Kuolevaisuuden ymmärtäminen

Muistan kun olin 5-6 vanha ja meidän hamsteri kuoli :(

Ei ihan paras esimerkki mutta olkoon :)

En ollenkaan muista mitään et oisin tajunnu tollasta. Mut en mä sitä kuolemaa pelkää, odotan mieluummin. Haluisin kuolla kivuttomasti nukkuessani. Unessa meen kirkasta valoa kohti, enkä haluu ikinä pois sieltä, minne oonkaan menossa.

mä en muista muuta kuin sen kun kuviteltiin kavereiden kanssa että miltä tuntuu sitten kun kuollaan...mietittiin päästäänkö taivaaseen vai onko kuolema vain pelkkää pitkää unta..
oltiin sillon jotai 4-5v.

Minulle valkeni kuolema joskus ehkä viisivuotiaana kun isoukkini kuoli. Olinhan toki tiennyt kuoleman aikaisemmin, mutta silloin opin sen merkityksen. Muistan miten vihainen olin, kun kuulin että isoukki oli kuollut. Olin tavannut hänet vain vauvana enkä osannut hautajaisissa itkeä.

Suurinpiirtein kymmenvuotiaana lähipiiriini iski kuolemien kierre. Ensin koiramme kuoli syöpään. Piakkoin tuon jälkeen marsuperheemme mammamarsu menehtyi. Sen jälkeen viisihenkinen marsuperhe harveni pikkuhiljaa otusten vanhuuden ja kenties perinnöllisen syövän vuoksi. Jäljelle jäi marsunpojista arin, josta sitten tuli rohkea ja kunnioitettu vanha pappa. Hänkin siirtyi tuonpuoleiseen tänä talvena. Ennen hänen kuolemaansa kuitenkin keskuudestamme poistui vain kolmivuotias koiranpoika, syövän viemänä, sekä ukkini ja kissani, jonka virtsakivet olivat pahemmat kuin lääkäri oli todennut.

Nuo kaikki kuolemat katkeroittavat. Syytän niistä itseäni ja muita. En voi olla syyttämättä äitiäni ja eläinlääkäriä kissani kuolemasta. Muistan kaamean päivän jolloin tulin koulusta kotiin ja törmäsin matkalla ohiajavaan äitiini. Sanoi että kissani on kipeänä. Sillä oli ollut jonkin aikaa kuuri virtsakivien takia. Menin kotiin niin nopeasti kuin voin. Kotona odotti kissa. Aluksi se oli normaalin oloinen, mutta siellä täällä lattialla oli verisiä pissalätäköitä. Jossain vaiheessa kissa alkoi saada jonkin sortin kipukohtauksia joissa se sätki, potki, kuolasi ja raapi. Otin kissan tiukasti syliini jottei se satuttaisi itseään ja soitin äidilleni itkuisena. Hän sanoi että tulee kotiin kohta ja katsotaan sitten. Karjuin että kissa kuolee. Teki mieleni huutaa äidilleni päin naamaa että et tapa sitäkin (viitaten siihen että hän ei suostunut viemään marsuja eläinlääkäriin) mutta sitä en tehnyt. Suljin vain puhelimen ja silittelin kissaani pitäen huolta että se ei saanut kohtausta ja satuttanut itseään. Kun äiti tuli hän soitti eläinlääkärille jossa vain sanottiin että virtsakivi oli varmaan vaan raapinut saaden aikaiseksi haavan ja että ei hirveetä huolta. Että jos se ei siitä asetu niin tulkaa sitten käymään. Sinä iltana ei kissa enää saanut kohtauksia mutta vaadin äitiäni viemään sen lääkäriin. Äitini patisti minut nukkumaan ja itkin itseni uneen. Ammulla äitini tuli herättämään ja kertoi että kisuni nukkuin pois. Silloin olisin voinut repiä häneltä silmät päästä paljain sormin. Hän ei ollut herättänyt minua, ei ollut soittanut lääkäriin. Varmaan oli onnellinen kun siitä pääsi eroon.

Rakastan perhettäni ja äitiäni, pidän ihmisistä. Samalla kuitenkin vihaan jokaista kaksi- (ja kolmi-) jalkaista. Minä näen ihmisen typeryyden ja halveksin jokaista. Oli hankalaa kun koulussa piti kertoa idolistaan tai jostakusta jota ihailee. Oli hankalaa kun en ihaillut ketään. Siinä muut tytöt raahasivat paikalle tietoa kaiken maailman laulajista, huippumalleista, ratsastajista ja minä toin ensimmäisen julkkiksen jonka olin lehdestä tunnistanut. Taisi olla tämä ukkeli joka juonsi Naurun Paikkaa...mikäs sen nimi nyt sitten olikaan... ja perustelin sillä että hän saa ihmiset nauramaan.
Todellisuudessa tiedän ihmisestä aivan tarpeeksi etten ihaile ketään. Vihaan ihmisiä, vihaan typeryyttä, pihaan pornistista maailmaa, vihaan eläinrääkkäystä, vihaan kristittyjä, vihaan...kaikkea ihmisten typeryyttä, pinnallisia "tunteita" joita muka joillakuilla on. Tunnistan ihmisen itsessäni ja vihaan itseänikin...mutta ilman että kukaan huomaa. Kukapa arvaisi että pitkä ja kauniiksi nimitelty blondi hautoisi tällaisia ajatuksia? Kukapa arvaisi että neiti täydellisyys ei olekkaan täydellinen, vaan typerä, kuolevainen ihminen joka vihaa kaikkea koska tietää liian paljon?

Nyt yläasteelle siirtyessäni olen ruvennut jatkuvasti ajatellut kuolemaa ( se on adistavaa, lamauttavaa, surullista). Ja päättänyt vahvasti etten halua kuolla. Haluan saada aikaiseksi jonkinlaisen muutoksen tässä maailmassa. Haluan kertoa tarinan jota kukaan ei unohda.

Viimeistään se oli silloin, kun oma isä sairastui syöpään ollessani 10-vuotias. Sitten hän liukastui kylpyhuoneen lattialla ja kuoli aivoverenvuotoon.
Ei sitä oikein ymmärrä, ennen kuin menettää jonkun läheisen. Sitä luulee ymmärtävänsä, mutta vaikea sitä on kuitenkaan ymmärtää. :)

Ei oikeastaan lapsena ikinä tullut sitä että tajusi kuinka kaikki kuolevat joskus. 6-vuotiaana kun vaari kuoli ymmärsin että se kohtaa kaikkia joskus mutta asiaa ei ajatellut ikinä. Vasta 18-vuotiaana se iski todella päälle kun vaarin sisko kuoli auto-onnettomuudessa. Onhan sitä tietysti aikaisemminkin tullut mieleen kun tuttuja joutunut onnettomuuksiin, mutta tuolloin vasta todella iski päälle kuinka nopeasti ja yllättäen se voi tulla.

ymmärsin ihmisen kuolevaisuuden, kun oma äitini oli lähellä kuolla. kuulin vahingossa kun isäni selitti jollekin tutulle, että äiti olisi kuollut parin päivän sisällä, jos häneltä ei olisi amputoitu jalkaa. se säikäytti tosi pahasti, ja itkin muutamana yönä itseni uneen. olin aika pieni vielä. yhtenä niistä öistä tajusin, että me kaikki kuolemme joskus. sen jälkeen en ole itkenyt, enkä pelännyt.

millainen kuolema sitten on? kuvittelen sen tuntuvan samalle kuin nukahtamisen. sitten ei ole mitään.

Kun aloin uskomaan Jumalaan.