Täälläkin 50 palstoilla joskus aina pullahtaa esiin yksilötasolla elämisen tuska ja elämän lyhyys ja sen loppumisen pelko (mm. myrkkynainen). Milloin missäkin muodossa. Kaiken palstalla tärkeän paskan kauhomisen ja kuka kukin on nikin selvittelyn seassa se jää piiloon usein. Ja ihan yhtä usein aihe jää joko vastaamatta tai sitten joutuu kaikenlaisen kaivelun ja tutkailun kohteeksi. Kuitenkin olettaisi, että ihmisen elämän alku ja varsinkin sen loppu olisivat tärkeitä meille kaikille. Kenelle sitten mitenkin mutta kuitenkin tärkeitä. Tuntuu ettei nykymeno edes tunnusta koko kuoleman läsnäoloa. Ollaan vaan ikuisesti nuoria, kauniita ja rohkeita. Vaietaan koko aihe vaikka se on yksi tärkeimpiä ajattelevan ihmisen päässä pyöriviä ajatuksia.
Sattuiko kukaan lukemaan mitä Jörn Donner ajatteli elämästä ja kuolemasta iltiksessä viikolla? Ei tietenkään? Kuka nyt kuolemaa pohtisi kauniina kesäpäivänä.....Hänellä on oma yksilöllinen käsitys aiheesta....tietenkin. Hän ei haluaisi ollenkaan kuolla, eikä ole edes ajatellut millainen olisi se oikea tapa jättää tämä paikka. Ja Donnerin mielestä ansaittua kuolemaa ei ole olemassakaan. Ei kenellekään. Ei edes Milosevicille, Hitlerille tai Stalinille.
Hän sanoo, ettei pelkää kuolemaa koska siinä ei ole mitään pelättävää.
Miten itse koette nämä jutut?
....vai onko aihe edelleen liian paha juttu kun se kuitenkin on ainut asia joka
on totta ja varmaa ihmisen elämässä. Veikkaanpa ettei tällä aloituksella kerätä niitä joskus joittenkin keräämiä pallukoita eikä tällä aloituksella saada suuria lukijamääriä....eikä ne ole edes tarkoituksena. Tarkoitus olisi nyt vaan saada ajattelua aikaan aiheesta josta aina vaietaan ja jota väistellään. Tämä ei liity tässä muodossa mitenkään uskontoon tai uskomiseen ettei tartte kavahtaa siinäkään muodossa aihetta. Mutta....minusta kehittyneen 50 ihmisen tulisi jo pystyä vaihtamaan mielipiteitä tällaisestakin aiheesta.
Ihan omana pessimistisenä veikkauksena heittäisin kuitenkin ( joo tää on provoa) ettei aiheesta synny kummempaa juttua. Ei oo syntynyt aiemminkaan. Kukaan ei oikein uskalla :-)).....eletään ikuisesti eikä minulle voi tuollaista sattua....Ja kaiken huippu olisi jos John Wayne tulisi tinatähtineen ja poistaisi koko jutun. Kyllä hymyilyttäisi :-D
Sattuiko kukaan lukemaan mitä Jörn Donner ajatteli elämästä ja kuolemasta iltiksessä viikolla? Ei tietenkään? Kuka nyt kuolemaa pohtisi kauniina kesäpäivänä.....Hänellä on oma yksilöllinen käsitys aiheesta....tietenkin. Hän ei haluaisi ollenkaan kuolla, eikä ole edes ajatellut millainen olisi se oikea tapa jättää tämä paikka. Ja Donnerin mielestä ansaittua kuolemaa ei ole olemassakaan. Ei kenellekään. Ei edes Milosevicille, Hitlerille tai Stalinille.
Hän sanoo, ettei pelkää kuolemaa koska siinä ei ole mitään pelättävää.
Miten itse koette nämä jutut?
....vai onko aihe edelleen liian paha juttu kun se kuitenkin on ainut asia joka
on totta ja varmaa ihmisen elämässä. Veikkaanpa ettei tällä aloituksella kerätä niitä joskus joittenkin keräämiä pallukoita eikä tällä aloituksella saada suuria lukijamääriä....eikä ne ole edes tarkoituksena. Tarkoitus olisi nyt vaan saada ajattelua aikaan aiheesta josta aina vaietaan ja jota väistellään. Tämä ei liity tässä muodossa mitenkään uskontoon tai uskomiseen ettei tartte kavahtaa siinäkään muodossa aihetta. Mutta....minusta kehittyneen 50 ihmisen tulisi jo pystyä vaihtamaan mielipiteitä tällaisestakin aiheesta.
Ihan omana pessimistisenä veikkauksena heittäisin kuitenkin ( joo tää on provoa) ettei aiheesta synny kummempaa juttua. Ei oo syntynyt aiemminkaan. Kukaan ei oikein uskalla :-)).....eletään ikuisesti eikä minulle voi tuollaista sattua....Ja kaiken huippu olisi jos John Wayne tulisi tinatähtineen ja poistaisi koko jutun. Kyllä hymyilyttäisi :-D
Vastaukset 30
Vanhimmat
Kuolema tulee, ansaitsee sen tai ei. Milosevichkin kuoli sydänkohtaukseen. Juoppo, mikä oli. Ja Hitler tappoi itsensä.
Kuolema on varma asia, mutta kyllä nykyisin on tekeillä tekniikkaa, millä aiotaan kuolemaa vastaan taistella. Ja kaikkea geenimanipulointia, mitä harjoitetaan.
Osittainen robotiksi muuntautuminen on jo kokeiluasteella. Pari viikkoa sitten CNN:llä oli tästä ohjelma.
En minä kyllä itse ansaitse toisen aiheuttamaa ennen aikaista kuolemaa. Sen sijaan ympäristölleen vaarallinen ihminen ansaitsee senkin, kun ei mikään muu tehoa.
Sanoiko Donner, haluaisiko hän elää yhäti vanhenevana ikuisesti? Minä en jaksaisi.
Joo olen ihan sama mieltä, että kuolema tulee ansaitsee sen tai ei. Tässä kai tarkoitettiin kai sitä että onko se muitten määräämä kuolema- teloitus- sitten se ansaittu...
Ihan piruuttani kysäisen että mikset ansaitse muitten määräämää/aiheuttamaa kuolemaa? Millaiset ansiot siihen pitää olla ettei niin käy?
..ja samaa mieltä olen kanssasi että ympäristölle vaarallinen yksilö tarttee kyllä likvitoida nopsasti.
Sitä Donner ei kertonut haluaako elää ikuisesti. Minäkään en haluaisi sitä :-).En kai jaksaisi.
Veikkaisin, että lukijoita löytyy. Kuolemasta puhuminen voi onnistua niiltä, ketkä ovat sen kanssa viime aikoina joutuneet tekemisiin.
...joten Sinulla ei ollut mielipidettä aiheeseen :-D
kuolema asiaa vähän liiankin kanssa viime aikoina, veljelläni todettiin syöpä, jota ei pysty leikkaamaan, ennuste on siis 0.
Vanhin veljeni kuoli syöpään marraskuussa.
Isäni on 90v. ja sairastaa syöpää, joka on ollut lääkehoidolla kurissa, mutta ei taatusti ole sitä toisen pojan kuoleman jälkeen. Siis isänikin kuolee. Toivon, että joskus itse kuolen salamannopeasti, läheiseni selviävät kerta shokilla koska läheisen ihmisen riutuminen on pahinta mitä tiedän.
varjele meita pahalta akilliselta kuolemalta?
eiko siksi ,etta jokaisella olisi aikaa valmistua
siihen SUUREEN tulevaan?tuli vain mieleeni ,kun
kirjoitit:... Toivon, että joskus itse kuolen salamannopeasti....
kun itse katson kansakoulun luokkakuvia-taitaa
puolet olla jo poissa kuvissa olleista?
itselleni nousee kysymys-miksi mina saan viela olla taalla,enhan ole sen parempi kuin kukaan noista menneista.
elama on suuri lahja,jonka oivaltaa useimmiten vasta kuin se alkaa loppua.ja myos se on lyhyt.
kuin ruoho, on ihminen,kun tuuli kay sen ylitse, ei hanta enaa ole. sanoo Sana.ja pitaa tasmalleen
paikkansa.kirj.l-h.
Syy siihen miksi haluan kuolla äkkikuoleman ei ole minussa itsessäni, vaan ajattelen läheisiäni, he saavat tehdä surutyön jälkeenpäin.
Itse olen henkisesti valmistautunut kuolemaan, en pelkää siirtyä täältä ajasta pois.
Tänä päivänä kuolema on muuttunut vieraaksi, ihmiset vierastavat henkilöä joka sairastaa "kuolemantautia", olen sen nähnyt viime vuosien aikana hyvin läheltä.
Kuolema on usein ennalta arvaamaton, mutta hartain toiveeni on että osuisin omien vanhempieni vierelle kuoleman hetkellä, voisin silitellen saattaa heidät rajan taakse.
Niin periaatteessa syntyminen ja kuoleminen on elämän totuutta, mutta tietenkin kuolema vielä varmempana. Olen tämän kevään aikana pohtinut tilanetta paljon, sillä lähipiirissäni on ollut monta kuolemaa ja osa niistä ihan yllättäviä ja käsittämättömiä onnettomuuksia ja osa pitkien sairauksien pääteasemat. Näitä läheltä seuranneena voin sanoa, että on tapahtunut sellainen asia, että en pelkää enää kuolemaa sillä tiedän sen kuuluvan osana elämää. Tietenkin välillä miettii, että mitä sitten...vai onko mitään. Minun läheisyydestäni kuoli nuori ihminen yllättäin. Hänelle kuolema ei ollut paha asia. Hän uskoi Jumalaan ja maalliseen elämän jälkeiseen elämään. Hän sanoi usein, että ei kuolemassa ole mitään pelättävää sillä ihminen pääsee parempaan paikkaan. Olen sitä mieltä, että ihmisen kannattaisi kyllä toisinaan miettiä kuolemaa ja siihen liittyviä asioita, sillä silloin on valmiimpi sen kohtaamaan, kun tulee omalle kohdalle. Mikäli sitä ei ole pohtinut yhtään, niin elämästä luopuminen on varmasti paljon vaikeampaa.
ja se on se, että kuolema tulee jokaiselle ajallaan, toisille ennemmin ja toisille myöhemmin.
Juuri tänään ajattelin kuolemista, kun silmiini osui lehdessä tutun henkilön(minua 6 v. nuoremman)kuolinilmoitus.
"Kuoli äkilliseen sairauskohtaukseen" kertoi koruton viesti. Ajattelin, että jos minäkin kuolen tuolla tavalla äkkiä, niin onko asiat sillä tavoin reilassa, että voisin lähteä. Hassua, että ensimmäiseksi tuli mieleen muutamien säilytettyjen muistojen(kirjeiden, valokuvien) hävittäminen, etteivät ne tuottaisi mielipahaa omaisille.
Nuorempana pelkäsin kuolemaa, mutta lähiomaisten poismeno on kasvattanut ja vahvistanut ajatusta kuolemisesta, eikä se tunnu enää pelottavalta.
Kuolema on asia, joka täytyy hyväksyä, koska se on meidän jokaisen kohdattava elokaaremme päätteeksi.
että nuorena pelkäsin kuolemaa mutta kun tullut elämää lisää ja poikani kuoli n.10v sitten ja monta samanikäistä on lähtenyt niin suhtautuminen lopulliseen lähtöön on ihan asiallinen.
Ainut asia on mitä toivoisin ,lähtö olis kerrasta poikki ettei tarttis lojua ja kitua missään laitoksessa...
olla kai ajallisesti meillä kaikilla jo syntymää lähempänä. Minusta kuolema on vähintään yhtä kiinnostava keskustelunaihe kuin syntymäkin. Olen aina ihmetellyt ihmisten tarvetta jopa läheisensä kuolinvuoteella torjua koko asia ja kieltäytyä keskustelemasta lähestyvästä kuolemasta. Jos kuoleva haluaisi puhua, usein omaiset kieltävät asian.
Äskettäin ystävättäreni jäi leskeksi miehensä kuoltua syöpään. Kuoleman lähestyminen oli tiedossa, mutta kumpikaan ei kuulemma sanallakaan sivunnut asiaa koko pitkän odotusajan aikana, vaikka kaikista muista asioista he olivat aina voineet keskustella.
Minusta olisi kamalaa, ellen saisi halutessani kuolinvuoteella pohtia tulevia läheisteni kanssa. Tosin en usko niin käyvän, enkä voi kieltää hieman hätkähtäneeni, kun tyttäreni muistutti isänsä kuoltua, että minun pitäisi vähitellen päättää, miten itse haluaisin kuolemaani liittyvät asiat hoidettavan. Olen joskus nuorempana esittänyt omaperäisiä ajatuksia omiin hautajaisiini yms. liittyvistä asioista. Vuosien varrella käsitykseni ovat osin muuttuneet ja olen jo ehtinyt jotain asiaan liittyvää kertoa. Hyvä päätökseni kirjoittaa asioita ylös on jäänyt toistaiseksi toteuttamatta. Teen senkin vielä, jos ehdin.;))
Joskus tulee mieleen käytettävissä olevan ajan väheneminen ja silloin yritän muistuttaa itseäni, ettei mukavien asioiden toteuttamista kannattaisi siirtää tulevaisuuteen.
Kuolemista tai kuolemaa en ole kai itse koskaan pelännyt, vaikka väkivallan kohtaamisen uhka pelottaa aina välillä. Mieleeni on jäänyt herääminen teho-osastolla, kun luulin olevani siellä tekemässä kuolemaa. Ensimmäinen ajatukseni oli kiitollisuus siitä, että olen ehtinyt elää, enkä ole jättänyt asioita odottelemaan esim. eläkeikää. Jälkikäteen hämmästelin, ettei minulla tuntunut olevan minkäänlaisia asiaan liittyviä huolia mielessäni. Tosin olen aina kertonut jälkikasvulle, mistä kaikki käytännön asioihin liittyvät jutut, kuten avaimet, tallelokeron avain, paperit yms. löytyvät.
Toivottavasti saamme kaikki elää mahdollisimman hyvin ja rikkaasti elämämme loppuun saakka.
Ei varmaan ole huono ajatus, muistaa välillä elämän ja ajan rajallisuutta.
Oletteko te jo "päättäneet", mitä uskotte kuoleman jälkeen itsellenne tapahtuvan?
Oma käsitykseni taitaa toistaiseksi olla vielä hieman hakusessa. Nuorempana oli paljon helpompi "tietää# asioita. ;))
eliniän määrä - sen lyhyys, alkaa tuntua yhä epäreilummalta mitä vanhemmaksi tulen.
Jos aika pysähtyisi tähän - ja vaivat, haluaisin elää ikuisesti, ainakin luulen niin tällä hetkellä.
En pelkää kuolemaa, koska en tiedä - ainakaan vielä, koska se tulee, jos tietäisin, että vaikka huomenna - luultavasti pelkäisin sitä pirusti.
Kaikesta huolimatta en haluaisi kuolla ykskaks saappaat jalassa, sillä haluaisin "selvittää" asiat läheisteni kanssa ennen kuolemaani.
Toisvoisin olevani kypsää viljaa silloin kun lähtöni aika tulee, vilkuttaisin iloisesti hyvästit - ja menisin pois.
kokonainen elinikä kuoleman- ts. elämän rajallisuuden hyväksymiseen...
siis, vaikka ei oikeastaan mitään selvitettävää jäisikään tai olisi, niin haluaisin lähtöni hetkellä olla läheisteni lähellä, liukuisin kuin sylistä..:)
että saisin yhdessä läheisteni kanssa ihan rauhassa valmistautua lähtöön ja ehtisimme hyvästellä. Pari viikkoa voisi olla sopiva, että läheisetkin ehtisivät vähän valmistautua.
En usko, että, ihmisenkään, pitäisi elää ja käsitellä edes mielessään etukäteen,vaikkapa kuolemaa.
Miksikö? No vaikea on "järkeilemällä" pohtia sellaista,joka on jokaiselle itsestäänselvyys,kuolema.
Sen jälkeinen aika,mutta myös sitä edeltävä aika ei ole myöskään pääsääntöisesti,ennustettavissa,jos ei "usko" erilaisiin tilastoihin.Eli miehet keskimäärin kuolevat sen ja sen ikäisenä,ennen naisia, tupakoiva ennen tupakoimtonta.
Tilastoista löytyy lähes kaikkeen keskimääräinen vastaus,joka sinällään on totta,mutta yksilötasolla hyvin harvoin pitää paikkansa.
Olemme monet,ehtineet kokea elämän rajallisuuden omakohtaisesti ja silloin kuolema ja muut ns. elämänarvot saavat uusia merkityksiä.
Annan itseni uskoa tähän "pienten kuolemien"ja niistä saatujen "päivitysten"valmistavaan malliin.
Omakohtaisestikin kuolema on kyllä antanut muistutusta sen verran,ja totaalisesti,että "aktiivisesta muistissa" on noin kahden vuoden tyhjä tila.
Siitä päättelen,että asioilla on aikansa ja kaikkia asioita ei ole tarkoitettu, kuin "tässä ja nyt" kohdattaviksi.
Asiasta olisi vaikka pienen kirjan verran omia "ajatuksia",mutta koska olemme yksilöitä ja jokaisella vain, hänen, elämä elelltävänä, niin omat kokemukset ajatukset ei kovin pitkälle toisen puolesta kanna.
jk.Mitä tulee mainitsemaasi(myrkkynainen)kirjoituksiin, niin hän kirjoitti ahdistuksesta, ja sitä voi kokea monesta muusta syystä,kuin "kuolemanpelosta".
Olen itse hiukan eri linjalla tässä asiassa. Minusta tulisi kuitenkin tutustua aiheeseen etukäteen niin pitkälle kuin pystyy ja itse kullekin sopii. Kaikille ei tietty sovi. Ihminen on kuitenkin luonnostaan jo utelias ja olisi vastoin luontoa olla edes hiukan utelias sellaista asiaa kohtaan joka on omalle osalle tulossa - ennemmin tai myöhemmin. Ja vieläpä noin radikaali asia. Ehdoton ja lopullinen.
Enkä ajattele kuolemaa itsestäänselvyytenä kaikille. On ihmisiä, jotka eivät uhraa ajatustakaan koko asialle. Koskaan. Ennenkuin sitten viimeisillä hetkillä. Kun ei enää ehdi tehdä mitään muuta kuin lopettaa vaellusretki täällä. Valmistautumatta mitenkään. Kaikki eivät tietty tarvitse mitään valmistautumista mutta joku saattaa sen tarpeessa olla. Ollaan yksilöitä kaikki tässäkin aiheessa.
Samalla tavallahan ikuisuus ja äärettömyys ovat itsestäänselvyyksiä, joista kukaan ei osaa sanoa muuta kuin että siellä ne ovat. Niitä molempia pohtivat tiedemiehet ja maallikot saamatta selvää edes järkeilemällä. Samaten pohditaan kuolemaa monelta eri lähestymis puolelta.
Kuoleman jälkeinen aika on sitten jo ihan eri aihe.
Tuo voi olla ihan totta että "pienet kuolemat ja niistä johtuvat päivitykset" valmentavat ihmistä tulevaan pehmeästi. Kaikki vaan eivät saa valmentautumista noin. Jos ollenkaan.
Omia ajatuksia aiheesta halusinkin ihmisten kertovan. Taisin kysyäkin, että "kuinka itse koette nämä jutut?" ...ja siihenhän Sinäkin vastasit :-)
Myrkkynaisen osalle tuli ainakin minun taholtani lauserakenteen virheellinen muotoilu. En tarkoittanut häntä mitenkään erikoisesti kuolemanpelon malliksi.
kun sanot----Kaikki eivät tietty tarvitse mitään valmistautumista ---
lahtiessasi naille maallisille matkoillesi valmistaudut huolella-peruutusturva vak.-sairaus vakuutus.. rahanvaihto yms.yms. siis kaikki pitaa olla ns. kondiksessa..
mutta kerran lahdet -me kaikki-viimeiselle lopulliselle matkalle,ja jollei mitaan matkavalmisteluja ole tehty... lieneeko asiat sillon aivan oikein?
mielestani on melkoisen uhkarohkeata lahtea kaikkein tarkeimmalle,ja ikuiselle matkalle taysin valmistumattomana.
ajatuksella-tuli mita tuli.ei ihme ,jos saattohoidossa mukana olleet hoitajat joskus kertoo ns. kauhukertomuksia joidenkin potilaiden viimehetkista.ja taas toisaalta toisten potilaiden
ihanista viimehetkista.
uskoisin etta kyse on siita onko valmistauduttu, vai ei.kirj.l-h.
että ei osaa varsinkaan kirjoittaen saada sanotuksi edes oleelista vaan huomaa,että "valmis" teksti onkin vain jonkun yksityiskohdan painottama "torso".
Kuolemaa en pelkää, enkä edes sitä pohdi, onko nopea vai "hidas" lähtö edessä.
Isä kuoli kolme vuotta sitten ja hän oli laitoshoihossa lähes seitsemän vuotta.Hänellä ei missään vaiheessa ollut kuolema puheissaan, vaikka koko sen hoitojakson ajan hänet haettiin lauantai ja sunnuntaipäiviksi kotiin.
Eli yhteisiä hetkiä oli sanoa ja tehdä vaikka miten, mutta siitä ei ollut meidän tapauksessa mitään sellaista sanallisesti sanottavaa asiaa.
Puhumattomuus ei misssään muodoin johtunut siitä,että asia olisi ollut tabu, vaan sen tuleminen oli osa tulevaa aikaa ja sillä hyvä.
Huumoria kyllä hän itse joskus asiasta heitti, muistuttamalla siitä vitsistä, jossa morsian heittää kukkakimpun ja joku aina muistutta, se olet sitten se seuraava.
Hautajaisissa tuli sekin yksittäinen hetki ajatuksiin ja en ollut hänen lähdöstään mitenkään erityisen murheellinen, koska hän oli tehtävänsä tehnyt ja valmis sekä mieleltään,että keholtaan. Hän oli loistava isä ja vielä hoidokkinakin leppoisa ja sosiaalinen.
Hänelle lähtökin oli pelkästään nukkuminen pois yön aikana ,joten hän nukkuu edelleen ja on kyllä muistoissa ja puheissa useinkin,muttei "kuolleena", vaan elävänä isänä ja laajasydämmisenä yhteistenasioiden hoitajana.
Olen yleensäkin käytännön asioista oppia ammentavaa tyyppiä,joten minulle ei sen "suuremmat" asiat kuulu, vaan yritän elää ympäristön ehdoilla ja luovia hautaan asti niillä eväillä, mihin geeniperimä, lapsuuden koti ja oma isyys ja perhe sivujuonteineen antaa pohjan.
villimmissä ajatuksissa uskoa, että kuolema ja mahdollisesti senjälkeinen "elämä" olisi kiinni kenenkään valmistautumisesta siihen.
l-h n. kirjoittelusta(aiemmin) on käynyt ilmi, että hänellä on uskontonsa/uskonsa myötä mahdollisuus iankaikkiseen elämään.
Sitä en halua enkä edes voisi kyseenalaistaa.
Miten l-h ajattelet esim.islaminuskoisten,budhalaisten, muihin jumaliin uskovien käyvän?
Onko maapallomme siinäkin suhteessa asukkailleen eriarvoinen, että vain pieni osa pääsee "paratiisiin" ja valtaosa jää siitä paitsi?
Vaikka olen seurakuntamme jäsen ja kuulun kirkoon, niin en ole mieltäni "vaivannut" ajattelemalla 'tuonpuioleista' vaan uskon,että ihmiselle riittää, kun elää itsensä ja ympäristön kanssa "kykynsä" mukaan sovussa ja yhteiskunnan ja oman kasvatuksen saamin eettis- moraalisin arvoin.
Tuntuu kohtuuttomalta,että vain harvat ja valitut saisivat erilaisen kohtelun kuoleman jälkeen, kuin valtaosa muista.
Korostan,että tämä on vain puheenvuoro omasta ajatusmaailmasta ja en tahdo kenenkään uskoa tai muita valintoja 'arvottaa', enkä ainakaan kyseenalaistaa yksilöiden valintoja.
jk.Myös itsessäni tunnistan fyysisen puolen lisäksi myös sisäisen, hekisen elämän.
Sisälläni on "mekanismi",omatunto, joka kyllä ohjaa valintoja ja muistuttaa jos omaksutuista moraali tai käytöstavoista tulee ristiriitaa.
Rukoillutkin joskus olen mielessäni, mutta en ole koskaan rukoillut iankaikkisesta elämästä tai taivaspaikasta.
Jos en omalla elämälläni ole ansainnut "jotain parempaa", niin otan vastaan sen minkä ansaitsen, en sen enempää,enkä vähempää.
ei pysty kovin lyhyttä mielipidettä kirjoittamaan. Oma käsitykseni kuolemasta alkoi "elää" kun n. 5v. sitten olin sisareni vanhimman pojan hautajaisissa. Hän oli minulle se veli, jota minulla muutoin ei ollut, vain neljä vuotta nuorempi. Uskontonsa hän oli vaihtanut ortodoksiksi. Heillähän on hautajaisissa arkku auki ja saattoväki käy hyvästelemässä lähtijän. Tiesin sen etukäteen ja se pelotti, en ollut koskaan nähnyt vainajaa. Mutta kuinka hyvältä tuntuikaan saattaa hänet omin ajatuksin ja ristinmerkillä siunaten matkalle, jonka määränpää on meille niin,.. mitä?
Vuotta myöhemmin kuoli äitini pitkään sairastettuaan, konkreettisesti minun syliini. Pelosta ei ollut häivääkään, olin onnellinen, että hän sai lähteä rakastavat käsivarret ympärillään. Hänen sairautensa ja kuolemansa muuttivat myös suhtautumiseni rakkauteen. Ennen äitini sairautta en ollut tajunnut, että rakkaus voi olla, ja usein onkin, hyvinkin itsekästä. Toisen kuolemaa pelätään, koska ei haluta kohdata sitä kipua ja ikävää, jonka se mukanaan tuo. Siinä tilanteessa äitini sairausvuoteen äärellä tajusin, että toista voi rakastaa niin paljon, että antaa hänen mennä, koska hänelle niin on parempi. Oma kipu ja ikävä ovat silloin toissijainen juttu.
Ja miten kuolema alkoi elää mielessäni? Etsin käsiini kirjoja, joissa käsiteltiin tuonpuoleista, kuolemanjälkeistä elämää, jälleensyntymää jne. Ne jutut kuuluvat enemmän toiselle palstalle. Mutta vähitellen olen tullut siihen tulokseen, että kuolemaa ei todellakaan ole kaiken loppuna. Tämä elämä on yksi välivaihe, josta siirrymme toiselle tasolle ja ruumiimme riisumme kuin vanhan vaatteen. Ainoa mikä merkitsee on sielu. Tehtävämme on elää täällä päiviemme loppuun mahdollisimman hyvin. Sitten seuraavalla tasolla katsotaan, minkälainen saldomme on. Toivottavasti ainakin plussalla!
kun noin hyvin olet asian oivaltanut.varmaan ymmarrat myos,etta omilla ansioillamme ei kukaan meista taivaan ovea avaa.vaan se pitaa jonkun muun meille avata.ja se on avattu,meidan pitaa vaan se hyvaksya ja kayda siita sisalle.
tietenkaan vaheksymatta hyvaa elamaa ja pyrkimista hyviin asioihin elaessa tata kirjoitan.
tuo lauseesi-Ja miten kuolema alkoi elää mielessäni- oli mielestani erinomainen oivallus.
useimmat meista ei uskalla lahestya kuoleman ajatusta,vaan se torjutaan,vaikka se on osa elamaa.
tuli mieleeni patka omaa runoani-kukin meista vuorollaan,kay suureen tuntemattomaan-pelottaako?
eihan lain-on Herra mulla matkassain.
kirjoitteli l-h...
Kuolema on portti seuraavaan elämään. Ainahan meitä tuntematon pelottaa, jopa tässä elämässä. Mieluummin kärsimme vaikka mitä, sen sijaan että ottaisimme seuraavan askelen ja katsoisimme, mihin elämä kuljettaa. Unohdamme, että on se seuraava päivä aina tullut. Kuolema on portti johonkin niin outoon ja samalla niin hienoon, että paraskaan säveltäjä, sanataituri tai maalari ei sitä hyppysiinsä saa. Se on siltikin kuolema, lopullista tälle vaiheelle elämää, sitä ei pidä unohtaa. Mutta ei myöskään pelätä. Sen jälkeen kantaa erilainen elämä.
ajattele noin..... Nyt vaan on keskuudessamme ihmisiä joille kuolema on loppu. Totaalinen kaiken loppuminen. Onko heidän elämänsä sitten täydempää kuin niitten jotka odottelevat jotain muutakin??
(Huom, konditionaali!), että heidän elämänsä on aivan samanlaista kuin meidän muidenkin. Jokaisella meillä on lähestulkoon samanlaiset murheet ja ilot, ehkä eri elämäntilanteissa koettuna. Mutta tämänkaltaisiin elämää seuraaviin asioihin suhtaudumme kukin omien miettimistemme mukaan. Ja hyvä niin. Jos mietimme. Minä kunnioitan jokaisen omaa näkemystä tässä asiassa. Ja jos joku elää täydempää elämää erilaisen näkemyksensä vuoksi, en ainakaan ole kade. Se ei ole minulta pois! Minulle riittää, että elän omaa elämääni tasapainossa ja ilman kuoleman- tai mitään muitakaan pelkoja.
suru on vaikea ja raskas asia. Surusta on myös vaikea puhua ja se voi olla osana siihen että kuolemasta on tullut asia joka "piiloitetaan" steriileihin laitoksiin.
Eräältä ystävältäni kuoli mies, muutama vuosi sitten, aivan yllättäen. Ystäväni suru oli niin syvää että sen jotenkin vaistosi hänen olemuksestaan. Hän ei voinut puhua miehensä kuolemasta laisinkaan. Nyt myöhemmin hän on kertonut että se tunne on kuin joku omituinen möykky olisi rinnassa joka estää puhumisen ja myös itkun. Aika raskasta oli hänen rinnallaan sitä tunnetta katsella.
Hän yritti purkaa sitä tunnetta myös keskustelupalstoilla. Lopulta hän sai maalattua sen tunteen kankaalle. Se taulu on hänellä nyt oman kodin seinällä.
Siinä ei ole mitään erityistä kuvaa vaan värejä ja "viivoja" jos niitä nyt viivoiksi voi sanoa. Ne värit alkavat lähes mustina taulun toisesta reunasta ja vaalenevat vähitellen. Toinen reuna on vihreä kun keväinen luonto. Kun sitä taulua katsoo voi tuntea sen tunteen jonka kuolema ja suru saa ihmisessä aikaan, mutta samalla siitä käy ilmi se että surustakin voi selvitä ja elämä jatkuu..kunnes se loppuu.
tunteena lienee ihmiselle kaikkein vaikein tunne. Viha ja raivo purkaantuvat luultavasti helpommin, ainakin itselläni kun en ole pitkävihainen. Rakkaus taas on niin ihanaa...että sen toivois vain jatkuvan ja jatkuvan;))
Mutta tuo suru.. siitä on niin vaikea puhua.
Tunteen tulkinnasta noin yleisesti tuo maalaaminen lienee sellainen "taidemuoto" johon niitä sielun syvimpiä tuntoja saa purettua kun siinä on mukana sen maalaamisen lisäksi se sielusta tuleva olotila.
Paras tapa purkaa tunteitaan on kuitenkin se toisen ihmisen aito kohtaaminen.
Ajattele vaikka ruusunkukkaa, kun näet kuvan ruususta se on pelkkä kuva vaikka kuvakin voi olla kaunis ja siinä on varmaan se tunne jonka se kuvan tekijä on siihen itsestään siirtänyt. Mutta se tunne ei välity sille ruusun saajalle.
Kun saat aidon ruusun niin siihen tilanteeseen liittyy se hetki,ruusun tuoksu, piikit, ympäristö, ruusun antajan tunteet, katse, tuoksu, olemus jne ja samat asiat vastaanottajan puolella.
Onhan se ihan eri juttu kuin katsoa kuvaa.
Nyt täytyy todeta että ajatukset taisi harhailla jossain muussa kuin aloituksessa tarkoitetussa asiassa, mutta perimmäinen ajatus kuitenkin säilyi..tunne.
Syntymä ja kuolema kuuluvat elämään. On täysin luonnollista ja inhimillisesti ymmärrettävää, jos kuolemasta ei keskustella sillätavoin kuten iloitaan lapsen syntymästä.
Nykyisin keskustellaan, joskus ylevästi provosoiden, siitä että kuolemasta ei enää puhuta. Samalla noustaan omassa ajatusmaailmassa "henkisesti" ylemmäs, että uskalsinpa näin kauniina kesäpäiväna aloittaa näinkin synkeästä aiheesta keskustelun.
Tällä tavoin aliarvioimme toistemme tapaa ajatella kuolemaa. Olen kuitenkin varma siitä, että jokainen tiedostaa oman kuolemansa, kuka mitenkin. Luullakseni jokainen joutuu pohtimaan hiljaisesti elämänsä lopullisuutta omien läheisiensä kuolemien kautta. Joku ei puhu koko elämänsä aikana omasta kuolemastaan, toinen taas puhuu ja kertoo miten on omat jo hautajaisensakin suunnitellut.
Joillakin on niin kiiltokuvamaisen kauniita toiveita oman elämänsä loppumisesta ja kuolemisesta. Joku tässä ketjussa sanoi että haluaa kaksi viikkoa aikaa hyvästellä läheisensä. Kysyn avoimesti, kaksi viikkoako riittää tehdä kuolemastaan kaunis, tyylikäs, hillitty loppu? Kyllä kuolema on paljon enemmän kuin kahden viikon juttu. Toisaalta on hyvä ajatella niin, silloin luulee hallitsevan elämäänsä.
Olen tehnyt elämäntyöni, yli 30v, hoitoalalla, hoitaen mm. kuolevia ihmisiä. Olen seurannut monia vuosia vaikeasti sairaan, vuodepotilaana olevan sisareni elämää, olen hoitanut oman sairaan poikani yli 20 vuotiaaksi, hän kuoli lopulta rauhallisesti syliini. Mitä enemmän elämää ja kuolemaa seuraa, sitä vähäisemmäsi jäävät omat mielipiteet.
Kuolema on melko usein yllätyksellinen. Vaikka sairauden/tilan voi ennustaa, silti kuolema huijaa meitä. Kun me jo odotamme, että se tulee ennusteiden mukaan silloin ja silloin, se ei tule, tai tuleekin paljon aiemmin. Lähellä olijat väsyvät ja väsyvät, kuoleva elää ja elää, huonommin tai paremmin,ehkä kituen, sairastaen. Siinä kertaheitolla haihtuu kahden viikon keskustelevainen ihannekausi.
Olemme myös niin herkästi ihmettelemässä sitä, että miksi kuoleva ja läheiset eivät puhu tulevasta kuolemasta. Mielestäni se on täydellisesti kuolevan oma asia, keskusteleeko hän siitä vai ei. On hänen ikioma oikeus keskustella, tai olla siitä keskustelematta. Läheisten on siihen tyytyminen.
Minä en ole varma siitä, olenko ollenkaan sinut kuolemani kanssa. Monesti pelottaa ajatella sitä, haluaisin elää vielä niin kauan, terveenä ja hirveän vanhaksi..! Toiveeni ovat toiveita, en yhtään tiedä miten kuolen. Omaiseni saavat päättää miten minut hautaavat, siihen en sano valmiita suunnitelmia, ainakaan vielä... Nyt kauniin kesäpäivän viettoon ulos ja kiireesti!!
Enpä tiedä oliko tuossa aloituksessa nyt mitään muuta "ylevämpää" takana kuin tuo Jörn Donnerin juttu Iltiksessä. Se sai minut laiturin nokassa istuessani ajattelemaan kaikenlaisia. Mulle on muuten ihan se ja sama miten kukakin ja missä kannuksiaan ansaitsee. Itse en saa minkäänlaisia viboja tämän palstan tuotoksista. Oli ne sitten millaisia hyvänsä.
Minusta oli mielenkiintoista saada ihmisiä kirjoittamaan omia näkemyksiään aiheesta. Muustakin kuin nikkien nimistä ja seriffien toiminnasta.....Ja ihan kiitettävästi niitä onkin tullut. Kirjoituksia ja ajatuksia. Eikä kaikki ole edes synkkiä näkemyksiä. Mutta nyt sitten olet kai tyrmännyt tämänkin aloituksen huonona ideana....olisiko ollut parempi tehdä aloitus syksyllä kun lehti pudonnut puusta ja tuuli ulvoo synkillä autioilla kaduilla?? Milloin olisi oikea hetki josko koskaan?
Aihe ei ole synkeä. Se on vain aihe. Aihe muitten joukossa. Sinä itse määrittelet onko se Sinusta (!) synkeä vai ei. Kaikesta päätellen on. Muutkin määrittelevät sen itse millainen se heille henkilökohtaisesti on.
Minusta se ei ole synkeä aihe. Mutta Sinäkin saat vapaasti pitää oman mielipiteesi kuten minäkin.
Jollekin voi se kaksiviikkoakin olla riittävä aika. En ainakaan minä halua määritellä kellekään mitään aikoja.
Oli hyvä että Sinäkin kirjoitit mielipiteesi. Siitä voi olla jollekin muulle jotain apua. Ja ainakin jos palstaa seuraa ja tätä keskustelua niin ajanvietteenä se menee siellä muitten mielipiteitten seassa.
Sinun mielipiteenäsi.
Ja todellakin ulkona on edelleen mitä kaunein kesä.
Kuolemasta keskusteleminen ei ole synkistelyä, sait luultavasti väärän kuvan ajatuksistani. Ihmettelin kyllä sinun tapaa, jolla halusit saada keskustelua kommenttiisi. En suinkaan halua olla tulppana mahdollisen pallukan metsästämisessä.
Kuten aloituksessasi totesit, kai me 50 ihmiset ollaan kehittyneitä keskustelemaan kuolema-aiheestakin. Se on tunteita liikuttava,"elämän ja kuoleman"- kysymyksiin liittyvä aihe. Minun (huom) mielestä se ei ole vain aihe aiheen joukossa, eikä se kokonaan solahda viihdekeskustelujen joukkoon. Jos niin ajattelee, silloin ei ehkä sittenkään olla kuolema-aiheen kanssa sinut. Suljen nyt pois aiheeseen liittyvät vitsit, jotka ovat asia erikseen.
Onhan elämän syntyminenkin ainakin yhdeksän kuukautta kestävän odotuksen ihme, miksi kuolema laitettaisiin vähemmälle...?
Edelleen kaunista kesäpäivää!!