkäisten säälin sivuun ja kumartui kuninkaan puoleen.
- Et saa anteeksi, sillä sitä minkä sinä minulta veit minä en ikinä saa takaisin. Älä sitä silti huoli, kyllä sinä taivaaseen pääset kun vaan anteeksi anot jumalaltasi. Ei hän minua kuule. Sen sijaan voin vannoa että ruumiisi mätänee Maan sylissä ja kallosi päätyy aamiaiskulhokseni. Nuku hyvin, Herra Kuningas. Ja hyvästi, nuori neito kuiskasi kuninkaan korvaan.
Astellessaan ulos huoneesta Stephanie pidätteli naurua. Hän muisti paniikin kuninkaan siansilmissä. Hänen askeleensa kopisivat yhä kauemmas ja kauemmas käytävässä säestäen kuninkaan tuskanhuutoja ja kurlutusta. Joutuisasti tyttö liihotteli halki sokkeloisen linnan. Hän harppoi monet portaat alas, kunnes pääsi alimpaan kellarikerrokseen. Kapeat sormet kietoutuivat metallisen kahvan ympärille ja tyttö kiskaisi voimiensa takaa. Vanha laho ovi aukeni surullisesti kiljahtaen ja kostean maanalaisen käytävän homeinen lemu levisi kaikkialle huoneeseen. Tytön hullu nauru kaikui käytävässä ja kaikkialla linnassa hänen astuessaan käytävään ja kiskaistessaan lahon oven perässään kiinni. Hänen takanaan oli ruumis, edessään vapaus.
Kiitos niille jotka jaksoivat tänne asti lukea. Kuten varmaan huomaatte, tekstini on hivenen tökeröä, ennen kaikkea puheenvuorot ovat tylsiä ja huonosti kirjoitettuja, eivät lainkaan niin sulavia kuin haluaisin. Pyytäisin siis Teitä, arvon lukijat, korjaamaan mahdolliset lausejärjestyksessä olevat virheet ja kertomaan esimerkkejä siitä miten saisin tekstistäni elävämmän, syvemmän ja synkemmän.
Voisin vielä mainita että juttuni oli kovin lyhyt, koska kirjoitin sen hyvin pikaisesti ihan tätä varten. Olen aloittanut kirjoittamaan kirjaa, joka tosin on vasta alkuvaiheilla, ja se on melko samanlaiseen tyyliin kirjoitettu kuin tämä. Eli kysymys kuuluu, lukisitko kirjan joka on samantyylinen?
Oi...melkein unohdin. Pahoittelen vielä jutun sekavuutta. Kirjoitin sen alunperin wordilla, joten tänne siirrettäessä kappalejaoista ynnä muista tulee hyvin sekavat.
Kylmä harmaa kivikäytävä tuntui jatkuvan loputtomiin. Kapeista ampumaikkunoista virratessaan tuuli vihelsi surumielisesti. Ikkunoista lennelleet lehdet tanssivat tuulen laulaessa. Ja tyttö tanssi mukana. Pian ei olisi enää kylmiä muureja, ei ampumaikkunoita, ei kuningasta, ei valtakuntaa. Villi ja riehakas nauru karkasi hänen punaisilta huuliltaan. Viimein hän olisi vapaa.
*****
Verinen yskä ravisteli kuninkaan laihaa vartaloa. Hänen vaimonsa, kuningatar piteli tiukasti hänen kättään. Kyyneleet tipahtelivat naisen ripsien lomasta vierien poskille. Sillä hetkellä kuningas toivoi että olisi voinut rakastaa kuningatartaan. Hän toivoi että olisi kerrankin ajatellut järkevästi. Rakastajatar - kuten hän sanoi, tai orjatar kuten kuningatar sanoi - oli kieltämättä tuonut väriä hänen elämäänsä, mutta nyt myös aikaisen kuoleman. Kuningas tiesi kuka oli myrkyn hänen viiniinsä laittanut. Ja hän ymmärsi nuorta naista täysin. Jos vain olisi yhä voinut puhua, jos vielä kykenisi päästämään muutakin ääntä kuin surkean kurlutuksen tai narisevan kiljunnan hän olisi kutsunut tytön luokseen ja pyytänyt anteeksi sitä kaikkea pahaa mitä oli tälle tehnyt. Hän olisi myös kertonut kuningattarelleen arvostavansa ja rakastavansa tätä. Mutta hän ei voinut. Ironista oli, että hänen nuoren rakastajattarensa teko sai hänet tajuamaan oman typeryytensä, mutta se myös esti häntä myöntämästä sitä. Yrittäessään naurahtaa kuningas päästi verisen kuplan suupielestään ja sai kuningattaren kirkumaan kauhusta.
*****
- Stephanie! Stephanie! Kuningas tekee kuolemaa! kaikui kuningattaren kamarineidon hätääntynyt huudahdus käytävässä.
- Ja mitähän minä siitä välitän, minä olin kuninkaalle vain lelu! Stephanie äsähti vastaukseksi.
- Miten voit puhua tuollaisia? Se oli suuri kunnia, kamarineito, Sofia, kuiskasi järkyttyneenä.
- Minä puhun juuri niin kuin haluan. Pitäisikö minun olla kiitollinen hänelle kaikista menetetyistä vuosista, kaikesta kivusta, siitä että olin kuin häkkilintu?
-Pitäisi, hän on kuningas ja sinä vain vaivainen maalaistyttö, Sofia vastasi ärsyttävän kaikkitietävällä äänellä.
-Ennen olin sentään onnellinen maalaistyttö, Stephanie huokaisi surullisena.
-Mene nyt hyvästelemään hänet, Sofia sanoi kannustavalla äänellä. Stephanieta se ärsytti, sillä Sofia oli jotakuinkin hänen ikäisensä ja puhui hänelle kuin huolehtiva kanaemo pienelle lapselle.
Stephanie asteli kovikepohjaiset kengät kopisten pitkin kivistä käytävää kunnes saapui suurelle
koristeelliselle puuovelle. Tummuneeseen tammipuuhun oli koverrettu vaakunoita, hevosia, ritareita ja kauniita neitoja. Miksei kuvassa voinut olla sankarittaria ja komeita miehiä? Stephanie tuumi mielessään.
Tyttö kohotti kätensä ja kopautti muutaman kerran vihaisesti erään ritarin kasvoja, vaikka ovessa oli kultainen leijonakolkutin. Typerä ritari ansaitsi tulla koputetuksi, ei viaton leijona. Stephanie oli vahvasti sitä mieltä, vaikkei tiennytkään mitään leijonista. Sen sijaan ritareista hän tiesi kaiken, muun muassa sen ettei edes lohikäärme voinut olla inhottavampi kuin lauma haisevia ja röyhkeitä ritareita.
-Kuka siellä? kuului kamaripalvelijan karhea raakunta.
-Stephanie, tulin tapaamaan kuningasta!
Ovi narahti auki ja Stephanie asteli sisään. Paksujen silkkisten pielusten seassa lojui kuningas. Haaleat silmät olivat syvällä pääkallomaisten kasvojen silmäkuopissa. Stephanie tunsi inhoavansa kuningasta vielä enemmän kuin aikaisemmin. Siitä huolimatta hän kumarsi ja asteli kuninkaan sängyn viereen. Mies suuntasi harottavan, sumean katseensa häneen. Pieni säälin tunne rutisti naisen sydäntä hänen katsoessaan kituvan miehen anoviin silmiin. Ne anoivat anteeksiantoa. Tyttö ravisti päätään pyyhkäisten säälin sivuun ja kumartui kuninkaan puoleen.
- Et saa anteeksi, sillä sitä minkä sinä minulta veit minä en ikinä saa takaisin. Älä sitä silti huoli, kyllä sinä taivaaseen pääset kun vaan anteeksi anot jumalaltasi. Ei hän minua kuule. Sen sijaan voin vannoa että ruumiisi mätänee Maan sylissä ja kallosi päätyy aamiaiskulhokseni. Nuku hyvin, Herra Kuningas. Ja hyvästi, nuori neito kuiskasi kuninkaan korvaan.
Astellessaan ulos huoneesta Stephanie pidätteli naurua. Hän muisti paniikin kuninkaan siansilmissä. Hänen askeleensa kopisivat yhä kauemmas ja kauemmas käytävässä säestäen kuninkaan tuskanhuutoja ja kurlutusta. Joutuisasti tyttö liihotteli halki sokkeloisen linnan. Hän harppoi monet portaat alas, kunnes pääsi alimpaan kellarikerrokseen. Kapeat sormet kietoutuivat metallisen kahvan ympärille ja tyttö kiskaisi voimiensa takaa. Vanha laho ovi aukeni surullisesti kiljahtaen ja kostean maanalaisen käytävän homeinen lemu levisi kaikkialle huoneeseen. Tytön hullu nauru kaikui käytävässä ja kaikkialla linnassa hänen astuessaan käytävään ja kiskaistessaan lahon oven perässään kiinni. Hänen takanaan oli ruumis, edessään vapaus.
Kiitos niille jotka jaksoivat tänne asti lukea. Kuten varmaan huomaatte, tekstini on hivenen tökeröä, ennen kaikkea puheenvuorot ovat tylsiä ja huonosti kirjoitettuja, eivät lainkaan niin sulavia kuin haluaisin. Pyytäisin siis Teitä, arvon lukijat, korjaamaan mahdolliset lausejärjestyksessä olevat virheet ja kertomaan esimerkkejä siitä miten saisin tekstistäni elävämmän, syvemmän ja synkemmän.
Voisin vielä mainita että juttuni oli kovin lyhyt, koska kirjoitin sen hyvin pikaisesti ihan tätä varten. Olen aloittanut kirjoittamaan kirjaa, joka tosin on vasta alkuvaiheilla, ja se on melko samanlaiseen tyyliin kirjoitettu kuin tämä. Eli kysymys kuuluu, lukisitko kirjan joka on samantyylinen?
Oi...melkein unohdin. Pahoittelen vielä jutun sekavuutta. Kirjoitin sen alunperin wordilla, joten tänne siirrettäessä kappalejaoista ynnä muista tulee hyvin sekavat.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Alku vaikutti jopa lupaavalta, kunnes meni samojen fraasien jankkamiseksi= Tylsäksi.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä korahdetaan 6
T. ®Sherlokki © 2006
Kiitoksia että jaksoit arvostella...kaipaisin vielä hieman rakentavampaa palautetta.