Sanoivat Laanas-Anttia vähän omituiseksi ne, jotka hänet paremmin tunsivat.
Kyläpahasen asukkaat, asuneet ja eläneet niin lähellä, että ainakin Antin vaatimattoman torpan piipusta nousevan savun kotipihoilleen näkivät Pöksäksi Laanas-Antti torppaansa nimitti. Siinä oli asunut koko ikänsä, mitä nyt sotavuodet olivat osansa verottaneet ja vielä pari vuotta jatkoksi sotavankina Uralin juurella. Ne vuodet olivat kyläläisten puheiden mukaan Antin omituiseksi tehneet. Ei kuulemma montaa sanaa toisille puhunut, sitäkin useammin kyläläiset olivat kuullet Antin noituvan pihallaan kovaäänisesti, varsinkin kesäaikaan oli kuultu, torpan ohi hiljalleen virtaavan joen vesi kuljetti äänet uskomattoman selvänä poronkusemaa kauemmaksi.
Tärkeä mies Laanas-Antti oli kylän asukkaille kuitenkin ollut. Sodan jälkeen kesti lähes kolme vuosikymmentä, ennen kuin kylään pääsi maantietä pitkin. Siihen asti Laanas-Antti sauvoi veneellä matkalaiset joen yli molempiin suuntiin. Minutkin sauvoi muutamana kesänä lomaillessani setäni perillisiltä vuokraamassani talossa. Rahaa ei Antti huolinut sauvomisen korvaukseksi. -Josko sie tohit ensi kerralla tuota Jymy-topan. Mie vaan kääräsen paperossin.- Siihen jäivät meidän keskustelumme yrityksistäni huolimatta. Ei Antti Jymystä kiitellyt, vaikka seuraavilla kerroilla varasin niitä useamman topan aina kertaa varten. Kasvojen ilmeestä päätellen kuitenkin oli tyytyväinen, ei ehkä useampaa kuin yhtä odottanut.
Minua ihmetytti, ettei Laanas-Anttia tarvinnut kertaakaan sauvomaan huutaa.Kylään tullessani Antti sauvoi jo vastaan ja sieltä lähtiessäni oli jo työntämässä venettä joelle. - Tuu sie veneeseen, mie jo tässä sua vonkasin!- Samaa sanoivat kyläläisetkin omista kokemuksistaan. Vielä omituisemmaksi asian teki se, että viimeiselle matkalle lähtevät sanoivat usein: -Anna sie tää toppa Laanas-Antille, se oottelee jo. Yällä kävi sanomassa.- Ja niin sauvoi Laanas-Antti joen yli lähtijän arkkuun suljettuna tai vain huopaan käärittynä. Vaikka lähtijä oli kuollut talvella ja hevosella jään yli joku muu kuin Laanas-Antti oli kuljettamassa, silti oli vainaja kertonut Antin oottelevan.
Vaatimattomasti Laanas-Antti eleli, joesta pyyti kalaa. Tiettävästi ei kertaakaan saaliitta palannut. Ja ahnas oli kuulemma marjoja poimimaan, hillapaikat tiesi. Silloinkin tiinuittain poimi, kun muut hallan vuoksi kotiin jäivät. Samaten puolukoita poimi ja vaihtoi rahaksi kirkolla käydessään. Vaan vaatteita ei Laanas-Antti paljon tarvinnut, kesät talvet kulki samoissa. Nahkavartiset kumiteräsaappaat jalassa, musta, kauhtunut mantteli, hihat naurettavan lyhyet pitkiin käsivarsiin verrattuna ja päässä iänikuinen karvareuhka. Kai sillä sentään lapaset tai kintaat oli pakkasilla, minä vain en koskaan poikennut talvisaikaan kylässä, ainoastaan kesälomien aikaan.
Tietyllä tavalla minä pelkäsin Laanas-Anttia. Tietämättömänä kyläläisten puheista olin silloin ensimmäisellä kerralla siellä joella kuvitellut mielessäni Laanas- Antille käteen sauvoimen sijasta viikatteen. Ihan, kuin olisin vaipunut horrokseen ja nähnyt olemattomia. Mutta jo samana kesänä minä poikkesin Laanas-Antin pöksässä. En tosin ihan vapaaehtoisesti. Minä lähdin nimittäin poimimaan läheiseltä suolta hilloja ja poimiessani unohdin katsella ympärilleni. Ja minä eksyin. Eksyin täydellisesti. Kilometrien säteellä joka suuntaan vain aavaa suota ja jokainen puu horisontissa toisensa kaltainen. Jouduin paniikkiin. Kiersin ympyrää ja yritin turhaan etsiä jälkiä, jotka olisivat paljastaneet reitin, jota pitkin olin tullut suolle. Kuin tyhjästä ilmestyi Laanas-Antti taakseni. Molemmissa käsissä täysinäinen hillasanko ja selkärepun pullotuksesta päätellen vielä kolmas sanko siellä. Ei sanonut sanaakaan mutta sinä hetkenä tiesin suunnan takaisin kylälle. Laanas-Antti kulki muutaman askeleen verran takanani ikään kuin minä olisin toiminut oppaana. Ja kuin sanattomasta sopimuksesta minä kävelin hänen pöksälleen, avasin oven ja astuin sisään. Laanas-Antista käyttäytymiseni oli ilmeisesti täysin luonnollista, viittasi vain kädellään minua istumaan pöydän vieressä olevalle rahille ja ryhtyi seudun tavan mukaisesti keittämään tulijalle kahvia.
Laanas-Antin touhutessa lieden äärellä minä katselin ympärilleni. Seinän vieressä rahilla vesisanko ja pesuvati, toisella puolella tupaa ikkunan alla rautajalkainen heteka, liinattomalla pöydällä kuksa sekä säröinen kuppi. Kaadettuaan kahvia kuppiin hän ojensi sen minulle. Kahvissa tuntui voimakas suolan maku. Sitten katseeni kiinnittyi tuvan seinällä olevaan valokuvaan. Se esitti naista, jonka tunnen erittäin hyvin. En vain muistanut eromme laillistumista paria vuotta aiemmin. Valokuvan keskelle oli isketty ruosteinen morapuukko. En miettinyt, miksi kuvaan oli isketty tuo puukko enkä sitä, miksi entisen vaimoni kuva ylipäätään oli tuossa seinällä.
-Älä sie ota tovesta kaikkee, mitä Herkko haastaa, se on ollu kualleena jo kauan. Fräntti-Reeta nauroi ivallisesti. Kääntyessäni ääntä kohden näin äitini istumassa kahoreisin lieden edessä polttamassa piippua ja minä olin niityllä poimimassa kukkia kuvan esittämälle naiselle.
Laanas-Antin pöksässä oli hämärää. Näin vain valkoisen kirjan avonaisena edessäni. Antti ei sanonut sanaakaan, käski minun vain painaa sormenjälkeni tyhjänä olevalle aukeamalle. Ja minä painoin. Painoin sormenjälkeni kädellä, jota ei ollut. Tajusin, minulla ei koskaan ollut ollutkaan käsiä!!! Sinä hetkenä minä pelkäsin. Mutta Laanas-Antti ei reagoinut mitenkään kädettömyyttäni. Hänelle kädettömyyteni oli täysin luonnollinen asia.
Pöksän ovenraosta kajasti valoa. Lähdin kulkemaan sitä kohti . Samassa tajuntaani tunkeutui tietoisuus siitä, että joku läpsäisi kevyesti poskeani. Kesti hetken, ennen kuin pystyin hahmottamaan vieressäni seisovan nuoren, valkotakkisen naisen. Nainen hymyili, auttoi minut loivaan istuma-asentoon ja kysyi, haluanko mehua. Suuni oli niin karhea, että pystyin vain nyökkäämään. Juotuani mitättöman pieneltä tuntuneen kupillisen kykenin sentään hänen pyynnöstään kertomaan nimeni sekä sosiaalitunnukseni. Paitsi sen, että jälkimmäinen meni ensi yrittämällä pieleen. Minulla kun sattuu olemaan kaksi eri tunnusta, vieläkin se Ruotsissa annettu sujuu luontevammin -vuosi, kuukausi, päivämäärä sekä neljä numeroa. Oikaistuani asian nainen sanoi: - Teidät siirretään kohta takaisin osastolle ja tohtori tulee juttelemaan kanssanne. Hän määrää samalla lääkityksenne.-
En minä montaa päivää siellä sairaalassa. Hyvä, kun ehdin lukemaan loppuun mukaan ottamani kaksi kirjaa. Kalle Päätälon Höylin miehen syksy sekä Frans Kafkan Nälkätaiteilija. Ennen lähtöäni leikkasin kynteni.
Laanas-Antti hukkui hieman ennen kuin silta ehti valmistua. Enää eivät kuule kyläläiset Antin noitumista. Karvareuhkaa eivät naaraajat kehuneet löytyneen. Autioituvassa kylässä ei enää montaa Laanas-Antin ootettavaksi.
Kyläpahasen asukkaat, asuneet ja eläneet niin lähellä, että ainakin Antin vaatimattoman torpan piipusta nousevan savun kotipihoilleen näkivät Pöksäksi Laanas-Antti torppaansa nimitti. Siinä oli asunut koko ikänsä, mitä nyt sotavuodet olivat osansa verottaneet ja vielä pari vuotta jatkoksi sotavankina Uralin juurella. Ne vuodet olivat kyläläisten puheiden mukaan Antin omituiseksi tehneet. Ei kuulemma montaa sanaa toisille puhunut, sitäkin useammin kyläläiset olivat kuullet Antin noituvan pihallaan kovaäänisesti, varsinkin kesäaikaan oli kuultu, torpan ohi hiljalleen virtaavan joen vesi kuljetti äänet uskomattoman selvänä poronkusemaa kauemmaksi.
Tärkeä mies Laanas-Antti oli kylän asukkaille kuitenkin ollut. Sodan jälkeen kesti lähes kolme vuosikymmentä, ennen kuin kylään pääsi maantietä pitkin. Siihen asti Laanas-Antti sauvoi veneellä matkalaiset joen yli molempiin suuntiin. Minutkin sauvoi muutamana kesänä lomaillessani setäni perillisiltä vuokraamassani talossa. Rahaa ei Antti huolinut sauvomisen korvaukseksi. -Josko sie tohit ensi kerralla tuota Jymy-topan. Mie vaan kääräsen paperossin.- Siihen jäivät meidän keskustelumme yrityksistäni huolimatta. Ei Antti Jymystä kiitellyt, vaikka seuraavilla kerroilla varasin niitä useamman topan aina kertaa varten. Kasvojen ilmeestä päätellen kuitenkin oli tyytyväinen, ei ehkä useampaa kuin yhtä odottanut.
Minua ihmetytti, ettei Laanas-Anttia tarvinnut kertaakaan sauvomaan huutaa.Kylään tullessani Antti sauvoi jo vastaan ja sieltä lähtiessäni oli jo työntämässä venettä joelle. - Tuu sie veneeseen, mie jo tässä sua vonkasin!- Samaa sanoivat kyläläisetkin omista kokemuksistaan. Vielä omituisemmaksi asian teki se, että viimeiselle matkalle lähtevät sanoivat usein: -Anna sie tää toppa Laanas-Antille, se oottelee jo. Yällä kävi sanomassa.- Ja niin sauvoi Laanas-Antti joen yli lähtijän arkkuun suljettuna tai vain huopaan käärittynä. Vaikka lähtijä oli kuollut talvella ja hevosella jään yli joku muu kuin Laanas-Antti oli kuljettamassa, silti oli vainaja kertonut Antin oottelevan.
Vaatimattomasti Laanas-Antti eleli, joesta pyyti kalaa. Tiettävästi ei kertaakaan saaliitta palannut. Ja ahnas oli kuulemma marjoja poimimaan, hillapaikat tiesi. Silloinkin tiinuittain poimi, kun muut hallan vuoksi kotiin jäivät. Samaten puolukoita poimi ja vaihtoi rahaksi kirkolla käydessään. Vaan vaatteita ei Laanas-Antti paljon tarvinnut, kesät talvet kulki samoissa. Nahkavartiset kumiteräsaappaat jalassa, musta, kauhtunut mantteli, hihat naurettavan lyhyet pitkiin käsivarsiin verrattuna ja päässä iänikuinen karvareuhka. Kai sillä sentään lapaset tai kintaat oli pakkasilla, minä vain en koskaan poikennut talvisaikaan kylässä, ainoastaan kesälomien aikaan.
Tietyllä tavalla minä pelkäsin Laanas-Anttia. Tietämättömänä kyläläisten puheista olin silloin ensimmäisellä kerralla siellä joella kuvitellut mielessäni Laanas- Antille käteen sauvoimen sijasta viikatteen. Ihan, kuin olisin vaipunut horrokseen ja nähnyt olemattomia. Mutta jo samana kesänä minä poikkesin Laanas-Antin pöksässä. En tosin ihan vapaaehtoisesti. Minä lähdin nimittäin poimimaan läheiseltä suolta hilloja ja poimiessani unohdin katsella ympärilleni. Ja minä eksyin. Eksyin täydellisesti. Kilometrien säteellä joka suuntaan vain aavaa suota ja jokainen puu horisontissa toisensa kaltainen. Jouduin paniikkiin. Kiersin ympyrää ja yritin turhaan etsiä jälkiä, jotka olisivat paljastaneet reitin, jota pitkin olin tullut suolle. Kuin tyhjästä ilmestyi Laanas-Antti taakseni. Molemmissa käsissä täysinäinen hillasanko ja selkärepun pullotuksesta päätellen vielä kolmas sanko siellä. Ei sanonut sanaakaan mutta sinä hetkenä tiesin suunnan takaisin kylälle. Laanas-Antti kulki muutaman askeleen verran takanani ikään kuin minä olisin toiminut oppaana. Ja kuin sanattomasta sopimuksesta minä kävelin hänen pöksälleen, avasin oven ja astuin sisään. Laanas-Antista käyttäytymiseni oli ilmeisesti täysin luonnollista, viittasi vain kädellään minua istumaan pöydän vieressä olevalle rahille ja ryhtyi seudun tavan mukaisesti keittämään tulijalle kahvia.
Laanas-Antin touhutessa lieden äärellä minä katselin ympärilleni. Seinän vieressä rahilla vesisanko ja pesuvati, toisella puolella tupaa ikkunan alla rautajalkainen heteka, liinattomalla pöydällä kuksa sekä säröinen kuppi. Kaadettuaan kahvia kuppiin hän ojensi sen minulle. Kahvissa tuntui voimakas suolan maku. Sitten katseeni kiinnittyi tuvan seinällä olevaan valokuvaan. Se esitti naista, jonka tunnen erittäin hyvin. En vain muistanut eromme laillistumista paria vuotta aiemmin. Valokuvan keskelle oli isketty ruosteinen morapuukko. En miettinyt, miksi kuvaan oli isketty tuo puukko enkä sitä, miksi entisen vaimoni kuva ylipäätään oli tuossa seinällä.
-Älä sie ota tovesta kaikkee, mitä Herkko haastaa, se on ollu kualleena jo kauan. Fräntti-Reeta nauroi ivallisesti. Kääntyessäni ääntä kohden näin äitini istumassa kahoreisin lieden edessä polttamassa piippua ja minä olin niityllä poimimassa kukkia kuvan esittämälle naiselle.
Laanas-Antin pöksässä oli hämärää. Näin vain valkoisen kirjan avonaisena edessäni. Antti ei sanonut sanaakaan, käski minun vain painaa sormenjälkeni tyhjänä olevalle aukeamalle. Ja minä painoin. Painoin sormenjälkeni kädellä, jota ei ollut. Tajusin, minulla ei koskaan ollut ollutkaan käsiä!!! Sinä hetkenä minä pelkäsin. Mutta Laanas-Antti ei reagoinut mitenkään kädettömyyttäni. Hänelle kädettömyyteni oli täysin luonnollinen asia.
Pöksän ovenraosta kajasti valoa. Lähdin kulkemaan sitä kohti . Samassa tajuntaani tunkeutui tietoisuus siitä, että joku läpsäisi kevyesti poskeani. Kesti hetken, ennen kuin pystyin hahmottamaan vieressäni seisovan nuoren, valkotakkisen naisen. Nainen hymyili, auttoi minut loivaan istuma-asentoon ja kysyi, haluanko mehua. Suuni oli niin karhea, että pystyin vain nyökkäämään. Juotuani mitättöman pieneltä tuntuneen kupillisen kykenin sentään hänen pyynnöstään kertomaan nimeni sekä sosiaalitunnukseni. Paitsi sen, että jälkimmäinen meni ensi yrittämällä pieleen. Minulla kun sattuu olemaan kaksi eri tunnusta, vieläkin se Ruotsissa annettu sujuu luontevammin -vuosi, kuukausi, päivämäärä sekä neljä numeroa. Oikaistuani asian nainen sanoi: - Teidät siirretään kohta takaisin osastolle ja tohtori tulee juttelemaan kanssanne. Hän määrää samalla lääkityksenne.-
En minä montaa päivää siellä sairaalassa. Hyvä, kun ehdin lukemaan loppuun mukaan ottamani kaksi kirjaa. Kalle Päätälon Höylin miehen syksy sekä Frans Kafkan Nälkätaiteilija. Ennen lähtöäni leikkasin kynteni.
Laanas-Antti hukkui hieman ennen kuin silta ehti valmistua. Enää eivät kuule kyläläiset Antin noitumista. Karvareuhkaa eivät naaraajat kehuneet löytyneen. Autioituvassa kylässä ei enää montaa Laanas-Antin ootettavaksi.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Joku joka itse tekee niitä jatkuvasti jaksaa moiset esiin nostaa. Puhumattakaan yhdyssanasokeudesta.
Sanoa täytyy, vaikka ei olisi sanottavaakaan.
Kun on oppimaisterin paperit suorittanut unelmien yliopistossa. Tärkeä pitää olla edes jossakin. Vaikka siellä murskautuneiden haaveiden kammiossa.
Vallaton ville nyt varmaan printtaa arvostelun ja pänttää sitten päähänsä tekemiään virheitä, jotta olisi ensi kerralla täydellinen. Ehkä hän vielä kerran, vuosien harjoittelun jälkeen yltää k-a:n tasoiseksi sanataituriksi.
Mielenkiintoinen asia, että joku kiintyi kylähullun arvostukseen yhteisössä. Liekö takana samanlaisen arvostuksen kaipuu omassa kyläyhteisössä? Ehkä pitäisi heittää tietsikka uuniin ja alkaa sauvoa veneellä ihmisiä joen yli?
k-a kertoi poikkeavansa täällä kuukauden välein.
Herra, kerro koska se kuukausi on kulunut.
Aamen.
tämän tapaiset, tarpeettomat kommentit loppuvat?
Ketä tämä hyödytti, mielestäni ei ketään. Koin Kipakka-akan arvostelun asiallisena. Mielestäni palstaa yllä pitävä voima.
Tulin pikaistuksissani kirjoittaneeksi.
Jokainen kommentti on tietenkin tervetullut.
ei ole Laanas-Antin kirjoittajan käsialaa.
Huomasin juuri rannekelloni pysähtyneen.
Seinäkello näkyy puolestaan edistävän.
Apua! Haluan ulos.
On sulla ongelmat. Täällä nauretaan hervottomana.
Tekstisi oli täynnä mitä ihmeellisimpiä sanoja. Juuri tällaista sanavaraston osaa olen laiskiaisena yrittänyt hyllyttää päähäni, mutta huonolla menestyksellä, kenties sellaista saattaisi joskus vielä tarvita.
Mutta nyt, näillä eväillä ja tällä ymmärryksellä, en voi muuta kuin ihastellen katsella jonkin toisenlaisen sanamaailman ja itselleni tuntemattoman niityn puhkeamista kukkaan - tuosta vain.
Ensin luulin vierastavani tekstiäsi, mutta sitten se tunnustikin minulle olevansa vieras.
Sanavarasto. Siinä on jo paljon jota tavoitella.
Eikä sellaista saa kuin kuuntelemalla tai lukemalla - tuskin ajattelemalla itsekseen.
Tämä palsta on tehnyt tehtävänsä: uusi Päätalo on löytynyt, ja täytyy sanoa, että hyvin olet Päätalosi lukenut. Itse olen jaksanut vain 5-10 opusta. Taas voin olla väärässä, mutta tarkoittikohan vonkaaminen odottamista, mielessäni sen merkitys on enemmänkin pyytämistä isolla P:llä. Päätaloissa mainitaan muistaakseni myös vonkamies joka taisi olla jonkinsortin ammattinimike, mutta mikä? En muista, mutta eiköhän tuo tukinuittoon liittyne: valistapa hiukan.
Kallesta tuli menestyskirjailija, olen vain töhertelijä.
Vonkamies vartioi ja ohjasi paikoissa, joissa tukit voisivat muodostaa sumia. Käyttämässäni yhteydessä ehkä odottanut ohjatakseen olisi sopiva( näin jälkikäteen ajatellen.
Alku on sekavaa, kun lauserakenteet ovat vaikealukuiset. Poronkusema ei sopinut tarinaan, vaikka väkisin yritit pistää?
Aika pitkäpiimäistä luettavaa.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä kädetön 5½
T. ®Sherlokki © 2006
yritin tietoisesti luoda mielikuvan poronhoitoalueen arjesta pitkine etäisyyksineen,
sanontoineen,hillanpoimijoineen sekä vanhana etäisyyden määrittelynä poronkusemina.Tämä paikan sekä osittain myös ajan sitomiseksi tekstiin.
Mikään teksti ei miellytä kaikkia, Sinulla on täysi oikeus mielipiteesi ilmaisuun. Olisin vain toivonut konkreettisia parannusehdotuksia.
Parannusehdotuksia:
1. Mielestäni koko alun saisit ottaa uusiksi.
2. Poronkusemaa ei väkisin tarinaan, tai johonkin toisaalle, tuohon se ei sopinut.
3. Loppu tuli liian hätäisesti. Tuli tunne, kuin kumilankaa venyttäisi hitaasti ja sitten täpsähtää sormille. Jossain tarinassa sekin toimii, mutta ei tässä.
Tarinasta saa vaikka mitä, kunhan hieman viilaa. Näin tehtynä, ei ainakaan mulla sytyttänyt. Mutta hieman sorvattuna siitä saisi enempi irti. Kun itse uppoat tarinaan, koita saada lukija mukaan loppuun asti.
T. ®Sherlokki © 2006