Heti ensalkuun - tämä ei ole provo. Enkä ole kiittämätön, mutta en toivoakseni typeräkään...
Jo ennen valmistumistani pääsin työharjoittelun kautta töihin paikkakunnalla, jossa hyvät työpaikat kuuluvat olevan kiven alla. Teen työtä jonka tunnen suurimmalta osalta mielekkääksi, minulla on vastuuta ja velvollisuuksia, ihmiset kääntyvät puoleeni ongelmissa - koen itseni ja työni tarpeelliseksi työpaikallani. Työni on vaihtelevaa ja haasteellista, toki stressi vie välillä yöuneni. Työtoverini ovat paria pientä rasittavaa poikkeusta lukuunottamatta suhteellisen mukavia, viihdyn osan kanssa myös vapaa-ajalla sekä osallistun talon yhteisiin illanviettoihin mielelläni. Palkkakin on hyvä ja edelleen noususuhdanteessa, koen saavani sen mitä työlläni ansaitsenkin. Olen 24-vuotias sinkkunainen, minulla on asuntolaina, jatkuva sisustusinto päällä ja oma autokin jo melkein maksettu.
Mutta mitä jos jalka vipattaa maailmalle? Mitä jos kurkkuani kuristaa ajatuskin että jämähdän ensimmäiseen oikeaan työpaikkaani, vielä kotiseudullani, "tyydyn" siihen mitä minulla on nyt koska kaikki "on hyvin". Ja jos nyt jään tähän kivaan turvalliseen paikkaan sihteeriksi, olenko sihteeri siellä vielä 30 vuoden päästäkin? Ja mitä pidempään jumin, onko sitä vaikeampi päästä muualle? Kuka huolii työntekijäkseen tapoihinsa ja tietyn paikan tyyliin kangistuneen (ehkä ajanhermolta juuri sen vuoksi tipahtaneen?) työnhakijan?
Milloin on rohkeaa lähteä kokeilemaan siipiään? Milloin se taas on täyttä typeryyttä?
Jo ennen valmistumistani pääsin työharjoittelun kautta töihin paikkakunnalla, jossa hyvät työpaikat kuuluvat olevan kiven alla. Teen työtä jonka tunnen suurimmalta osalta mielekkääksi, minulla on vastuuta ja velvollisuuksia, ihmiset kääntyvät puoleeni ongelmissa - koen itseni ja työni tarpeelliseksi työpaikallani. Työni on vaihtelevaa ja haasteellista, toki stressi vie välillä yöuneni. Työtoverini ovat paria pientä rasittavaa poikkeusta lukuunottamatta suhteellisen mukavia, viihdyn osan kanssa myös vapaa-ajalla sekä osallistun talon yhteisiin illanviettoihin mielelläni. Palkkakin on hyvä ja edelleen noususuhdanteessa, koen saavani sen mitä työlläni ansaitsenkin. Olen 24-vuotias sinkkunainen, minulla on asuntolaina, jatkuva sisustusinto päällä ja oma autokin jo melkein maksettu.
Mutta mitä jos jalka vipattaa maailmalle? Mitä jos kurkkuani kuristaa ajatuskin että jämähdän ensimmäiseen oikeaan työpaikkaani, vielä kotiseudullani, "tyydyn" siihen mitä minulla on nyt koska kaikki "on hyvin". Ja jos nyt jään tähän kivaan turvalliseen paikkaan sihteeriksi, olenko sihteeri siellä vielä 30 vuoden päästäkin? Ja mitä pidempään jumin, onko sitä vaikeampi päästä muualle? Kuka huolii työntekijäkseen tapoihinsa ja tietyn paikan tyyliin kangistuneen (ehkä ajanhermolta juuri sen vuoksi tipahtaneen?) työnhakijan?
Milloin on rohkeaa lähteä kokeilemaan siipiään? Milloin se taas on täyttä typeryyttä?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tyhmyyttä ei ole se, että pohtii. Tyhmyyttä ei myöskään ole jäädä paikoilleen. Tyhmyyttä ei ole se, että lähtee.
Rohkea, on silloin, kun tekee jotain, joka poikkeaa kaavoista.
Itse näin 42 v ajattelen, että nuorena kannattaa lähteä ja kokeilla. Niin kauan, kuin ei ole perhettä perustanut, kannattaa kokeilla. Voi mennä syteen tai saveen, mutta eipä tarvitse vanhempana sitten katua, etten sitäkään tullut kokeilleeksi.
Tsemppiä, heittäydy elämään rohkeasti.
Voi ihan kuin olisin itse kirjoittanut... Mutta mulla on bonuksena vielä asuntolainakin.. Enpä tiedä mitä pitäisi tehdä...