En oikeastaan haluais olla, mutta se nyt tällä hetkellä kuvaa mun tunnetilaa parhaiten.
Mun perheeseen kuuluu isosisko, isoveli, äiti ja isä. Isän kanssa en puhu juurikaan mitään, jos jotain niin meillä on riita pystyssä. Me ollaan kuin ventovieraat samassa talossa. Äitiin mulla on hyvä suhde... paitsi että en voi luottaa siihen. Harva se päivä saan kuulla tuolta naapurin pojalta mitä mun äitini on kertonu niille. Yleensä sellasta, mitä mä oon kertonu äitille ja jota ei saisi kerota eteenpäin. Lisäksi mä oon lopen kyllästyny ajattelemaan jatkuvasti kotona, mitä sanon, ettei äiti loukkaannu. Se loukkaantuu niin helposti! Veljeni on mahdoton tapaus. Se vain makaa kotona, ja yrittää olla niin isän mieleen. Mä tuun hyvin toimeen sen kans vain, kun ollaan kahdestaan tai me sisarukset. Sisko on ainoa johon mulla on kunnon kontakti, harmi vain että se asuu muualla...
Mä olen juuri alkanut seurustelemaan, poikaystävä on ollu 2 viikkoa. Ja jo nyt tuntuu, että yks mun parhaista kavereista alkaa irrottautua musta. Ja tiedän, ettei vika ole mun, mä oon ollu ihan yhtä paljon mun kavereiden kanssa ku ennen poikaystävääkin. Tosin luulen, että tämä mun kaveri ajattelee, ettei se voi puhua mulle enää mistään sellasesta mitä se on mulle ennen puhunut... Se kun kuvittelee, ettei ihminen ole enää samanlainen kun alottaa seurustelun...
Ja mitä ulkoisiin paineisiin tulee: Pitäis olla hoikka ja hyvännäköinen. Pitäis ajatella mitä suustaan päästää, ja pitäis ajatella mitä muut ajattelee. Näin sanoo äiti. Mun rintani on kokoa C, ja saan muutaman kerran viikossa kuulla kommenttia "ei tuolla rintakoolla" tai vastaavaa.
Kiitos niille, jotka tämän jaksoi lukea... Mä alan olla tosi maassa, ei oo ketään kenelle purkaa tämä kaikki... Ainoa kaveri, jolle kerroin nämä asiat, on juuri se, joka on irtautunut musta. Poikakaverikin on sen verran uus juttu vielä, etten luota siihenkään kunnolla. Onneksi on nämä keskustelupalstat, joihin voi purkaa huolensa =).
Normaalihuolia, mutta olis mukava tietää kenellä muilla on tällasia onkelmia.
Mun perheeseen kuuluu isosisko, isoveli, äiti ja isä. Isän kanssa en puhu juurikaan mitään, jos jotain niin meillä on riita pystyssä. Me ollaan kuin ventovieraat samassa talossa. Äitiin mulla on hyvä suhde... paitsi että en voi luottaa siihen. Harva se päivä saan kuulla tuolta naapurin pojalta mitä mun äitini on kertonu niille. Yleensä sellasta, mitä mä oon kertonu äitille ja jota ei saisi kerota eteenpäin. Lisäksi mä oon lopen kyllästyny ajattelemaan jatkuvasti kotona, mitä sanon, ettei äiti loukkaannu. Se loukkaantuu niin helposti! Veljeni on mahdoton tapaus. Se vain makaa kotona, ja yrittää olla niin isän mieleen. Mä tuun hyvin toimeen sen kans vain, kun ollaan kahdestaan tai me sisarukset. Sisko on ainoa johon mulla on kunnon kontakti, harmi vain että se asuu muualla...
Mä olen juuri alkanut seurustelemaan, poikaystävä on ollu 2 viikkoa. Ja jo nyt tuntuu, että yks mun parhaista kavereista alkaa irrottautua musta. Ja tiedän, ettei vika ole mun, mä oon ollu ihan yhtä paljon mun kavereiden kanssa ku ennen poikaystävääkin. Tosin luulen, että tämä mun kaveri ajattelee, ettei se voi puhua mulle enää mistään sellasesta mitä se on mulle ennen puhunut... Se kun kuvittelee, ettei ihminen ole enää samanlainen kun alottaa seurustelun...
Ja mitä ulkoisiin paineisiin tulee: Pitäis olla hoikka ja hyvännäköinen. Pitäis ajatella mitä suustaan päästää, ja pitäis ajatella mitä muut ajattelee. Näin sanoo äiti. Mun rintani on kokoa C, ja saan muutaman kerran viikossa kuulla kommenttia "ei tuolla rintakoolla" tai vastaavaa.
Kiitos niille, jotka tämän jaksoi lukea... Mä alan olla tosi maassa, ei oo ketään kenelle purkaa tämä kaikki... Ainoa kaveri, jolle kerroin nämä asiat, on juuri se, joka on irtautunut musta. Poikakaverikin on sen verran uus juttu vielä, etten luota siihenkään kunnolla. Onneksi on nämä keskustelupalstat, joihin voi purkaa huolensa =).
Normaalihuolia, mutta olis mukava tietää kenellä muilla on tällasia onkelmia.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Mä tiedän miltä susta tuntuu...tai en ehkä miltä just susta tuntuu mutta oon ite kokenut jotain samantapaista! Mäpä kerron miten mulle kävi...
mä aloin seurustella erään pojan kanssa. Minäkin olin kavereitteni kanssa yhtä paljon kuin ennen poikaystävääni. Mutta jotenkin kaverit ajattelivat etteivät voi kertoa minulle samoja asioita kuin ennen tai etteivät he olleet tervetulleita seuraamme. He olivat väärässä. Minä kaipasin ystäviäni ja jälkeenpäin olen saanut kuullu että hekin minua. Rakastin poikaystävääni niin etten ollut valmis luopumaan hänestä kavereideni takia,sillä sisimmässäni tiesin että ystäväni ymmärtäisivät asiat ennemmin tai myöhemmin. Ja niin onnenkseni kävi. Sain loppujen lopuksi ystäväni takaisin ja olemme koko ajan tulossa samaan pisteeseen kuin ennen poikaystävääni. Ei ystävien ole helppo yhtäkkiä ymmärtää että elämässäsi on nyt joku joka tarvitsee sinua. Ja etteivät he olekkaan ainoita! Olen onnellinen ystävieni ja poikaystäväni kanssa. Olemme olleet nyt yli vuoden yhdessä ja rakastamme toisiamme ja ystäviämme! Olen pahoillani että sinulla on noin vaikeaa, kunpa pystyisit luottamaan poikaystävääsi!! Tiedän että se auttaa, kun on jokú jolle purkaa tunteitaan ja parasta on se kun hän ymmärtää ja lohduttaa sinua!!!!=) Voimia sinulle!