Mökki – Ukon tarina
Aurinko jo laskee, ilta hämärtää.
Nopeasti huoneeseeni pimeä ennättää.
Sähköt onpi poissa, se syytä ukkosen.
Raju myrsky ulkona, jospa lukaisen kirjasen.
Mut pimeä tää vaivaa, jospa kynttilän sytytän. Näin valon kirjan lukuun saan, edes valon himmeän.
Hölmöksihän täällä muuttuu, mökissä yksinään. Ois edes sähkö, ei ois näin pimeää.
Miksi kumma tunne niskassa, kuin karvat nousis pystyyn?
Ihan kananlihalla kauttaaltaan, ja kumma tunne pysyy.
Matkalla vettä hakemaan, satun peilistä vilkaisemaan ja järkytyksen koen.
Olenko minä tuossa, tuo ukko raihnainen? Ja miksi kiusaa mua tää tunne, tunne yliväsymyksen?
Mitä tapahtuu kuvallein, kun kasvoni mun vääntyy? Miksi kasvoni irvokkaaseen irvistykseen kääntyy?
Nyt on Yrjö väsynyt, ehk' lepoa vain kaipaan. Ja jospa kirja tuo tois rauhan tähän vaivaan.
Siispä alan lukemaan, kirjalla tunteet voittamaan, ja sit’ menenkin nukkumaan.
Mut sanani pidän, mä yksin pärjään.
Ei mökillä yksinään iso mies pelkää.
Nojatuoliini istahdan ja kirjan luvun aloitan kunnes koputuksen kaltaista ääntä jokin ois.
Oksa lienee, tai pisarat nuo, jospa luonnon voimat nuo äänet luo.
Kirjani jälleen avaan, jospa se lohdun tois, ja yliväsyneeseen mieleeni rauhan lois.
PAM! PAM! PAM!
Taas koputuksen tuon kuulen, viel oksaksi sitä luulen mut karmivaa se on.
Vain paljon metsää ympärilläin, oon täällä aivan yksinäin ei täällä ketään oo.
Mut sanani pidän, mä yksin pärjään.
Ei mökillä yksinään iso mies pelkää.
Kait harhaa mielen tai tepponen tuulen, ei täällä ketään, niin mä luulen.
Vaan jospa onkin jokin vieras myöhä, jospa metsästäjä sateen syömä suojaa kaipailee.
Selko tästä täytyy saada onhan aina erehtymisen vaara ja jos järkeni säilyttää mielin niin kysynpä sit' selvin kielin:
"Kukas siellä paukuttaa, ovellani kolkuttaa. Paukkeeksi tuulen tuon luulin, paukutuksena oksan sen kuulin.
Varros hetki kunhan tuun, oven sulle avaan ja kahvitkin tarjoan, on melko myrsky siellä, kun iskee salamaa."
Tohvelini jalkaan vedän, ja itsekseni mumisen tämän et vastausta en saanutkaan, onko siellä ketään laisinkaan.
Kun oven ripaa hiljaa käänsin, kuulin sykkeeni sydämmestäin. Jos sydämmein ei rauhaa saa, niin eikai se kohta enää jaksakkaan.
Ovi voimasta tuulen lensi, vasten seinää jysähtäen.
Vain raivoisa myrsky siellä riehuu, ei ihmistä täällä, ei ketään kuulu.
Pelon seasta voimaa etsin, ja vastauksen taas mieleeni keksin se oksa oli siis, mä yksin täällä oon.
Melkein varmaksi itsestäin, hulluksi tulin mielestäin.
Mut oven kun sain teljettyä ja nojatuoliin kiivettyä mä itseäni kielsin, pelkoani käskin nyt heti talttumaan.
Se varmasti vain oksa oli, jokin rauhaton puu se vaan.
Mut sanani pidän, mä yksin pärjään.
Ei mökillä yksinään iso mies pelkää.
Kirjani taas avasin, ja tekstiin silmäni kohdistin mut ei aikakaan kun kuului ääni vierestäin.
Siinä melkein kuolo tuli, kun ikkunaan mä katsoin,
siel' myrskyn keskellä ikkunassa näin todella kauniin kasvon.
Kuin ilmetty vaimoni, niin mä tuumin, mut mahdotonta se ois, nyt huudonkin kuulin.
YÖ! se kirkaisee kun kummasti mua katselee, pelokas ilme kasvoillaan, kuin olisi jostain kauhuissaan.
Kauttaaltani vapisin, kait valkoiseksikin valahdin kun katsoin näkyä tuota, kaik' rohkeus pakeni mun luota.
Kiljumista kuulua alkoi, kiljumista ehkä vaimon mut sitten havahduin ja pelkäsin, myös kiljuin minä itsekkin.
Nytkö hulluksi minä muutuin, nytkö järkeni mut jätti, eikö isosta miehestä mihinkää kun viimeinen järjen hiven lähti.
Katsoin jälleen ikkunaan ja tyhjänä sen näin, ei ollut vaimo siellä, siis oli vain mielessäin.
Ikkunaa katsellessani taas kauhun hetken koin, siel' tyttäreni mua tuijottaa hetken ja katoo heti pois.
Käteni eteen silmäni vedin, ja hetken siinä huokailin kunnes ääniä taas kuulin.
Kova jyske ja kolina, myös sekalaisia huutoja mä kuulin mökissäin.
Päätin et en niistä piittaa, mä väsynyt vaan oon. Ehk' huomenna taas järkeni saan, enkä vaivu kuolohon.
Yrjö! Sanoi ääni nyt, ihan edestäin. En katsomaan uskalla, vaan vastaan mä näin: "Mene pois sinä kuvatus, mieleni harha!
Ei tässä mökissä muita oo, oon yksin, se on varma!!"
Vapisen mä kauttaaltaan, pelkäsin mä kauhuissaan. Hullu musta tulikin, järki lähti, minut jätti, yksin itkemään.
Yrjö!! Vastaa ääni taas ja koskee poskeain. Kun kosketuksen tunsin tuon, se nauramaan mut sai.
Nyt hysteeriseksi muutuin en muuta enää kai voinut, nyt kun kosketuksenkin tuntea voin en järkiin palaa kai milloinkaan.
Yrjö rauhoitu, minä se vain tässä! Oma kultas Kaisa vain, jo lakkaa pelkäämästä!
Käden siirsin silmiltäin ja hämmästyneen katseen loin, Kaisahan se siinä, en erehtyä voi.
Mut uskonut en alkuunkaan et Kaisa oiskin siinä, vakuuttuneena hulluudestain sopersin kuvatukselle siitä että
"Et sinä ole Kaisani, kotiini jäi mun kulta. Eikä toista autoa ole meillä joten ei kyytiä ois sulla!
Ja miksi katselit ikkunasta, niin kalman kauhu naamallasi, miksi koputit aiemmin mut karkuun läksit multa?
Mielikuvitukseni tuote oot, et voi olla tässä, katselemassa ukkoas, sua pelkäämässä."
Siinä seisoi se kuvatus vaan, hiljalleen aukoo suutaan, kunnes räjähtää nauramaan, naurusta silmät vuotamaan.
Miksi naurat, iloitetko mun hulluudesta?
Mutta kuvatus nauraa vaan, lattialle istahtaa ja hekottaa, hekottaa vaan.
Ovea kohti kun vilkaisen niin tyttäreni havaitsen siel’ jakkaralla istumassa mua katsellen.
Mikä sairas kuvitus tän nauravan vaimoni luo, miten sairas mieli mulla kun tämmösen kuvatuksen silmiini tuo!
Kaunis kuin enkeli, mut märkä kauttaaltaan. Ja lattialla nauraa nauruaan vaan.
Ja oma tyttäreni muka oven suussa, yösydännä, tikkari suussa mua tuijottaa.
Mä seisomaan nousen ja karjaisen, nyt turpa tukkoon, annat vastauksen! Miksi mua kiusaat, mikset mee jo pois?
Mikä turvan tunteen antais, mikä rauhan mieleen lois?
Nyt tyrehtyy nauru, tuo hekotus sen. Katsoo mua silmiin, hymyillen.
Auton sain mä lainaan, sen Pirjo lainasi.
Ja vauhdilla luokses lähdin, kun ukkoain kaipasin.
Tuos ovella koputin aika pitkän tovin, mut kun ei kuulunut niin vakuuttunut olin, sä varmaan lepäilet.
Auton luokse palasin ja laukkuani kaivelin jost' mökin avaimen löysin.
Matkalla kun ovelle olin, ikkunasta vilaisin tovin, se sai mut pelkäämään,
Vanha mies tuolissaan, vapiseepi kauttaaltaan.
Sun ilmees enteili kuolemaa, kuin vapisisit kohti tuonelaa, valkoinen oli naamasikin mä sitä pelästyin.
Vauhdilla siitä lähdin, luokses juoksin, säntäilin, kai mekkalankin aikaan sain kun kaikkeen törmäilin.
Mut rauhoitu jo Yrjö kulta, mehän tässä vaan. Oma perhees luonas sun, tuu meitä halaamaan.
Nyt alkoi minuakin naurattaa, hupsu mies täällä kauhuissaan, varjojakin säikkyi kai, yliväsymystä kaikki vain.
Tänne kaikki halaamaan, yhdessä nyt riemuitaan.
Ei pelosta enää tietoakaan kuin ei kauhua ois ollutkaan, nyt rakkaani luokseni sain, nyt voipi iloita vain.
Nyt Kaisa sanoo mit' pelkäsinkin:
"Näinkös sanasi pidit: mä yksin pärjään.
Ei mökillä yksinään iso mies pelkää!'?"
Aurinko jo laskee, ilta hämärtää.
Nopeasti huoneeseeni pimeä ennättää.
Sähköt onpi poissa, se syytä ukkosen.
Raju myrsky ulkona, jospa lukaisen kirjasen.
Mut pimeä tää vaivaa, jospa kynttilän sytytän. Näin valon kirjan lukuun saan, edes valon himmeän.
Hölmöksihän täällä muuttuu, mökissä yksinään. Ois edes sähkö, ei ois näin pimeää.
Miksi kumma tunne niskassa, kuin karvat nousis pystyyn?
Ihan kananlihalla kauttaaltaan, ja kumma tunne pysyy.
Matkalla vettä hakemaan, satun peilistä vilkaisemaan ja järkytyksen koen.
Olenko minä tuossa, tuo ukko raihnainen? Ja miksi kiusaa mua tää tunne, tunne yliväsymyksen?
Mitä tapahtuu kuvallein, kun kasvoni mun vääntyy? Miksi kasvoni irvokkaaseen irvistykseen kääntyy?
Nyt on Yrjö väsynyt, ehk' lepoa vain kaipaan. Ja jospa kirja tuo tois rauhan tähän vaivaan.
Siispä alan lukemaan, kirjalla tunteet voittamaan, ja sit’ menenkin nukkumaan.
Mut sanani pidän, mä yksin pärjään.
Ei mökillä yksinään iso mies pelkää.
Nojatuoliini istahdan ja kirjan luvun aloitan kunnes koputuksen kaltaista ääntä jokin ois.
Oksa lienee, tai pisarat nuo, jospa luonnon voimat nuo äänet luo.
Kirjani jälleen avaan, jospa se lohdun tois, ja yliväsyneeseen mieleeni rauhan lois.
PAM! PAM! PAM!
Taas koputuksen tuon kuulen, viel oksaksi sitä luulen mut karmivaa se on.
Vain paljon metsää ympärilläin, oon täällä aivan yksinäin ei täällä ketään oo.
Mut sanani pidän, mä yksin pärjään.
Ei mökillä yksinään iso mies pelkää.
Kait harhaa mielen tai tepponen tuulen, ei täällä ketään, niin mä luulen.
Vaan jospa onkin jokin vieras myöhä, jospa metsästäjä sateen syömä suojaa kaipailee.
Selko tästä täytyy saada onhan aina erehtymisen vaara ja jos järkeni säilyttää mielin niin kysynpä sit' selvin kielin:
"Kukas siellä paukuttaa, ovellani kolkuttaa. Paukkeeksi tuulen tuon luulin, paukutuksena oksan sen kuulin.
Varros hetki kunhan tuun, oven sulle avaan ja kahvitkin tarjoan, on melko myrsky siellä, kun iskee salamaa."
Tohvelini jalkaan vedän, ja itsekseni mumisen tämän et vastausta en saanutkaan, onko siellä ketään laisinkaan.
Kun oven ripaa hiljaa käänsin, kuulin sykkeeni sydämmestäin. Jos sydämmein ei rauhaa saa, niin eikai se kohta enää jaksakkaan.
Ovi voimasta tuulen lensi, vasten seinää jysähtäen.
Vain raivoisa myrsky siellä riehuu, ei ihmistä täällä, ei ketään kuulu.
Pelon seasta voimaa etsin, ja vastauksen taas mieleeni keksin se oksa oli siis, mä yksin täällä oon.
Melkein varmaksi itsestäin, hulluksi tulin mielestäin.
Mut oven kun sain teljettyä ja nojatuoliin kiivettyä mä itseäni kielsin, pelkoani käskin nyt heti talttumaan.
Se varmasti vain oksa oli, jokin rauhaton puu se vaan.
Mut sanani pidän, mä yksin pärjään.
Ei mökillä yksinään iso mies pelkää.
Kirjani taas avasin, ja tekstiin silmäni kohdistin mut ei aikakaan kun kuului ääni vierestäin.
Siinä melkein kuolo tuli, kun ikkunaan mä katsoin,
siel' myrskyn keskellä ikkunassa näin todella kauniin kasvon.
Kuin ilmetty vaimoni, niin mä tuumin, mut mahdotonta se ois, nyt huudonkin kuulin.
YÖ! se kirkaisee kun kummasti mua katselee, pelokas ilme kasvoillaan, kuin olisi jostain kauhuissaan.
Kauttaaltani vapisin, kait valkoiseksikin valahdin kun katsoin näkyä tuota, kaik' rohkeus pakeni mun luota.
Kiljumista kuulua alkoi, kiljumista ehkä vaimon mut sitten havahduin ja pelkäsin, myös kiljuin minä itsekkin.
Nytkö hulluksi minä muutuin, nytkö järkeni mut jätti, eikö isosta miehestä mihinkää kun viimeinen järjen hiven lähti.
Katsoin jälleen ikkunaan ja tyhjänä sen näin, ei ollut vaimo siellä, siis oli vain mielessäin.
Ikkunaa katsellessani taas kauhun hetken koin, siel' tyttäreni mua tuijottaa hetken ja katoo heti pois.
Käteni eteen silmäni vedin, ja hetken siinä huokailin kunnes ääniä taas kuulin.
Kova jyske ja kolina, myös sekalaisia huutoja mä kuulin mökissäin.
Päätin et en niistä piittaa, mä väsynyt vaan oon. Ehk' huomenna taas järkeni saan, enkä vaivu kuolohon.
Yrjö! Sanoi ääni nyt, ihan edestäin. En katsomaan uskalla, vaan vastaan mä näin: "Mene pois sinä kuvatus, mieleni harha!
Ei tässä mökissä muita oo, oon yksin, se on varma!!"
Vapisen mä kauttaaltaan, pelkäsin mä kauhuissaan. Hullu musta tulikin, järki lähti, minut jätti, yksin itkemään.
Yrjö!! Vastaa ääni taas ja koskee poskeain. Kun kosketuksen tunsin tuon, se nauramaan mut sai.
Nyt hysteeriseksi muutuin en muuta enää kai voinut, nyt kun kosketuksenkin tuntea voin en järkiin palaa kai milloinkaan.
Yrjö rauhoitu, minä se vain tässä! Oma kultas Kaisa vain, jo lakkaa pelkäämästä!
Käden siirsin silmiltäin ja hämmästyneen katseen loin, Kaisahan se siinä, en erehtyä voi.
Mut uskonut en alkuunkaan et Kaisa oiskin siinä, vakuuttuneena hulluudestain sopersin kuvatukselle siitä että
"Et sinä ole Kaisani, kotiini jäi mun kulta. Eikä toista autoa ole meillä joten ei kyytiä ois sulla!
Ja miksi katselit ikkunasta, niin kalman kauhu naamallasi, miksi koputit aiemmin mut karkuun läksit multa?
Mielikuvitukseni tuote oot, et voi olla tässä, katselemassa ukkoas, sua pelkäämässä."
Siinä seisoi se kuvatus vaan, hiljalleen aukoo suutaan, kunnes räjähtää nauramaan, naurusta silmät vuotamaan.
Miksi naurat, iloitetko mun hulluudesta?
Mutta kuvatus nauraa vaan, lattialle istahtaa ja hekottaa, hekottaa vaan.
Ovea kohti kun vilkaisen niin tyttäreni havaitsen siel’ jakkaralla istumassa mua katsellen.
Mikä sairas kuvitus tän nauravan vaimoni luo, miten sairas mieli mulla kun tämmösen kuvatuksen silmiini tuo!
Kaunis kuin enkeli, mut märkä kauttaaltaan. Ja lattialla nauraa nauruaan vaan.
Ja oma tyttäreni muka oven suussa, yösydännä, tikkari suussa mua tuijottaa.
Mä seisomaan nousen ja karjaisen, nyt turpa tukkoon, annat vastauksen! Miksi mua kiusaat, mikset mee jo pois?
Mikä turvan tunteen antais, mikä rauhan mieleen lois?
Nyt tyrehtyy nauru, tuo hekotus sen. Katsoo mua silmiin, hymyillen.
Auton sain mä lainaan, sen Pirjo lainasi.
Ja vauhdilla luokses lähdin, kun ukkoain kaipasin.
Tuos ovella koputin aika pitkän tovin, mut kun ei kuulunut niin vakuuttunut olin, sä varmaan lepäilet.
Auton luokse palasin ja laukkuani kaivelin jost' mökin avaimen löysin.
Matkalla kun ovelle olin, ikkunasta vilaisin tovin, se sai mut pelkäämään,
Vanha mies tuolissaan, vapiseepi kauttaaltaan.
Sun ilmees enteili kuolemaa, kuin vapisisit kohti tuonelaa, valkoinen oli naamasikin mä sitä pelästyin.
Vauhdilla siitä lähdin, luokses juoksin, säntäilin, kai mekkalankin aikaan sain kun kaikkeen törmäilin.
Mut rauhoitu jo Yrjö kulta, mehän tässä vaan. Oma perhees luonas sun, tuu meitä halaamaan.
Nyt alkoi minuakin naurattaa, hupsu mies täällä kauhuissaan, varjojakin säikkyi kai, yliväsymystä kaikki vain.
Tänne kaikki halaamaan, yhdessä nyt riemuitaan.
Ei pelosta enää tietoakaan kuin ei kauhua ois ollutkaan, nyt rakkaani luokseni sain, nyt voipi iloita vain.
Nyt Kaisa sanoo mit' pelkäsinkin:
"Näinkös sanasi pidit: mä yksin pärjään.
Ei mökillä yksinään iso mies pelkää!'?"
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.