Romanien halveksuntaa

olen minäki tosta seriffistä.Ei osaa olla puolueeton vaan antaa tiettyjen ihmisten mellastaa täällä miten huvittaa.Taitaa olla sheriffi ite joka noita tekstejä suoltaa,mutta eri nimimerkeillä.Minä olen jo laittanut ylläpidolle tästä sheriffistä palautetta ja toivon että te muut teette samoin.

mustalaisvainoista
Kirjoittanut: valakolainen 9.10.2005 klo 19.36


Heidän ei koskaan tiedetä olleen sotaisia tai vallanneen maata väkivalloin. Euroopan kansallisuudet olivat juuri muotoutumassa kansainvaelluksen jälkeen, eikä näille mustalaisille löytynyt tilaa yhtenä kansakuntana.


Vainoista lyhyesti:

Vainot ovat kuuluneet mustalaisten historiaan koko heidän vaelluksensa ajan. Järjestelmällinen vainoaminen alkoi pian mustalaisten Eurooppaan tulon jälkeen 1500-luvun alussa. Varhaisimmat maininnat tästä löytyvät Isabellan ja Ferdinandin hallitsemasta Espanjasta. V.1492 säädetyn lain mukaan mustalaisilla oli 60 päivää aikaa etsiä itselleen pysyvä asuinpaikka ja toimeentulo; muutoin seurasi maastakarkoitus. (Ollikainen s.25)


Pari sataa vuotta myöhemmin Ferdinand IV vangitutti maassa yhtenä vuoden 1749 yönä 12 000 mustalaista, joista useimmat viruivat työleireillä ja pakkotyössä kaivoksissa toistakymmentä vuotta ennen armahtamista. V.1633 Filip IV kielsi käyttämästä sanaa gitanes (mustalainen). Hän kielsi myös mustalaisasusteiden käytön, sekä yritti pakottaa heidät maanviljelijöiksi elinikäisen maastakarkoituksen uhalla.

Hollannin vainotoimet olivat niin tehokkaita, että mustalaiset puuttuivat maasta lähes kokonaan 1600-1700-luvuilla. Mustalaisia syytettiin veronkierrosta, irtolaisuudesta ja erilaisista rikoksista. Tuomionsa saivat noidiksi, velhoiksi, vääräuskoisiksi ja pirun lähettiläiksi kutsutut. Myös vieraan vallan vakoojaksi syytetty mustalainen oli helppo passittaa polttoroviolle.

V.1489 Speyerin valtiopäivät Saksassa määräsi kaikki mustalaiset karkotettaviksi. V.1544 mustalaisia tuomittiin verille ruoskittaviksi, sieraimet leikattaviksi ja päät ja parrat ajettaviksi.

Ranskan Aurinkokuningas Ludvig XIV määräsi mustalaiset kaleeriorjiksi loppuelämäkseen.

V.1725 Preussin kuningas Fredrik Wilhelm määräsi miespuoliset mustalaiset hirtettäviksi, naisilta ja lapsilta leikattiin toinen korva irti.

Esimerkit kertovat karua kieltään mustalaisten historiasta. Perimmäisenä syynä mustalaisten julmaan kohteluun pidetään taloudellista ristiriitaa mustalaisten ja valtaväestön välillä; mustalaisiahan syytettiin muun muassa veronkierrosta. Tarkkoja tietoja lakien ja määräysten täytäntöönpanosta ei juuri ole. Vaikka ankaria ja julmia lakeja laadittiinkin lähes joka maassa, ei niitä paikallistasolla yleensä pantu täytäntöön kovin ponnekkaasti.

Mustalaiset koettiin myös hyödyllisiksi tavallisen kansan keskuudessa. Levottomina aikoina mustalaiset toimivat tiedon välittäjinä, he olivat taitavia eläinten käsittelijöinä, käsitöiden tekijöinä sekä tilapäisenä työvoimana maatöissä . (Ollikainen S.26-27) 1700-luvulla vainot vähenivät valistusaatteen myötä. Suhtautuminen mustalaisiin ei kuitenkaan muuttunut. Kiertämistä pyrittiin jatkuvasti estämään ja pakkotyöhön lähetettiin edelleen. 1800-luvulla liikkumista alettiin rajoittaa erilaisin rekisteröintimenetelmin.

Hitlerin noustessa valtaan 1933 oli olemassa jo useita mustalaisia syrjiviä lakeja. Mustalaiset luokiteltiin "eläviksi olennoiksi, jotka eivät ansaitse elämää". Natsit näkivät suuresti vaivaa tutkiessaan mustalaisten alkuperää ja yrittäessään peittää heidän arjalaisen alkuperänsä. Sana arjalainen tulee sanskritin sanasta arya(herra). Arjalaisiin kieliin kuuluvat muiden muassa germaaniset kielet, sekä Intiasta lähtöisin oleva mustalaisten kieli. Vuonna 1938 SS-valtakunnanjohtaja Heinrich Himmler julisti mustalaiset "sekarotuisiksi, jotka olivat eniten taipuvaisia rikollisuuteen, minkä vuoksi heidät oli pantava poliisivalvontaan." Saman vuoden kesäkuussa pidettiin juutalaisten kristalliyöhön verrattavissa oleva "mustalaissiivousviikko", jolloin satoja mustalaisia pidätettiin, pahoinpideltiin ja tapettiin. Vuonna 1939 päätettiin saksan mustalaisten lähettämisestä pakkotyöhön Puolaan, mittava operaatio toteutui kuitenkin vain osittain.

Vuonna 1941 mustalaisia alettiin luokitella sen mukaan, kuinka paljon heidän suonissaan mustalaisverta virtasi. Heille tatuoitiin rintaan oma merkki kuten juutalaisille. Samana vuonna tapahtui myös ensimmäinen mustalaisten joukkomurha, kun Buchenwaldissa käytettiin 250 mustalaista koekaniineina kuuluisien kaasukristallien testauksessa. Suomi ja Tanska olivat tiettävästi ainoat Saksan liittolaismaat, jotka eivät lähettäneet mustalaisiaan keskitysleireille.

jotakin romanien vaiheista Suomessa (Ruotsi-Suomessa ja Venäjän vallan aikana)
Kirjoittanut: valakolainen 9.10.2005 klo 19.43


1637 kuningatar Kristiina määräsi kaikki Ruotsi-suomessa tavattavat mustalaiset hirtettäviksi.

"kuolemanrangaistukseen pahuutta tehneet mustalaiset ja muut karkotettaviksi maasta. Laki oli olemassa aina Ruotsin valtakauden loppuun. (KK s.13) Suomen tultua Venäjän suuriruhtinaskunnaksi vuonna 1809 entiset säädökset jäivät pääpiirteittäin voimaan.

tarkemmin, tässä pääpiirteittäin ja lyhyesti:



Monet romaneista jatkoivat 1500-luvulla edelleen vaellustaan kohti pohjoista paremman ja turvallisemman elämän toivossa. Suurin osa Suomen mustalaisista tuli Tanskan ja Ruotsin kautta Suomeen, mutta pienempi ryhmä saapui Venäjän kautta. (Ollikainen s.67) Ensimmäinen kirjallinen maininta mustalaisista on vuodelta 1595 Kastelholmin linnasta Ahvenanmaalta, missä heiltä takavarikoitiin kahdeksan hevosta ja passitettiin vankityrmään. Ruotsi-Suomessa vallitsi tuolloin ankara säätyjako. Valtakuntaa muokattiin yhdeksi kokonaisuudeksi ja kaikkialla säädettiin voimaan sama uskonto, elintavat ja kieli. Tuohon muottiin eivät mustalaiset sopineet, vaan heidät julistettiin lainsuojattomiksi. Julmuuksista huolimatta mustalaisten määrä Suomessa kasvoi jatkuvasti. Maa tarjosi hyvät levittäytymismahdollisuudet harvan asutuksensa ja suojaavien metsiensä ansiosta. (KK s.12)

Ruotsi-Suomessa mustalaisten kohtelu oli yhtä surkeaa kuin muuallakin. He eivät olleet löytäneet suomestakaan etsimäänsä parempaa ja turvallisempaa maata. 1520-luvulla Kustaa Vaasa määräsi mustalaiset karkotettaviksi. Vuonna 1560 arkkipiispa Laurentius Petri kielsi papistoa olemasta missään tekemisissä heidän kanssaan. Otteet kovenivat, ja vuonna 1637 kuningatar Kristiina määräsi kaikki Ruotsi-suomessa tavattavat mustalaiset hirtettäviksi. ( Ollikainen s.67)

1600-luvulla Suomen kuvernöörinä toiminut Pietari Brahe tarvitsi viljelijöitä Kajaanin vapaaherrakunnassa autioituville tiloille sekä sotilaita itärajaa puolustamaan.

Vuonna 1660 Kajaanin linnan komendantti, majuri Samuel Lang ilmoitti alueella kiertelevistä mustalaisseurueista. He sopivat juuri Brahen tarkoituksiin. Mustalaisille tarjottiin tiloja asuttaviksi ja viljeltäviksi, ja vastavuoroisesti heidän olisi osallistuttava itärajan puolustamiseen. Elämä erämaatiloilla oli kuitenkin hyvin vaikea, ja kolmen vuoden kuluttua näille tiloille asettuneet mustalaiset palasivat kiertolaisiksi.26 Tämän jälkeen astui voimaan laki, joka määräsi "kuolemanrangaistukseen pahuutta tehneet mustalaiset ja muut karkotettaviksi maasta." Laki oli olemassa aina Ruotsin valtakauden loppuun. (KK s.13) Suomen tultua Venäjän suuriruhtinaskunnaksi vuonna 1809 entiset säädökset jäivät pääpiirteittäin voimaan. Lisäksi vuonna 1812 mustalaiset määrättiin valtiovallan toimesta huostaan otettaviksi; miehet määrättiin Viipuriin työlaitokseen ja naiset Turun kehruuhuoneisiin.(Ollikainen s.69) Mustalaiset olivat levittäytyneet koko Suomeen, mutta eniten heitä asui Karjalassa. Viime sotien aikaan he lähtivät evakkoon muun väestön mukana. Arviolta kolmannes heistä muutti Ruotsiin, monet ajautuivat kasvavien kaupunkien slummikortteleihin.(Ollikainen s.74)

Lähteet mm llikainen, Marketta. Vankkurikansan perilliset. Romanit, Euroopan unohdettu vähemmistö. Yliopistopaino 1996.

korjaus: Lähteet: Ollikainen Marketta ja Leena Marsio
Kirjoittanut: valakoilainen 9.10.2005 klo 19.56


Leena Marsio on Kansainvälisen Romanikirjailijaliiton sihteeri.

......

Tämähän se on mustalaistenvihaajille ja aivan erityisesti uusnatseille kova pala: romanien kieli on samaa kieliryhmää kuin muinainen sanskriitti, se kuuluu samaan indoarjalaiseen kieliryhmään kuin germaaniset kielet. se vain että he ovat moninverroin 'arjalaisempia' kuin 'saksalaisgermaanit' (kielitieteellinen termi väärässä kontekstissa) olisivat toivoneet.

Tässä tulee taas esiin se natsien kummallinen kömmäshdys, että että he repivät KIELITIETEELLISEN termin 'arjalainen' (viittaa puhuttuun kieleen), ja tekivät siitä 'rodun', ylhäisimmän kaikista koko maapallolla.

http://www.ykliitto.fi/kutsu/mkk/marsio.htm

tuolta poimin viestini. Tiedän kyllä että joihinkin mikään tieto ei vaikuta.

Viestini oikeasti vain raapaisevat historian pintaa

Romanit 15. - 18. vuosisadalla saksalaisella alueella
Romanit mainitaan ensimmäisen kerran saksalaisissa lähteissä vuonna 1407. Suurempien kaupunkien kronikoissa heidän kerrotaan hauskuuttaneen kansaa ja ylhäisöä, jotka lahjoittivat heille viiniä, lihaa ja leipää. Papit puolestaan kannattivat heidän häätämistään "väkivallan avulla".
1400-luvun alkupuoli merkitsi romaneille "kultaista aikakautta". He saattoivat elää lähes rauhassa vainoilta ja he saivat kuningas Sigismundilta turvakirjeen vuonna 1423. Tilanne alkoi muuttua ratkaisevasti vuosisadan lopulla. Vuonna 1489 Speyerin valtiopäivillä päätettiin "mustalaisten" (Zigeuner) karkottamisesta Reininmaasta ja Pflanzin kreivikunnasta. Mainzin vaaliruhtinas kerskui tappaneensa kaikki miespuoliset mustalaiset alueellaan ja merkinneensä kaikki naiset ja lapset polttoraudalla. Koventuneeseen romanien kohteluun oli todennäköisesti syynä se, että heitä syytettiin vakoilusta turkkilaisten hyväksi. Heidän ulkomuotonsa, vieras kielensä ja oudot tapansa tekivät heistä helppoja syntipukkeja.

Kansainvälispoliittisen tilanteen kärjistyminen johti 1530-luvulla romaneja kohtaan tunnetun vihamielisyyden voimistumiseen. Heitä syytettiin turkkilaisten vakoojiksi ja "kerettiläisten" apureiksi. Jokainen "kunniallinen" mies saattoi vapaasti surmata alueellaan kohtaamansa romanit ja sintit. Vuonna 1545 solmittu aseleposopimus Turkin kanssa lievensi hieman asenteita romaneja kohtaan. Keisari Ferdinand I:n (1556-1564) aikana rajoitettiin romanien ja sintien välitöntä tappamista ja naisten ja lasten surmaaminen kiellettiin.

1600-luvun lopulla vainot voimistuivat. Mutta 1700-luku oli romaneille ja sinteille todellinen kärsimysten vuosisata. Heitä vainottiin, kidutettiin, orjuutettiin ja murhattiin. Heidän pelkkä fyysinen olemassaolonsa paikkakunnalla tulkittiin rikokseksi. Heitä syytettiin liitosta pirun kanssa, kylien sytyttämisestä, lasten varastamisesta sekä ihmissyönnin harjoittamisesta.

Ensimmäinen yhtenäinen mustalaislainsäädäntö luotiin 1700-luvun alussa. Vuoden 1711 lainsäädännön mukaan "mustalaiset" tuli tavattaessa ensimmäisen kerran tehdä kuuroiksi ja polttomerkitä, toisella kerralla heidät tuli hirttää. On korostettava, että kysymys ei ollut "mustalaisen" syyllistymisestä rikokseen, vaan hänen olemassaolonsa riitti tuomioon. Kuningas Friedrich Wilhelm I. sääti 5.10.1725 lain, jonka mukaan kaikki yli 18 vuotiaat mies- ja naispuoliset "mustalaiset" voitiin hirttää ilman oikeudenkäyntiä. Kaupunkien ja kylien ulkopuolelle asetettiin ns. "mustalaistaulut", joissa heiltä kiellettiin saapuminen kaupunkiin.
[JJ]

Vainot

Vainot ovat kuuluneet mustalaisten historiaan koko heidän vaelluksensa ajan. Järjestelmällinen vainoaminen alkoi pian mustalaisten Eurooppaan tulon jälkeen 1500-luvun alussa. Varhaisimmat maininnat tästä löytyvät Isabellan ja Ferdinandin hallitsemasta Espanjasta. V.1492 säädetyn lain mukaan mustalaisilla oli 60 päivää aikaa etsiä itselleen pysyvä asuinpaikka ja toimeentulo; muutoin seurasi maastakarkoitus. (Ollikainen s.25)
Pari sataa vuotta myöhemmin Ferdinand IV vangitutti maassa yhtenä vuoden 1749 yönä 12 000 mustalaista, joista useimmat viruivat työleireillä ja pakkotyössä kaivoksissa toistakymmentä vuotta ennen armahtamista. V.1633 Filip IV kielsi käyttämästä sanaa gitanes (mustalainen). Hän kielsi myös mustalaisasusteiden käytön, sekä yritti pakottaa heidät maanviljelijöiksi elinikäisen maastakarkoituksen uhalla. Hollannin vainotoimet olivat niin tehokkaita, että mustalaiset puuttuivat maasta lähes kokonaan 1600-1700-luvuilla. Mustalaisia syytettiin veronkierrosta, irtolaisuudesta ja erilaisista rikoksista. Tuomionsa saivat noidiksi, velhoiksi, vääräuskoisiksi ja pirun lähettiläiksi kutsutut. Myös vieraan vallan vakoojaksi syytetty mustalainen oli helppo passittaa polttoroviolle. V.1489 Speyerin valtiopäivät Saksassa määräsi kaikki mustalaiset karkotettaviksi. V.1544 mustalaisia tuomittiin verille ruoskittaviksi, sieraimet leikattaviksi ja päät ja parrat ajettaviksi. Ranskan Aurinkokuningas Ludvig XIV määräsi mustalaiset kaleeriorjiksi loppuelämäkseen. V.1725 Preussin kuningas Fredrik Wilhelm määräsi miespuoliset mustalaiset hirtettäviksi, naisilta ja lapsilta leikattiin toinen korva irti. Esimerkit kertovat karua kieltään mustalaisten historiasta. Perimmäisenä syynä mustalaisten julmaan kohteluun pidetään taloudellista ristiriitaa mustalaisten ja valtaväestön välillä; mustalaisiahan syytettiin muun muassa veronkierrosta. Tarkkoja tietoja lakien ja määräysten täytäntöönpanosta ei juuri ole. Vaikka ankaria ja julmia lakeja laadittiinkin lähes joka maassa, ei niitä paikallistasolla yleensä pantu täytäntöön kovin ponnekkaasti. Mustalaiset koettiin myös hyödyllisiksi tavallisen kansan keskuudessa. Levottomina aikoina mustalaiset toimivat tiedon välittäjinä, he olivat taitavia eläinten käsittelijöinä, käsitöiden tekijöinä sekä tilapäisenä työvoimana maatöissä . (Ollikainen S.26-27) 1700-luvulla vainot vähenivät valistusaatteen myötä. Suhtautuminen mustalaisiin ei kuitenkaan muuttunut. Kiertämistä pyrittiin jatkuvasti estämään ja pakkotyöhön lähetettiin edelleen. 1800-luvulla liikkumista alettiin rajoittaa erilaisin rekisteröintimenetelmin.

Hitlerin noustessa valtaan 1933 oli olemassa jo useita mustalaisia syrjiviä lakeja. Mustalaiset luokiteltiin "eläviksi olennoiksi, jotka eivät ansaitse elämää". Natsit näkivät suuresti vaivaa tutkiessaan mustalaisten alkuperää ja yrittäessään peittää heidän arjalaisen alkuperänsä. Sana arjalainen tulee sanskritin sanasta arya(herra). Arjalaisiin kieliin kuuluvat muiden muassa germaaniset kielet, sekä Intiasta lähtöisin oleva mustalaisten kieli. Vuonna 1938 SS-valtakunnanjohtaja Heinrich Himmler julisti mustalaiset "sekarotuisiksi, jotka olivat eniten taipuvaisia rikollisuuteen, minkä vuoksi heidät oli pantava poliisivalvontaan." Saman vuoden kesäkuussa pidettiin juutalaisten kristalliyöhön verrattavissa oleva "mustalaissiivousviikko", jolloin satoja mustalaisia pidätettiin, pahoinpideltiin ja tapettiin. Vuonna 1939 päätettiin saksan mustalaisten lähettämisestä pakkotyöhön Puolaan, mittava operaatio toteutui kuitenkin vain osittain.
Vuonna 1941 mustalaisia alettiin luokitella sen mukaan, kuinka paljon heidän suonissaan mustalaisverta virtasi. Heille tatuoitiin rintaan oma merkki kuten juutalaisille. Samana vuonna tapahtui myös ensimmäinen mustalaisten joukkomurha, kun Buchenwaldissa käytettiin 250 mustalaista koekaniineina kuuluisien kaasukristallien testauksessa. Suomi ja Tanska olivat tiettävästi ainoat Saksan liittolaismaat, jotka eivät lähettäneet mustalaisiaan keskitysleireille.

Monet romaneista jatkoivat 1500-luvulla edelleen vaellustaan kohti pohjoista paremman ja turvallisemman elämän toivossa. Suurin osa Suomen mustalaisista tuli Tanskan ja Ruotsin kautta Suomeen, mutta pienempi ryhmä saapui Venäjän kautta. (Ollikainen s.67) Ensimmäinen kirjallinen maininta mustalaisista on vuodelta 1595 Kastelholmin linnasta Ahvenanmaalta, missä heiltä takavarikoitiin kahdeksan hevosta ja passitettiin vankityrmään. Ruotsi-Suomessa vallitsi tuolloin ankara säätyjako. Valtakuntaa muokattiin yhdeksi kokonaisuudeksi ja kaikkialla säädettiin voimaan sama uskonto, elintavat ja kieli. Tuohon muottiin eivät mustalaiset sopineet, vaan heidät julistettiin lainsuojattomiksi. Julmuuksista huolimatta mustalaisten määrä Suomessa kasvoi jatkuvasti. Maa tarjosi hyvät levittäytymismahdollisuudet harvan asutuksensa ja suojaavien metsiensä ansiosta. (KK s.12)

Ruotsi-Suomessa mustalaisten kohtelu oli yhtä surkeaa kuin muuallakin. He eivät olleet löytäneet suomestakaan etsimäänsä parempaa ja turvallisempaa maata. 1520-luvulla Kustaa Vaasa määräsi mustalaiset karkotettaviksi. Vuonna 1560 arkkipiispa Laurentius Petri kielsi papistoa olemasta missään tekemisissä heidän kanssaan. Otteet kovenivat, ja vuonna 1637 kuningatar Kristiina määräsi kaikki Ruotsi-suomessa tavattavat mustalaiset hirtettäviksi. ( Ollikainen s.67)

1600-luvulla Suomen kuvernöörinä toiminut Pietari Brahe tarvitsi viljelijöitä Kajaanin vapaaherrakunnassa autioituville tiloille sekä sotilaita itärajaa puolustamaan.

Vuonna 1660 Kajaanin linnan komendantti, majuri Samuel Lang ilmoitti alueella kiertelevistä mustalaisseurueista. He sopivat juuri Brahen tarkoituksiin. Mustalaisille tarjottiin tiloja asuttaviksi ja viljeltäviksi, ja vastavuoroisesti heidän olisi osallistuttava itärajan puolustamiseen. Elämä erämaatiloilla oli kuitenkin hyvin vaikea, ja kolmen vuoden kuluttua näille tiloille asettuneet mustalaiset palasivat kiertolaisiksi.26 Tämän jälkeen astui voimaan laki, joka määräsi "kuolemanrangaistukseen pahuutta tehneet mustalaiset ja muut karkotettaviksi maasta." Laki oli olemassa aina Ruotsin valtakauden loppuun. (KK s.13) Suomen tultua Venäjän suuriruhtinaskunnaksi vuonna 1809 entiset säädökset jäivät pääpiirteittäin voimaan. Lisäksi vuonna 1812 mustalaiset määrättiin valtiovallan toimesta huostaan otettaviksi; miehet määrättiin Viipuriin työlaitokseen ja naiset Turun kehruuhuoneisiin.(Ollikainen s.69) Mustalaiset olivat levittäytyneet koko Suomeen, mutta eniten heitä asui Karjalassa. Viime sotien aikaan he lähtivät evakkoon muun väestön mukana. Arviolta kolmannes heistä muutti Ruotsiin, monet ajautuivat kasvavien kaupunkien slummikortteleihin.(Ollikainen s.74)

2
Suomen romanien historiallisiin vaiheisiin sisältyy kahden vieraan vallan Ruotsin ja Venäjän
alaisuudessa eläminen. Erityisesti Ruotsin vallan aikana romaneilla ei ollut lain suomaa turvaa ja
oikeutta. Vuodesta 1540 vuoteen 1750 oli voimassa hirtto- ja maastakarkotus laki, joka salli romanien
tuomitsemisen ja surmaamisen ilman oikeudenkäyntiä. Venäjän vallan alla romanien tilanne ei ollut
yhtään helpompi. Kielteinen erottelu lisääntyi mm. irtolaislain säädännön johdolla. Venäjän
vähemmistöpolitiikka ei antanut sijaa vähemmistöjen asioiden esiin nostamiselle, vaan heidät pyrittiin
sulauttamaan valtaväestöön. Suomen vähemmistöpolitiikka pyrki sulauttamaan romanit täydellisesti
valtaväestöön aina 1960-luvulle saakka. Myös kirkon suhtautuminen on ollut romaneja syrjivää.
Kaikella tällä on ollut vaikutusta romanien asenteisiin yhteiskuntaa kohtaan. Vaikka myönteistä
kehitystä on tapahtunut, ennakkoluuloja esiintyy silti puolin ja toisin.
Suomen itsenäisyyden myötä romanien asema parantui. Myönteinen kehityskulku on jatkunut
viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana. Tähän ovat vaikuttaneet romaniväestön yhteiskunnallinen
herääminen, asunto-olosuhteiden parantuminen, aikuiskoulutuksen käynnistyminen, romanikielen
kehittyminen sekä sosiaali-, koulutus- ja kulttuuripoliittiset toimenpiteet. Osaltaan romaneille
kohdistettujen palvelujen parantumiseen ovat vaikuttaneet julkishallinnossa toimivat romaniasiain
neuvottelukunta (Ronk), tänä vuonna (2004) vakinaistetut alueelliset neuvottelukunnat sekä
Romaniväestön koulutusyksikkö. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen eli Kotuksen tehtäviin kuuluu
samoin kuin muidenkin kotimaisten kielten myös romanikielen tutkimus ja huolto. Asiantuntijaelimenä
toimii Romanikielen lautakunta, jonka jäsenet ovat puheenjohtajaa lukuun ottamatta romaneja. Paitsi
että em. toimintayksiköt parantavat romanien asemaa, ne tuottavat samalla tarvittavaa asiantuntemusta
ja tietoa romaneista virkamiehille. Romanien asemaan on suuresti vaikuttanut myös romanijärjestöjen
kautta tehtävä työ.
Huolimatta ihmisoikeuksia ja syrjimättömyyttä tukevista laista Suomen romanit kokevat edelleen
syrjintää ja suoranaista rasismia. Romanien ei edelleenkään ole helppo päästä yleisiin ravintoloihin tai
saada palveluita. Myös työ- ja asuntomarkkinoilla heitä syrjitään. Syrjintä koskee myös lapsia: heidät
pannaan aivan liian kevein perustein erityisluokille tai erityiskouluun. Syrjäytymistä tapahtuu myös
puutteellisen koulutuksen johdosta. Niinpä viime vuosikymmenenä on toiminta keskitetty erityisesti
romanien koulutuksen kehittämiseen. YK:n syrjinnän vastainen komitea kiinnitti huomiota edellä
mainittuihin ongelmiin vieraillessaan Suomessa 25.8.2003.
Suomen romanit poikkeavat jossain määrin Saksan romeista ja sinteistä. Saksan romanien keskuudessa
on runsaasti eritaustaisia romaneja, ja romanipakolaiset muodostavat yhdessä heidän kanssaan erittäin
heterogeenisen ryhmän. Suomessa romanit ovat enemmän monogeeninen ryhmä. Liioin eivät Suomen
romanit ole joutuneet kokemaan toisen maailmansodan natsivainoja, joissa surmattiin yli puoli

3
2. Tulo Euroopan kautta Suomeen
Romanien tulosta Eurooppaan on säilynyt historiallisesti luotettavia asiakirjoja. Ensimmäisiä mainintoja
romaneista Euroopassa on löydetty Kreetalta Simon Simonidiuksen matkakertomuksesta vuodelta 1322.
Romanien Eurooppaan muuttoa koskeva todistusaineisto osittaa, ettei romaniväestön muuttoliike ollut
järjestäytynyttä massamuuttoa ja että sen suunta ja ajoitus määräytyivät pikemminkin kulloistenkin
paikallisten olosuhteiden mukaan. Kautta koko länsimaisen historiansa romanit ovat kohdanneet
vihamielisyyttä useimpien isäntäkansojen taholta, mikä puolestaan on nopeuttanut heidän leviämistään
kaikkialle Eurooppaan. Keskiajan päättyessä heitä oli jo asettunut useimpiin maihin, myös
Skandinaviaan. On ilmeistä, että romanien uskollisuus omalle ei-eurooppalaiselle kulttuurilleen oli
ristiriidassa eri eurooppalaisten kulttuurien kanssa. Tämä aiheutti sen, että romanien mahdollisuudet
tasaväkiseen kilpailuun olivat varsin pienet.
Ensimmäiset kirjalliset todisteet romaniväestöstä Suomessa ovat 1500-luvulta. Suomi kuului tuolloin
Ruotsin kuningaskuntaan, ja romaniväestöä koskivat täällä samat lait kuin Ruotsissa. Lakien sisältö
koski karkotusta, sopeuttamista ja valvontaa. Kun Suomesta v. 1809 tuli Venäjän keisarikunnan
suuriruhtinaskunta, erityislakien painopisteenä oli romaniväestön sopeuttaminen ja valvonta.
Tavoitteena oli saada heidät asettumaan paikoilleen.
3. Ruotsi-Suomen aika
Suomi kuului 1500-luvulla Ruotsin kuningaskuntaan. Romaneille aika ei ollut suosiollista, sillä Ruotsi-
Suomen hallitusvalta suhtautui heihin kielteisesti, ja he joutuivat saman epäluulon kohteiksi kuin
Euroopassakin. Myös luterilainen kirkko syyllistyi samaan syrjintään kuin katolinen kirkko. Juhana III,
Ruotsi-Suomen kuningas, määräsi vuonna 1576 kaikki Norrlannin läänissä tavatut romanit
karkotettavaksi valtakunnasta. Tuohon aikaan maassa vallitsi ankara säätyjako. Toisaalta valtakuntaa
muokattiin yhdeksi kokonaisuudeksi: kaikkialla oli säädetty voimaan sama uskonto, samat elintavat ja
sama kieli. Näistä asioista johtuen Linköpingin kirkolliskokouksessa 1594 päätettiin, että
romaniväestöltä kielletään kirkolliset palvelut: vainajia ei saanut haudata siunattuun maahan, lapsia ei
kastettu, avioliittoon ei vihitty, jopa sairaanhoito kiellettiin. Kirkkoherra, joka antoi yösijaa romaneille,
erotettiin välittömästi virasta.
Aiemmin, vuonna 1560 Laurentius Petri oli määrännyt, että papit eivät saaneet olla romanien kanssa
tekemisissä. Vuonna 1637 puolestaan kuningatar Kristiina antoi käskyn, jonka mukaan kaikki Ruotsi-
Suomessa tavatut romanit oli hirtettävä. Samaan aikaan maassa astui voimaan kuninkaallinen määräys,
jonka mukaan kaikki valtakunnan alueella olevat romanit piti karkottaa, mutta jos he jäivät maahan,
heidät voitiin teloittaa ilman oikeudenkäyntiä.
Kirkkolaki ja asetukset loivat uutta linjaa vuonna 1686. Romaniväestöä pyrittiin asuttamaan ja heidän
liikkumistaan rajattiin. Romaniväestöä kohdeltiin irtolaisina ja heiltä otettiin lapset valtion hoitoon
yhteiskunnan kasvatettavaksi. Naiset joutuivat kehruulaitoksiin ja miehet vankiloihin. On hyvinkin
todennäköistä, että näiden tapahtumien pohjalta ovat syntyneet puheet siitä, että romaninaiset
”ryöstivät” lapsiaan, kun he hakivat lapsensa pois noista valtion lastenkodeista. 1600-luvun
loppupuolella Suomen kenraalikuvernöörinä toimi Pietari Brahe. Hänen määräyksestään romanit
pyrittiin asuttamaan Pielisjärven pitäjän autiotiloille. Pielisjärven alue oli Venäjän rajan tuntumassa ja

4
romanit velvoitettiin samalla puolustamaan Suomen rajaa sekä viljelemään korpea autioituneilla
erämaatiloilla.
Autiotilojen viljely ja hoito oli raskasta työtä ja työkalutkin olivat puutteellisia. Ruotsalaiset ja
suomalaiset uudisviljelijät saivat valtiolta apua siirtyessään uudisraivaajiksi. He saivat työvälineitä,
siemeniä sekä rakennustarvikkeita, lehmiä ja hevosia yms. Tarvikkeiden luovutusluetteloissa ei näy
yhtään romaninimeä tai sukua, jotka olisivat saaneet vastaavaa apua (Aleka Stobin: Selvitys Kajaanin
uudisviljelijöiden avustusluetteloista). Tämän vuoksi romanit olivat valmiit antamaan periksi muutaman
vuoden sisällä ja lähtivät uudelleen kiertämään maata ja harjoittamaan perinteisiä elinkeinojaan. Tämän
jälkeen astui jälleen voimaan laki, joka määräsi ”kuolemanrangaistukseen pahuutta tehneet mustalaiset
ja muut karkotetavaksi maasta”. Maasta karkotus oli voimassa Suomessa aina Ruotsi-Suomen ajan
loppuun.
Kirkon suhde romaneihin 1500-1800-luvuilla oli samantapainen valtiovallan kannanottojen kanssa.
Kirkko ei vastustanut valtiovallan määrätessä v. 1637 romanit joko karkotettavaksi maasta, hirtettäväksi
tai sulautettavaksi keinolla millä tahansa muuhun yhteiskuntaan. Voidaan olettaa, että romanien vainoja
sortotoimet eivät olisi onnistuneet, ellei kirkko olisi antanut hiljaista myöntymistään niille. Vielä
1800- luvulla kirkko näki romanit omasta perspektiivistään ongelmana. ”Romaniongelmaa” käsiteltiin
myös kuusilla valtiopäivillä. Tosin niiden tuloksena kirkko lopultakin päätti auttaa romaneja erilaisilla
laajasuuntaisilla toimenpiteillä. Esim. papiston tuli huolehtia mm. kastamattomien romanien
kasteopetuksesta, kastamisesta, hautaamisesta, romanien avioliittojen laillistamisesta jne.
4. Venäjän suuriruhtinaskunta ja autonomianaika
Suomi muuttui v. 1809 Venäjän keisarikunnan suuriruhtinaskunnaksi ja näin valtiovallan
suhtautuminen romaneihin alkoi pikkuhiljaa muuttua. Senaikaisten erityislakien tavoitteena oli
romanien sopeuttaminen ja valvominen. Valtiovallan tuli ottaa huostaan irtolaiset ja kiertolaiset. Naiset
määrättiin Turun kehruuhuoneisiin ja miehet Viaporin työlaitokseen. Näin romaneista saatiin myös
taloudellista hyötyä. Vuonna 1863 alettiin romaneihin soveltaa yleistä irtolaislakia, mutta vankilalta ja
kehruuhuoneilta se ei heitä pelastanut, sillä laki vaati, että heidän oli pystyttävä osoittamaan, että he
nauttivat ”laillista suojaa”. Koska heillä ei ollut määräaikaa tällaisen suojelun hankkimiseen, niin heitä
siirrettiin Viaporista Hämeenlinnan ojennuslaitoksiin.
1800-luvulla romanikysymys nousi ensimmäisen kerran esille valtiopäivillä. Siellä säädyt olivat yhtä
mieltä siitä, että romanit tulisi sulauttaa muuhun väestöön eri tukitoimin. Romaneja koskevasta
erillisestä lainsäädännöstä luovuttiin vuonna 1883, jolloin juopa irtolaisten ja romanien välillä tasaantui.
Kirkonmiehiä kehotettiin kasteopetuksen kautta tekemään romaneista yhteiskuntakelpoisia.
5. Wallen komitea 1900-luvun alkupuolella
5.1. Toimenpiteitä; ”jätettävä vapaehtoisen toiminnan ja ihmisrakkauden huoleksi”
1900-luvun alussa ns. Wallen komitea asetti tavoitteekseen romanien täydellisen sulauttamisen
pääväestöön. Komitean käsityksen mukaan oli vaikeaa ratkaista, kuka oikeastaan on luettava
mustalaiseksi. Huomattavasti helpompaa olisi ollut suunnitella toimenpiteitä kaikille maassa
kierteleville henkilöille kuin ainoastaan ”mustalaisille”. Komitean esittämät toimenpiteet tarkoittivat
”ainoastaan kuljeskelevia ja varsinaisia mustalaiselämää viettäviä, mustalaisheimoon kuuluvia
henkilöitä”. Komitea ehdotti mustalaisviraston perustamista helpottamaan mustalaisten rekisteröimistä
ja mustalaiskoulujen perustamista. Komitean mietinnössä sanotaan mm. seuraavaa:”Rodun kasvatus

5
tulee aloittaa lapsuudessa ja lapsi on otettava kuriin ennen kuin synnynnäinen rotutyyppi on tullut
yksilölliseksi luonteeksi, rotuvaisto tavaksi Y Mutta ei voi tulla kysymykseen, että valtio ottaisi huostaan
mustalaisten kasvatuksen ennekuin he ovat tulleet kouluikään, se on jätettävä vapaaehtoisen toiminnan
ja ihmisrakkauden huoleksi.”
Porvarissääty oli uskonut mietinnössään vuoden 1894 valtiopäivillä: ”Kun väestön mieleen juurtunut
mustalaisten halveksiminen on haihtunut, kun hekin kansan silmissä kohoavat ihmisasemaan ja kun
usko heidän maagisiin voimiinsa on kadonnut, muuttuvat myös mustalaisten omat käsitykset, tapahtuu
hajaantumista, ja kieli ja sen mukaan mustalaisille ominainen elintapa häviää.”
5.2. Erityistoimet
Wallen komitean mietinnössä ehdotettiin erityistoimia romanien ”aiheuttamien epäkohtien
korjaamiseksi”. Mietintöön sisältyneiden ehdotusten tavoitteina oli saattaa romanit mahdollisimman
tehokkaan julkisen vallan valvonnan alaiseksi. Heidän olisi mm. pakko henkikirjoituttaa itsensä. Lisäksi
ehdotettiin, että kun heidät pantaisiin kirkonkirjoihin, heidät saataisiin noudattamaan ”siveysohjeita”.
Tällä tähdättiin siihen, että romanit saisivat kirkollisen vihkimyksen. Ehdotettiin myös
ammattikoulutuksen antamista romaneille työsiirtoloissa sekä työpaikkojen hankkimista heille kuntien
toimesta. Mietinnössä ehdotettiin myös erityisen mustalaistoimiston perustamista.
Tyypillistä tuon ajan ajattelulle olivat komitean saamat useat ehdotukset. Niissä mainittiin mm.
seuraavia toimenpiteitä: romanien kiertely oli rajoitettava kotikuntiin, romaneilta oli kiellettävä hevosen
pito, kaikki romanit oli sijoitettava kruunun töihin, heidät oli kuljetettava johonkin saareen työleirille
tai ajettava pois maasta. Jopa kaikkien romanimiesten kuohitsemista ehdotettiin. Komitea ei kuitenkaan
onneksi kuunnellut neuvonantajiaan. Raino Vehmas pohtii väitöskirjassaan vuodelta 1961, että mietintö
oli aikakauteensa nähden aika vapaamielinen. Tämä johtui ilmeisesti siitä, että komitean sihteerinä
toimi romanien kulttuuriin ja oloihin laajasti perehtynyt Arthur Thesleff. Thesleff oli kulkenut romanien
matkassa ja tutustunut heidän kieleensä. Hän julkaisi 1901 laajan ja kansainvälisestikin huomioita
herättäneen romanikielen sanakirjan Wörterbuch des Dialekts der Finnländischen Zigeuner. Komitean
esitykset ja ehdotukset hukkuivat kuitenkin pian maan poliittiseen sekasortoon ja mullistuksiin,
työsiirtoloita ei tosin voitu välttää aina silloinkaan:
”Vuonna 1943 Tampereen markkinoilta vietiin romanimiehiä työsiirtolaan Kihniölle, Aitonevan
turvetyömaalle. Muistan sen, kun miehet katosivat, isäni heidän mukanaan. Hän oli myös tuolloin
Tampereen markkinoilla. Naiset alkoivat kysellä miestensä perään. Ensi alkuun emme tienneet, mihin
miehet olivat kadonneet. Naiset saivat kuitenkin selvitettyä, että miehet vietiin Kihniön työleirillä.
Matkasimme sinne äitini ja muiden sukuni naisten kanssa. Silloin oli sota-aika ja pula kaikesta. Lapsen
mieleeni on jäänyt lähtemättömästi nälkä, jota koimme Kihniöllä. Asiasta vaiettiin monta vuotta eikä
siitä uskallettu puhua. Meitä elää vielä muutamia niitä ihmisiä, joilla on tämä työleirikokemus on
muistoissaan”, kertoo muuan romani.
Romanien tilanteeseen palattiin virallisella tasolla vasta toisen maailmansodan jälkeen. Muuten näiden
kysymysten esilläpito jäi ainoastaan yksittäisen kansalaisaktiivisuuden varaan.
6. Järjestötoiminnan alkua ja henkilöhistoriaa
1900-luvun alussa Mustalaislähetyksen perustaja Oskari Jalkio alkoi tehdä hengellisen valistustyön
ohella myös sosiaalista avustusyötä romaniväestön parissa. Yhdistyksen toiminta jäi kuitenkin
vähäiseksi ennen toista maailmansotaa. Sodan jälkeen Mustalaislähetyksen toiminta aktivoitui.

Vuonna 1906 perustettu Mustalaislähetys ry. muutti sittemmin nimensä Romano Missioksi.
Yksi romaniasiainhoidon uranuurtajista oli romanitaustainen Ferdinad Nikkinen, joka toimi
äänenmuodostuksen opettajana Helsingissä. Hän lähetti 20.3.1946 valtioneuvostolle kirjeen, jossa hän
pyysi valtioneuvostoa kiinnittämään huomiota romanien asemaan ja tarpeisiin muiltakin osin kuin
ainoastaan kirkollisen julistuksen kuulemiseen. ”He kaipaavat käytännöllisiä sosiaalisia toimenpiteitä,
ammattikasvatusta ja taloudellisia edellytyksiä jonkin vakiintuneen työn tai elinkeinon
harjoittamiseen.” Ferdinad Nikkisen vetoomuksen oli allekirjoittanut 346 romania eri puolelta Suomea.
Kirjelmän hän uudisti vielä 17.9.1955.
Romanien Liitto B Romanengo Staggos kirjoittaa tiedotuslehtensä numerossa 1 (23.12.1953), että
yhdistys oli tehnyt seuraavan esityksen kirkkohallitukselle kesällä 1953. ”PAPINKIRJAT: Romanien
liitto lähetti kesällä Kirkkohallitukselle kirjelmän, jossa se pyysi, että romanien papinkirjoihin ei
vastedes tehtäisi merkintää ”romani” tai ”mustalainen”, koska se ei ole mikään ammatti vaan
kansallisuus. Tähän kirjeeseen ei tullut vastausta ja siitä syystä liitto lähetti 9.12 uuden kirjelmän, jossa
se huomautti, että mainitunlainen merkintä papinkirjaan on vastoin Suomen perustuslakia
(Hallitusmuodon 5 '). Tähän kirjeeseen tuli nopeasti vastaus, jossa kirkkohallitus ilmoitti lähettävänsä
kaikille seurakunnille tiedonannon, jossa kielletään tekemästä papinkirjoihin merkintää ”romani” tai
”mustalainen”. Tietääksemme tämä tiedoitus on jo saapunutkin seurakuntien Kirkkoherroille. @”
Seuraavan vuoden Romanien liiton B Romanengo Staggos tiedoituslehti n:o 2. 25.1.1954 kertoo
kirkkohallituksen päätöksestä seuraavaa: ”Romanien Liiton pyynnöstä Kirkkohallitus on kieltänyt
merkitsemästä papintodistuksiin sanaa ”romani” tai ”mustalainen”. Tämä kielto ilmoitettiin
seurakunnille vähän ennen joulua.” Kirkkohallitus sai huomautuksen siitä, että se oli toiminut vastoin
lakia, minkä se varmaankin tiesi, mutta ei pitänyt sitä kovinkaan merkittävänä ennen kuin siihen
puututtiin. Heille oli varmaankin uutta, että romanit itse puuttuivat asioihinsa ja huomauttivat niistä.
Romanengo Staggos -liitto oli aloittanut uraauurtavan työn romanipolitiikan saralla.
7. Mustalan komitean toimenpiteet
Sulauttaminen jatkuu v. 1953
Romanikysymystä käsiteltiin itsenäisen Suomen valtiopäivillä ensimmäistä kertaa vasta 1943.
Valtiovallalta vaadittiin toimia, joilla romaneista kasvatettaisiin ”hyviä ja paikoillaan asuvia
kansalaisia”. Toisen maailmansodan jälkeen tehtiin eduskunnassa romaniväestön asemaan liittyviä
aloitteita, jotka harvoin johtivat konkreettisiin toimenpiteisiin. Maaliskuussa 1953 valtioneuvosto asetti
köyhäinhoidon ylitarkastajan Paavo Mustalan johdolla toimivan komitean. Komitean tehtäväksi tuli
”mustalaisten sopeuttaminen normaaliseen yhteiskuntaelämään” (komiteamietintö 1955 n:o 7). Ernest
Gellnerin mukaan teollistuneen yhteiskunnan aika oli kansallisvaltion ja nationalismin aikaa.
Teollisessa yhteiskunnassa nationalismi saa aikaan tarvittavan yhtenäisyyden ja yhdenmukaisuuden.
1800-luvun maatalousyhteiskunnassa se, mikä formuloitiin ylevästi ja aatteellisesti ”yksi kansa! yksi
maa! yksi mieli! yksi laulu ja viisaus!” Bmuotoon, tuli todelliseen muotoonsa vasta toisen
maailmansodan jälkeen sotakorvauksia maksavassa teollistuvassa yhteiskunnassa.
Romaniväestön elinoloista puhuttaessa 1953 kansanedustajat havaitsivat jo silloin kansallisvaltion
sisäisen rakenteellisen väkivallan ilmiön. Nationalismin kyllästämä teollistuva kansallisvaltio pyrittiin
rakentamaan yhden kansan ja yhden kulttuurin varaan. Näin romanit vähemmistönä ja heidän rikas oma
kulttuurinsa jäivät yhteiskunnan marginaaliin. Romaneihin ja muihinkin vähemmistöihin vaikutettiin
niin, että niiden potentiaaliset resurssit oman kulttuurin kehittämiseksi ja ehjän identiteetin

suojelemiseksi eivät voineet toteutua. Vähemmistökysymystä pyrittiin hoitamaan köyhäinhoidon ja
kriminaalihuollon lähtökohdista. Näin romanit leimattiin ongelmalähtöisesti, ongelmalliseksi
alakulttuuriksi. Romaniväestön piti integroitua suomalaiseen yhteiskuntaan köyhyyttä, poikkeavuutta
ja rikollisuutta säätelevien instituutioiden kautta.
Mustalan komitea otti itselleen myös kasvatustehtävän. Tehtävän mukaisesti romaneista pyrittiin
kasvattamaan ”yhteiskuntakelpoisia kansalaisia”, mikä merkitsi suomalaisten perinteiden, suomalaisten
tapojen ja suomen kielen täydellistä omaksumista. Romaniväestöön kuuluvan henkilön oli vaativaa ja
vaikeaa täyttää tuota yhteiskuntakelpoisuuden kriteeriä ilman jonkinasteista luopumista omasta
kansallisesta identiteettiään. Oman kulttuurin kehittämiselle ja vaalimiselle ei ollut kovin suopeita
edellytyksiä, kun vielä 1960-luvulla romaneja asui talvisinkin teltoissa, lauta-, pahvi- sekä havumajoissa
ja jopa maakuopissa.
Mustalan komitea jätti mietintönsä valtioneuvostolle keväällä 1955. Siinä mainitut toimenpideehdotukset
olivat jokseenkin samantapaisia kuin Wallen komitean mietinnössä mainitut.
Suvaitsevampaa ajattelua oli tullut mukaan vain sikäli, ettei ihan ehdotonta sulauttamista muuhun
väestöön enää pidetty ensisijaisena tavoitteena. Mietinnössä mainittiin, että ”ryhdyttäessä
toimenpiteisiin mustalaisiin nähden, olisi heidän annettava säilyttää omat erikoispiirteensä, mikäli ne
eivät ole ristiriidassa lain tai hyvien tapojen kanssa, samoin kuin myös oma kielensä”. Komitea tuli
kuitenkin siihen lopputulokseen, että mikäli sulautumista ilmenisi, olisi se ”silloin seurausta
mustalaisiin suunnatuista positiivisista toimenpiteistä ja mustalaisten sosiaalisen aseman yleisestä
paranemisesta”.
Toisen maailmansodan jälkeen asetettu Paavo Mustalan komitea on ollut eräs romanipolitiikan
merkkipaalu, josta lähti liikkeelle sellainen romaniasioiden hoito, mihin myös romanit itse tulivat
mukaan toimijoina eivätkä enää kohteina, joita he siihen asti enemmän tai vähemmän olivat olleet.
Vuonna 1956 saatiin valtionhallinnon yhteyteen virallinen Mustalaisasian neuvottelukunta, jossa alkuun
oli ainoastaan yksi romanijäsen. Kun etnisten suhteiden ymmärtämisen taso
kansainvälistymiskehityksen edetessä kasvoi ja neuvottelukuntaan tuli romaniväestön edustus, alkoi
neuvottelukunnalla olla merkitystä vähemmistö- ja romanipolitiikan suunnannäyttäjänä
kansainvälisestikin. Suunnannäyttäjän rooli tosin vahvistui vasta 1960-luvun loppupuolella.
8. Uusi vähemmistöpoliittinen ajattelu ja romanien oma osallistuminen
Vähemmistöpoliittisen ajattelun tuloa kuvaa eduskunnassa 1967 tehty Georg Backlundin ja Arvo Salon
toivomusaloite. Tuossa aloitteessa tuotiin ensimmäistä kertaa esille romaniväestön etujen valvominen
ja alleviivattiin vähemmistön oikeutta olla omien asioidensa toimijoita. Kansanedustajat esittivät, että
”hallitus mitä pikimmin asettaisi komitean johon tulee kuulua vähintään kaksi mustalaisten edustajaa,
mustalaisten ongelmien ratkaisemiseksi ja heidän etujensa valvomiseksi joka suhteessa; sekä että
hallitus jo vuoden 1968 tulo- ja menoarvioesitykseen ottaisi tarpeelliset varat asian käytännöllistä
toteuttamista varten.”
Vuonna 1968 uudistettu neuvottelukunta, jossa oli myös romaniedustus, on ensimmäinen vähemmistön
ja viranomaisten välinen yhteistyöelin. Neuvottelukunnan uudistuksen jälkeen se teetti heti selvityksen
romaniväestön asunto-oloista. Selvitysten seurauksena neuvottelukunta laati romanikysymyksen
hoitoon liittyviä näkökulmia koskettelevan periaatteellisen mietinnön. Mietintö valmistui vuonna 1971.
Siinä pyrittiin kiinnittämään huomiota yleisiin periaatteellisiin vähemmistöpoliittisiin linjoihin myös
muissa romaniväestöä koskettavissa kysymyksissä sekä toimenpiteissä, jotka kohdistuivat heihin.
Neuvottelukuntakin yllättyi tutkimuksen tuloksista. Mietinnössä ihmetellään: ”Kuinka on mahdollista,

Kaksi selvitysmiestä teki selvityksen ”Romanipolitiikan strategiat” sosiaali- ja terveysministeriön
toimeksiannosta. Sosiaali- ja terveysministeriö asetti ministeriöiden välisen työryhmän pohtimaan
”Romanipolitiikan strategiat” -selvityksen esityksiä romaniasioiden hoitoa koskevan hallinnon ja
lainsäädännön uudistamisesta ministeriö-, lääni- ja kuntatasolla.
9.1. Romaneihin kohdistuva syrjintä
Vieläkin romaniväestön taloudellis-sosiaalinen asema on historiallisista syistä, heikosta koulutuksesta,
yleisestä ennakkoluuloisuudesta sekä syrjinnästä johtuen heikko. Täyden ja tehokkaan tasa-arvon
toteutuminen taloudellisella, sosiaalisella, poliittisella ja kulttuurin alueilla on vielä puolitiessään,
vaikka edistymistä onkin tapahtunut. Romaneja on suhteellisen vähän yhteiskunnallisissa johto- ja
luottamustehtävissä. Romanien sosiaalinen ja taloudellinen tilanne, vaikka siitä ei ole olemassa
yksityiskohtaisia tilastoja, poikkeaa vahvasti muusta väestöstä. Valtion toimenpiteet tosiasiallisen tasaarvon
luomiseksi ovat olleet toistaiseksi riittämättömiä. Kaikinpuolisen tasa-arvon saavuttaminen
edellyttää huomattavaa panostusta romanilasten koulutukseen, pääväestön ennakkoasenteiden
vähenemistä ja viranomaisten perehtymistä kansallisiin vähemmistöihin. Romanien ja heidän
kulttuurinsa kannalta tasa-arvoisuus edellyttää malttia hyväksyä pääväestön hidas asennemuutos,
voimavaroja koulutukseen ja osallistumiseen yhteiskunnan toimintoihin sekä viisautta erottaa toisistaan
vaikuttaminen ja kulttuurin sulauttamisen karikot. Tulevaisuudessa romanien kulttuuri tulisi nähdä
entistä enemmän Suomen rikkautena, jota pyritään varjelemaan.
Myös romanien omasta panoksesta riippuu osallistuminen koulutukseen ja sitä kautta työelämään.
Suomalainen yhteiskunta on vielä työyhteiskunta, jossa jokainen pyrkii hankkimaan paikkansa työn
kautta. Suomen romaneille tämä on ollut hankalaa heikosta koulutuksesta johtuen. Tulevaisuuden tulee
olla tässä suhteessa parempi edellyttäen, että yhteiskunta antaa riittävästi voimavaroja, sillä romaneilla
itsellään on halu kouluttautua.
9.2. Syrjäytyminen
Suomen romaniväestön syrjäytymistä on pyritty ehkäisemään romanikulttuurin oman tuen ohella myös
yhteiskunnallisilla toimilla. Koulutus ehkäisee syrjäytymistä ja juuri siksi erityisesti sosiaali- ja
opetussektori ovat ottaneet huomioon romanien nykytilan sekä kehittäneet yhdessä heidän kanssaan
toimenpiteitä syrjäytymisen ehkäisemiseksi mm. pyrkimällä kehittämään romanien koulutusta ja sitä
kautta pääsyä työelämään. Esiopetuksen tärkeyttä on painotettu, sillä syrjäytyminen saattaa alkaa jo
lapsuudesta. Romanilapselle tulisi jo varhaisessa vaiheessa tarjota sosiaalinen ja kielellinen perusta.
Päivähoitoasetus (1336/945) tulee toteuttaa. Mahdollisuudet on pyrittävä luomaan samoiksi kuin on
pääväestön lapsilla jo koulunkäynnin alkaessa. Tutkimusten mukaan moni Suomen romanilapsi
keskeyttää peruskoulun. Keskeyttämishuippu ajoittuu yläasteelle.
Romanipolitiikan strategiat selvityksen mukaan: ”Yksi merkittävä osa on osallistuminen ja
vaikuttaminen. Osallistumista ei enää nähdä myöntymisenä valtaväestön kulttuurin arvoihin vaan
osallistuminen voi olla mitä parhainta identiteetin ylläpitoa ja suojelua. Yhteiskunnan uusi strategia
on romanien osallistumisen mahdollistaminen ja sen edellyttämät resurssit.”
Romanien halu erottautua ja suojella omaa perinnettään ei ole ristiriidassa suomalaisen yhteiskunnan
arvojen kanssa. Romanien omaleimainen tapa on olla olemassa ja säilyä. Tähän olemisen tapaan kuuluu
myös halu kouluttautua, tehdä työtä yhteisten asioiden eteen ja elää yhteisten sääntöjen mukaan. Tässä
romaneja tulee tukea ja vahvistaa sekä antaa resursseja: koulutusta, yhteistyökanavia ja palveluita.

Suomi on ratifioinut seuraavat vähemmistöjen suojelun kannalta keskeiset kansainväliset sopimukset:
Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus (1966, SopS 7-
8/1976);
Taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus (1966,
SopS 6/1976);
Kaikkinaisen rotusyrjinnän poistamista koskeva kansainvälinen sopimus (1965, SopS 37/1970);
Yleissopimus lapsen oikeuksista ( 1989, SopS 56-60/1991);
Kaikkinaisen syrjinnän poistamista koskeva yleissopimus (1979, SopS 67-68/1986);
Euroopan ihmisoikeussopimus (1950, SopS 18-19/1990);
Alueellisia tai vähemmistökieliä koskeva eurooppalainen peruskirja (1992, SopS 23/1998);
Euroopan sosiaalinen peruskirja (1961, SopS 43-44/1991);
Euroopan unionin liittymissopimuksen 3. pöytäkirja (1994,);
Kansallisten vähemmistöjen suojelua koskeva puiteyleissopimus( 1998, 1-2/1998).
Edellä mainituista sopimuksista Suomi on määräajoin raportoinut kansainväliselle yhteisölle.
Romaniasian Neuvottelukunnan organisaatiokaavio
9.3. Romaniasiain neuvottelukunta
Valtioneuvosto asetti vuonna 1956 Mustalaisasian neuvottelukunnan sosiaali- ja terveysministeriön
yhteyteen. Vuonna 1968 neuvottelukunta uusittiin ja silloin siinä oli edustajia kahdesta
romanijärjestöstä. Vuonna 1989 neuvottelukunnasta tuli pysyvä, sen toimintakenttä laajeni ja se sai
myös päätoimisen pääsihteerin. Samalla nimi vaihdettiin Romaniasian neuvottelukunnaksi.
Neuvottelukunta toimii Suomessa romanien ja viranomaisten välisenä yhteistyöelimenä.
Neuvottelukunnan 18 jäsenestä puolet edustaa romaniväestöä ja muut jäsenet valtion keskushallintoa.
Neuvottelukunnassa työskentelee pääsihteerin lisäksi toimistosihteeri ja resurssien mukaan työllistetty
suunnittelija.
Kotimaisten kielten tutkimuskeskus
Romanikielen lautakunta
Kunnat Paikalliset romaniyhteisöt
Neljä alueellista neuvottelukuntaa
Sijoituspaikkoina Etelä-Suomen, Itä-Suomen, Länsi-Suomen
sekä Pohjois-Suomen Lääninhallitukset
ROMANIASIAIN NEUVOTTELUKUNTA
Edustettuina valtionhallinto,
kansalliset romanijärjestöt sekä
Alueelliset neuvottelukunnat
Sosiaali- ja terveysministeriö
Romaniväestön koulutusyksikkö
Opetushallitus
Valtioneuvosto

Neuvottelukunnan tehtäviin kuuluu
- seurata romaniväestön yhteiskunnallisten osallistumismahdollisuuksien ja elinolosuhteiden
kehittymistä sekä antaa viranomaisille lausuntoja näissä asioissa,
- tehdä aloitteita romaniväestön taloudellisten, koulutuksellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten
elinolosuhteiden parantamiseksi sekä romaniväestön työllistymisen edistämiseksi,
- toimia rotusyrjinnän poistamiseksi,
- edistää romanikieltä ja kulttuuria,
- osallistua kansainväliseen yhteistyöhön romanien olosuhteiden parantamiseksi.
10. Kansainvälinen yhteistyö ja ihmisoikeuspolitiikka
Pohjoismainen yhteistyö erityisesti Suomen ja Ruotsin viranomaisten sekä romanijärjestöjen kanssa on
toiminut vuodesta 1969 lähtien. Yhteistyö on koskenut noin 3 000 suomea puhuvaa romania, jotka
asuvat Ruotsissa ja pitävät yllä muuttoliikettä maiden välillä. Romanien pohjoismaisena
yhteistyöelimenä toimii heidän oma keskusjärjestönsä Romernas Riksförbund, jolla on lähes
kaksikymmentä jäsenjärjestöä.
Kaksi tunnetuinta Euroopan tasolla toimivaa kansainvälistä romanijärjestöä ovat Kansainvälinen
Romani Union (International Romani Union - IRU) sekä Romanien kansallinen Kongressi (Roma
National Congress - RNC). Suomen romaneilla ei ole kummassakaan virallista edustusta, vaan he
seuraavat niiden toimintaa ja osallistuvat niiden maailmankonferensseihin enemmän tarkkailijoina.
Suomen romanit osallistuvat vuosittain eri puolilla Eurooppaa myös romanien suuriin uskonnollisiin
tapahtumiin, joita järjestävät Elämä ja Valo (Light and Life) sekä GATIEF-järjestöt.
Kansainvälisellä tasolla Suomen tavoitteena on kehittää yhteistyötä Euroopan neuvoston (EN),
Euroopan unionin (EU) ja Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön (ETYJ) kanssa
romanivähemmistöä koskevissa asioissa. Edellä mainittujen lisäksi yhteistyötahoja ovat Yhdistyneet
kansakunnat, Maailmanpankki ja Soros-Säätiö. Myös kansainväliset ekumeeniset järjestöt kuten
Conference of European Churches (CEC) ja Churches= Commission for Migrants in Europe (CCME)
kiinnittävät nykyisin entistä enemmän huomiota kansallisten vähemmistöjen asemaan sekä suojeluun.
Suomen romanit ja viranomaiset seuraavat aktiivisesti eri järjestöjen toimintaa ja ovat työssä mukana.
Suomen ulkoministeriö tukee taloudellisesti Euroopan neuvoston romaniasiantuntijatyöryhmän
MG-S-Romin työskentelyä. Suomen lisäksi ryhmä on saanut taloudellista tukea Hollannilta. Euroopan
neuvoston asiantuntijatyöryhmän tehtävänä on romanien koulutus-, asumis-, työllisyys- ja sosiaalisten
kysymysten seuranta. Se selvittää myös syrjintä- ja ihmisoikeusloukkauksia. Ronk edustaa Suomen
hallitusta ko. asiantuntijaryhmässä.
Suomalaiset ovat yhteistyössä Euroopan neuvoston sekä Euroopan turvallisuus ja yhteistyöjärjestön
(ETYJ) kanssa tehneet ”Suomen mallia” tunnetuksi Euroopassa. Suomi on vuodesta 1999 lähettänyt
kaksi Suomen romania työskentelemään ihmisoikeusjärjestö ETYJ/ODIHR:in Varsovan
toimipisteeseen, jonka tehtävänä on hoitaa romanien ja sintien asioita. Tätä kautta Suomen
romaniväestön osallistuminen itseään koskevaan päätöksentekoon on vaikuttanut myönteisesti myös
muiden Euroopan maiden romanien aseman kehittämiseen. ETYJ:n ja Euroopan neuvoston tavoitteena
on ollut viime vuosina kehittää myös muihin eurooppalaisiin maihin valtionhallinnon ja
romanivähemmistön yhteistyöelintä Suomen malliin mukaan. EU:ssa Suomi on nostanut esiin

romaniväestön ihmisoikeuskysymyksiä. Suomi on esimerkiksi myötävaikuttanut koko Euroopan
romaniväestön asemaa parantavien ohjeiden (Guiding priciples for improving the situation of Roma)
laatimiseen 1999. Näillä ohjeilla selvennetään Amsterdamin sopimuksen syrjintäartiklaa (13).
Myös Suomen ulkoasiainministeriön osuus ihmisoikeuspoliittisen linjan valmistelussa on ollut
romaneille tärkeä. Suomen ihmisoikeuspolitiikan yhtenä painopistealueena on seurata ja tukea
eurooppalaisen romanivähemmistön tasa-arvoisen aseman kehittymistä. Koska romaniasian
neuvottelukunnalla on Suomessa virallinen asema, sillä on mahdollisuus vaikuttaa
ihmisoikeuspolitiikkaa koskeviin suomalaisiin kannanottoihin. Neuvottelukunnalla on myös tilaisuus
ottaa kantaa Suomen laatimiin maaraporttehin ja tuoda niiden kautta tärkeitä asioita
yleiseurooppalaiseen keskusteluun.
Vuonna 2001 tammikuussa Suomen presidentin Tarja Halosen johdolla käynnistyi Euroopan
Romanifoorumin (ERF) perustamisesta Euroopan neuvoston yhteyteen. Suurin osa EN:n jäsenmaista
ovat hyväksyneet ns. RanskaBSuomi-aloitteen, ja on odotettavissa, että ERF voi aloittaa toimintansa
jo tämän vuoden lopulla 2004. Se merkitsee sitä, että ensimmäistä kertaa romanien oma ääni tulee
kuuluville Euroopan tasolla, jossa heitä koskevia päätöksiä tehdään.
11. Suomen romanikieli ja sen tutkimus
Romanikieli kuuluu indoeurooppalaisen kieliperheen indoarjalaiseen haaraan. Yhdessä sisarkieltensä
hindin, urdun ja marathin kanssa se on siten Intian vanhan kulttikielen, sanskritin sukukieliä.
Romanikieli on kansainvälinen. Sitä puhutaan useissa eri valtioissa, ja sen puhujat edustavat useita eri
kansallisuuksia. Kieli jakautuu moniin murteisiin, mutta jakoperusteet vaihtelevat huomattavasti. Koska
murteet sisältävät useimmiten runsaan määrän valtakielestä omaksuttuja lainasanoja, murteiden
keskinäinen ymmärrettävyys vaikeutuu. Suomessa puhuttava kaalo-romanikieli kuuluu ’pohjoisiin
murteisiin’. Sen lähimpiä sukulaisia ovat Walesin, Pohjois-Venäjän, Puolan ja Baltian romanimurteet
sekä sinti-manush (Bakker & Matras 1997).
Mielenkiinto romanikieleen Suomessa on varsin vanhaa perua; ensimmäiset todistuskappaleet ovat jo
1700-luvulta. Vanhimmat sanastot ovat 1800-luvun alkupuolelta, ja osia niistä on säilynyt Arthur
Thesleffin vuonna 1901 julkaisemassa mustalaiskielen sanakirjassa, vaikka itse käsikirjoitukset ovatkin
suureksi osaksi kadonneet.
11.1. Kielen käyttö
Suomessa romanikielen taito on heikentynyt huomattavasti viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana.
Tämä käy ilmi verrattaessa tutkija Raino Vehmaan (1954) sekä Helsingin huoltoviraston (1979)
selvityksiä. Romanikielen taidon heikkenemiseen on ollut monia syitä. Yhtenä syynä on
kaupungistuminen. Sen seurauksena myös romaniyhteisössä on siirrytty suurperheistä pieniin
ydinperheisiin ja eri sukupolvien välinen läheinen vuorovaikutus on vähentynyt. Nykyisin nuoren
polven mahdollisuudet oppia kieltä vanhemmilta ovat paljon vähäisemmät kuin romaniyhteisön ollessa
yhtenäisempi. Vaikuttamatta ei ole sekään, että kieli ei palvele enää niin suuressa määrin salakielenä
kuin aiemmin romanien kiertäessä.
Romanikielen opetus aloitettiin 1970-luvulla kurssimuotoisena, ja vuonna 1980 pidettiin ensimmäinen
romanikielen opettajien peruskurssi tutkija Viljo Koiviston johdolla. Peruskoulussa romanikieltä on
voitu opettaa vasta vuodesta 1989 lähtien, ja vuodesta 1999 lähtien laki on mahdollistanut sen

opetuksen myös lukioissa. Vuonna 1994 perustettu opetushallituksen alaisena toimiva romaniväestön
koulutusyksikkö on laatinut sekä peruskoulun että lukion opetussuunnitelmat ja vastannut
oppimateriaalin toimittamisesta. Ponnisteluista huolimatta koulutusyksikön vuonna 2002 tekemän
selvityksen mukaan peruskoulua käyvistä romanilapsista vain 8 % saa romanikielen opetusta.
Kielitaidon lisäämiseksi kouluopetus tulisi taata kaikille sitä haluaville romanilapsille. Kuntienkin olisi
kannettava vastuunsa. Lainsäädännöllisesti romanikieli ja kulttuuri on turvattu, mutta käytännössä kieltä
uhkaa edelleen katoaminen.
Mutta jotain edistystäkin on tapahtunut. Viime vuosina romaniväestö on aktiivistunut. On pyritty
kehittämään romanikielen opettajien koulutusta, tuottamaan romanikielistä oppimateriaalia sekä
parantamaan romanien romanikielen taitoa kesäkoulujen avulla. Myös romanikieliset
jumalanpalvelukset ovat lisänneet romaniväestön kiinnostusta omaa kieltänsä kohtaan. Samoin
romanikieliset artikkelit romaniväestön lehdissä sekä romanikieliset uutiset kerran viikossa
valtakunnallisessa radiossa ovat vaikuttaneet positiivisesti sekä ihmisten kiinnostukseen kielestä että
sanaston kehittymiseen.
11.2. Tutkimus ja kielenhuolto
Romanikielen ja varsinkin sen sanaston tutkimuksella on Suomessa pitkät perinteet. Varhaisin tunnettu
lähde on Kristfrid Gananderin kilpakirjoitus Undersökning om De så kallade TATTARE eller Zigeuner,
Cingari, Bohemiens, Deras härkomst, Lefnadssätt, språk m.m. Samt om, när och hwarest några satt sig
ner i Swerige? (1780). Romanikieli on kiinnostanut sekä harrastelijoita että tutkijoita. Tunnetaan useita
käsikirjoituksiksi jääneitä sanastoja, kuten Arwidssonin (1871B1858), Kemellin (1805B1832) ja
Reinholmin muistiinpanot 1800-luvulta sekä Oskar Jalkion (Johanssonin) (1882B1952), Axel
Kronqvistin (1871B1956) ja Yrjö Temon (k. 1985) kokoelmat 1900-luvulta.
Ensimmäinen painettu Suomen romanikielen sanakirja oli Arthur Thesleffin (1871B1920) Wörterbuch
des Dialekts der finnländische Zigeuner (1901). Virolainen professori Paul Ariste tutki 1940-luvulla
Suomen romanikielisiä paikannimiä, ja julkaisi tutkimuksiaan artikkeleina. Paljon työtä romanikielen
hyväksi tehnyt Pertti Valtonen julkaisi vuonna 1972 Suomen mustalaiskielen etymologisen sanakirjan.
Valtosen lisensiaatintutkielma Suomen mustalaiskielen kehitys eri aikoina tehtyjen muistiinpanojen
valossa (1968) on edelleenkin yksi harvoja tieteellisiä monografioita Suomen romanikielen rakenteesta.
Matti Leiwo ja Pekka Sammallahti nauhoittivat ja tutkivat romanikieltä jo 1960-luvulla. He ovat
sittemmin tehneet myös erittäin merkittävää työtä kielen kehittämiseksi muuan muassa toimiessaan eri
komiteoissa.
Romanikielen standardisointi aloitettiin 1970-luvulla. Opetusministeriön Mustalaiskielen
ortografiakomitean tehtäviin kuului mm. luoda romanikielelle helppolukuinen ortografia ja laatia tälle
ortografialle perustuva normatiivinen sanasto. Komitea julkaisi sanaston osana mietintöään 1971.
Oppimateriaaleja alettiin laatia jo 1800-luvun lopulla. Noin 100-sivuisena käsikirjoituksena on säilynyt
Lindhin (1893) Mustalaiskielinen aapiskirja. Ensimmäinen painettu romanikielen oppikirja on vuonna
1982 ilmestynyt Viljo Koiviston aapinen Drabibosko ta rannibosko byrjiba, jonka kustansivat
ammattikasvatushallitus ja kouluhallitus. Viisi vuotta myöhemmin Koivisto julkaisi opetusministeriön
tuella aapista vaativamman oppikirjan ja kielen kuvauksen Rakkavaha romanes. Koiviston teoksia
seurasivat Miranda Vuolasrannan (1995) aapinen Romano tšimbako drom ja Henry Hedmanin
(1996) laaja Sar sikjavaa romanes, joka on ennen kaikkea tarkoitettu romanikielen opettajan oppaaksi.

11.3. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa tehtävä työ
Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa (www.kotus.fi) on romanikielen parissa tehty työtä jo 20
vuotta. Opetusministeriö asetti 9.10.1981 Mustalaisasiain neuvottelukunnan aloitteesta
mustalaiskielityöryhmän. Virallisesti romanikielentutkimus ja -huolto on kuulunut Kotimaisten kielten
tutkimuskeskukseen tehtäviin vuodesta 1996. Tutkimuskeskuksen yhteydessä on toiminut romanikielen
lautakunta vuodesta 1997. Lautakunnan tehtävänä on romanikielen kehittäminen, huolto ja tutkimus.
12. Romanikulttuuri ja identiteetti
Romanikulttuuri on ihmissuhde- ja tapakulttuuria. Se rakentuu ensisijaisesti oman yhteisön, sukujen
ja perheiden ympärille. Luonteeltaan se on tunteisiin pohjautuva järjestelmä, joka on määräävässä
asemassa ihmisten välisissä suhteissa ja arvomaailmassa. Koko romanien asennoitumista elämään
värittävät paljolti voimakkaat tunteet: niiden kautta siivilöidään ympäröivä maailma. Leimallista
romaneille on vanhempien kunnioittaminen. Tämä onkin peruspilari romanikulttuurin säilymiselle.
Vanhempien ihmisten kunnioittaminen ilmenee mm. säädyllisenä pukeutumisena. Etenkin romaninaisen
perinteinen puku on selkeä ilmaisu identifioitumisesta sekä sitoutumista heimoon ja sen kulttuuriin.
Aikuistuminen edellyttää aina tapakulttuurin noudattamista puhtaus- ym. sääntöineen.
Romanien keskuudessa vallitsee selkeä roolijako, joka määrää miesten ja naisten tehtävät. Miehen tulee
perheen päänä elättää perheensä ja vaimon tulee pitää huolta kodista ja lapsista. Lapsistaan romanit
pyrkivät kasvattamaan itsenäisiä kunnon romaneja. Heidän tulee oppia olemaan vastuuntuntoisia omaa
yhteisöään ja perhettään kohtaan, ja heidän tulee oppia hyväksymään omat juurensa ja sitoutumaan
omaan kulttuuriinsa. Myös lapsilta vaaditaan henkistä sivistystä, @sielunsivistystä@, ja taitoa tulla hyvin
toimeen kaikkien kanssa. Eräs vanhempi romani kiteytti asian sanomalla, että oikean romanin tulee
osata elää kolmella eri tavalla, herrana, talonpoikana ja romanina. Kyky sopeutua erilaisiin tilanteisiin
on romanien vahvuus. Kasvatusihanteet eroavat jonkin verran suomalaisista. Romanikasvatuksen
tavoitteena on ulospäin suuntautunut, sosiaalisesti taitava lapsi. Hyvinä asioina pidetään tunteiden
lämpöä, perheen yhteenkuuluvuutta ja yhteydenpitoa muihin romaneihin.
Tuula Lindberg on tarkastellut pro gradu -tutkimuksessaan Suomen romanien jokapäiväisessä elämässä
1900-luvun jälkipuoliskolla vallinneita ja edelleenkin valitsevia puhtaus- sekä kunnioittamiskäytänteitä.
Hän on käsitellyt niitä siltä pohjalta, miten ne todentuvat arkisessa siivoamisessa, astianpesussa,
pyykinpesussa ja pyykin muussa käsittelyssä. Kunnioittamistapoja hän tarkastelee siltä osin kuin ne
liittyvät puheeseen ja kielenkäyttöön, pukeutumiseen sekä tilassa liikkumiseen ja tilan käyttöön.
Edellä mainitut tavat, jotka ovat vain osa romaniyhteisön sisäisen hierarkian mukaisista häveliäisyysja
kunnioittamistavoista, riittävät antamaan kuvan romaniuden ilmenemisestä. Puhtaus- ja
kunnioittamistavat kytkeytyvät kiinteästi toisiinsa sekä romaniyhteisön sosiaaliseen hierarkiaan. Ne ovat
olleet ja ovat edelleenkin tärkeitä romani-identiteetin rakentajina ja ylläpitäjinä.
Romaniuden kriteerit ovat vaihdellet vuosikymmenien mittaan. Vielä 1960-luvun alussa Raino Vehmas
piti romaniuden kriteereinä vaeltavuutta, rodullista puhtautta, kielellistä eristyneisyyttä, ammattien
omaleimaisuutta, sivistyksellistä eristyneisyyttä, kiinteän asumismuodon väheksymistä, uskonnollisen
käsityksen omaleimaisuutta, rikollisuuden kohdistamista pääväestöön. 1970-luvun lopulla Anna Maria
Viljanen-Sairan esittämät kriteerit olivat jo hieman toisenlaiset; hän katsoi endogamian, rituaalisen
puhtauden, romanikielen hallinnan, romanitapojen noudattamisen, liikkuvan työskentelyn, ulkomuodon,
ei-sanallisen viestinnän sekä ulkoasun identifioivan romanin.

1990-luvun alussa Veijo Rantala ja Laura Huttunen nostivat perinnöllisyyden, pukeutumisen, kielen,
yhteisöllisyyden, tapakulttuurin noudattamisen ja vanhempien kunnioittamisen romaniuden
keskeisimmiksi kriteereiksi. Itse asiassa romanikielen asema romani-identiteetin ilmaisijana oli jo 1970-
luvulla alkanut heiketä, eikä sillä enää 1990-luvulla ollut sanottavaa merkitystä. Vaikka romanikieli ei
enää ole ensimmäinen opittu kieli, se on tunnekieli, johon suhtaudutaan hyvin emotionaalisesti ja
idealistisesti ja odotetaan, että jokin ihme tapahtuisi ja romanikieli olisi taas romanien yhteinen
ensimmäinen kieli.
Perinteistä romaniasua käyttävät nimenomaan ne, jotka haluavat näyttää romanilta. Romanit eivät
kuitenkaan katso pukua ainoaksi romaniuden kriteeriksi. Romaniyhteisöön kuuluminen ja yhteisön
hyväksyminen riippuu nimittäin pohjimmiltaan siitä, noudattaako yksilö romanien puhtaus- ja
kunnioittamiskäytänteitä. Romaniksi identifioidutaan tapojen kautta. Tavat ovat siis primaareja ja puku
sekundaari romaniuden kriteeri, kun kielellä ei enää ole funktiota puhuttuna elävänä käyttökielenä.
Kulttuuri on ihmisen identiteetin perusta. Vain vahvan ja elinvoimaisen oman kulttuurin kautta voi
kasvaa terve itsetunto. Yksilön kohdalla romani-identiteetin kasvaminen alkaa suvun ja perheen
keskellä jo varhaislapsuudessa, jolloin ymmärrys kaksoisidentiteetistä alkaa muodostua. Suomen
romanien vahva kulttuuri-identiteetti ei ole vienyt heiltä voimakasta tunnetta myös suomalaisuudesta.
Valitettavasti myönteiset, omaa kulttuuri-identiteettiä tukevat yhteiskuntaan integroitumisen kanavat
puuttuvat osittain vieläkin. Myönteisen kulttuuri-identiteetin luominen ja vahvistaminen on kuitenkin
edellytys romaniväestön aseman paranemiselle.
13. Yhteenveto
Suomen romanit tuntevat voimakasta isänmaallisuutta sekä vahvaa kuulumista suomalaiseen
yhteiskuntaan. Yhteisiä kokemuksia on lähes viiden sadan vuoden ajalta, sekä kahden vieraan vallan
alaisuudessa että itsenäisessä Suomessa elämisestä. Romanimiehet ovat puolustaneet suomalaisten
kansallisarvoja osallistumalla itsenäisyyden puolustamiseen sotien aikana. Onkin oikeutettua sanoa, että
romanit ovat Suomen historiallinen vähemmistö. Suuri juhlahetki oli 17.10. 2003, jolloin Helsingissä,
Hietaniemen hautausmaalla paljastettiin sodassa kaatuneitten romanimiesten muistomerkki
Suuret yhteiskunnalliset muutokset agraariyhteiskunnasta nykyiseen postmoderniin yhteiskuntaan ovat
vaatineet romaneilta enemmän kuin mihin he ovat kyenneet. Tästä ovat kielteiset seuraukset ja ilmiöt
nähtävissä. Aiemmin sukuyhteisö piti yllä voimakasta romanikulttuuria, jossa vanhempia arvostettiin
enemmän ja tapoja noudatettiin. Suurperheiden sirpaloituminen, urbanisoituminen sekä identiteetin
heikkeneminen ovat puolestaan johtaneet romanikulttuurille vieraisiin ilmiöihin kuten huumeiden
käyttöön. Vanhusten yksinäisyys on lisääntynyt, yhteydenpito sukulaisten ja ystävien kanssa on
vähentynyt sekä vanhempien henkilöiden vaikutusmahdollisuudet ovat kaventuneet.
Toisaalta Suomen romanien asema on taattu lainsäädännöllä, ja julkishallinossa toimivat
romanitoimipisteet ovat edesauttamassa romaniasoiden tehokasta hoitoa. Suomi voi olla
esimerkkimaana monessa mielessä vähemmistöasioiden puolestapuhujana. Vaikka edelleen on tehtävä
paljon työtä syrjäytymisen ehkäisemiseksi ja tasavertaisten mahdollisuuksien lisäämiseksi, voidaan olla
tyytyväisiä edeltäjien ja nykyisten romaniaktivistien työhön heimonsa parhaaksi.
Romaniväestön tulevaisuus riippuu edelleen siitä, miten paljon nuoriso kykenee sitoutumaan yhteisten
päämäärien hyväksi ja arvostamaan omaa kulttuuriaan, jossa yhtenä tärkeimmistä arvoista on
vanhempien ihmisten kunnioitus. Vahva heimoidentiteetti ja tunne kuulumisesta romaniyhteisöön, jossa
yksilö hyväksytään ryhmään, antaa samalla vahvuuksia voittaa ulkopuolelta tulevat kielteiset ilmiöt.

Erään pohjalaisen romaninaisen osuva kommentti kuvaa romanikulttuurin ydintä ja elinvoimaisuudetta,
joka perustuu tapakulttuurin noudattamiseen, yhteisöllisyyteen ja toisesta ihmisestä välittämiseen:
”Sellainen [on] se kaaleitten, romanielämä. Jotta mennähän toistensa luo ja nautitahan sitä kaaleitten
elämää ja pidetään se sivistys ja ranklit tykönänsä, niin tämä on mustalaisen elämää”.

LÄHTEET
- Acton, I. 1974. Gypsy Politics and Social Change. London: Routliedge & Kegan Paul, London
and Boston.
- Arkistoaineisto: Väinö Lindbergin yksityisarkisto (VL) Romanien liitto – Romanengo Staggos ry,
Tiedotuslehti No1 ja 2 , 23.12.1953, 25.1.1954.
- Gellner, E. 1983. Nation and natonalism. Oxford: basil Blackwll.
- Grönfors, Martti: Suomen mustalaiskansa, Juva 1981
- Huttunen, Laura; Rantala, Veijo, ”Aito mustalainen on lämmin ihminen”. Suomen mustalaisten
etnisen identiteetin rakentuminen puheessa, Sosiologian ja sosiaalipolitiikan pro gradu-tutkielma,
Tampereen yliopisto, Sarja B Nro 14. Tampere 1993
- Kenrick, D. & Puxon, G. 1972. The Destiny of Europe’s Gypsies. London: Heineman.
- Kiesiläinen, Johanna, Romanien ja Somalien oikeus omaan kulttuuriin -perustuslain 17.3 §
vastaus oikeusjärjestyksen kohtaamiin haasteisiin kansainvälistyvässä Suomessa? Turun
yliopisto, oikeustieteellinen tiedekunta, valtiosääntöoikeus, tutkielma 2003.
- Komiteamietintö No. 3/1900. Maamme mustalaiskysymyksentutkimisesta.
- Komiteamietintö 1955, n:o 7.
- Komiteamietintö B 1971
- "Kultaiset korvarenkaat" – Mustalaisten kulttuuri ja käsityöt. Toimitus Tenho Aaltonen, Kirsti
Laurinolli, Lasse Lyytikäinen, Kaarina Nazarenko. Kirjoittajat: Anna Maria Viljanen-Saira,
Reima Nikkinen. Kustannusosakeyhtiö Otava: Keruu 1986.
- Lindberg, Tuula, Puhtaus on puoliruokaa: Suomen romanien puhtaus- ja kunnioitustavat romani-
identiteetin näkökulmasta 1900-luvun jälkipuoliskolla. Pro gradu-tutkielma, Turun yliopisto.
Historian laitos, kulttuurihistoria 2002.
- Ollikainen, Marketta, Vankkurikansan perilliset. Romanit, Euroopan unohdettu vähemmistö.
Yliopistopaino, Helsinki University Press, Helsinki 1995.
- Romanit ja Kirkko, opas seurakuntien työntekijöille ja luottamushenkilöille.
Kirkkohallitus/KDYK Helsinki 1999.
- Suomen kulttuurivähemmistöt. Toimittajat: Pentikäinen, Juha. Hiltunen, Marja. Suomen
romaniväestö: Unohdettu Kulttuuriryhmä. Grönfors, Martti, Virolainen, Kari, Åkerlund, Tuula.
- Suomen romanit. Finitiko romaseele. Sosiaali- ja terveysministeriön esitteitä 1999: 14, Helsinki
2000.

- Suonoja, Kyösti& Lindberg, Väinö, Romanipolitiikan strategiat. Sosiaali- ja terveysministeriö,
selvityksiä 1999:9, Helsinki 1999.
- Vankeinhoitovirasto, Helsinki, 16.3.1943, Karvian varavankilan ja Suo-Oy:n kesken tehty
sopimus vankityövoiman käyttämisestä Kihniön Aitonevan turvetyömaalla.
- Vehmas, Raino, Suomen romanivähemmistön ryhmäluonne ja akkulturoituminen. Turun
yliopiston julkaisuja B/ osa 81, Turku 1961.
- Viita, Armas, Mustalaisväestön hyväksi. Mustalaislähetystyö Suomessa v. 1904-1966.
Mustalaislähetys r.y., Helsinki 1967.
- Viljanen-Saira, Anna Maria, Mustalaiskulttuuri ja kulttuurinmuutos. Lisensiaatin tutkielma.
Helsingin yliopisto, Kansantieteen laitos, Helsinki 1979.
- Virolainen, Kari, Romaniväestön osallistumisen mahdollisuudet aluehallinnossa. Sosiaali- ja
terveysministeriön monisteita 1999:1. Helsinki 1999.

Ruvetkaa ite sheriffiks ni näette millasta se on. Ei kai kukaan voi vaatia että nuori kaveri myrkyttää ittesä tällä palstalla istumalla tässä päivät yöt. Ja kesällä on varmasti muutaki tekemistä. Kyllä se on asioihin puuttunu jos nähny ja sille niistä ilmotettu. Ilmotelkaa niistä sille sähköpostiin jos uskallatte paljastaa oman sähköpostinne. Aina haukutte toisia on ne sitte ketä tahansa. Rekatkaa ittenne ja alkakaa shefuilemaan ni sitten näätte mitä toi homma on. Jos ei ois enemmän kaaleita mukana shefuilemassa ni tätä sensuuria vois tehä vaikka vuoronperään tai kimpassa, mutta ku ei uskalleta rekisteröidä.

Kanaanilaiskielistä
Kirjoittanut: Kilbert 22.5.2005 klo 19.59


Kanaanilaiskieliin luetaan kielet, joita maassa puhuttiin ennen seemiläisten kansojen tuloa heidän alueelleen n. 3000 vuotta sitten. Kielihistoria antaa ymmärtää, että näiden kielten joukossa on ollut myös indoeurooppalaisia kieliä tai ainakin vaikutteita niistä. Monet kanaaniset kielet ovat kuolleet niiden kansojen häviämisen myötä.

Romanikielen kielijuuret ovat läheisimmin Punjabin alueen sanskriitin kielimurteessa. Se muodostaa kielen perusosan ja rakenteen. Kieleen on sekoittunut vaikutteita muista kielistä. Monet näistä vaikutteista voidaan johtaa niihin reitteihin, joita romanit ovat kulkeneet matkallaan viimeisen vajaan 1000 vuoden aikana Intiasta lähtönsä jälkeen.

Farsin kielen vaikutusta näyttäisi olevan mukana jonkin verran huolimatta siitä missäpäin romanikieltä puhutaan. Tämä viittaisi siihen, että Intiassa ollessaan romanit olivat aktiivisessa vuorovaikutuksessa sen alueen ihmisten kanssa (historiankirjoissa on mainintaa mm. Intian Maharatzan antamasta 10 000 romanimuusikon lahjasta Persian kuninkaalle diplomaattisena hyvän tahdon eleenä) tai sitten romanit ovat tulleet siltä kielialueelta Punjabin alueelle ja tuoneet nämä kielivaikutteet mukanaan.

Iranilaisethan ovat indoeurooppalaisia, eivätkä arabeja, kuten joskus kuulee yllättävästi väitettävän. Tietenkin nykyisin sillä alueella asuu myös etnisesti seemiläisiä arabeja, mutta perusiranilaiset ovat etnisesti indoeurooppalaisia.

Kieli yksistään voi toimia vain yhtenä lisätekijänä kansan tai heimon alkuperän selvittämisessä. Sen tukena on oltava kulttuurisia perusteita, historiankirjoitusta ja nykyisin on pyritty löytämään yhteyksiä jopa geenitekniikalla, vaikka sen kautta yhteyksien löytyminen on monessa mielessä hyvin vaikeaa; viittaan vain geenien sekoittumiseen ja ihmisten 99.9 %:n geenien samankaltaisuuteen kaikilla ihmisillä.

Kulttuurisesti romanien kulttuuri viittaa aavikolle tai paikkaan, jossa on erittäin kuumat olosuhteet. Erittäin tarkat puhtaussäännöt viittaavat tähän, mm. ruoankäsittelyn, käsien pesujen, kuukautisaikaisen toiminnan säännöt, kuolleiden kanssa toimisen yms. osalta. Yhteisöllisyys ja yhteisön sisäiset valtarakenteet viittaavat myös Lähi-Idän seudulle, puhtaimmin ehkä juuri aavikkokansoihin, mutta yleisemminkin alueen eri kansoihin.

Historiankirjoitusta romaneista ei paljonkaan ole. Romanit, Domanit ja Lomanit ovat kaikki kulkeneet omia polkujaan, yllättävästi kuitenin säilyttäneet kulttuurisen identiteetin, joka kulttuuritieteellisesti ajateltuna on hämmästyttävää. Nykyromaneista - tarkoitan tällä kaikkia edellä mainittuja heimonosia - ei ole suoraa historiankirjoitusta Intian ajoille asti - kuten ei esimerkiksi suomalaistenkaan historiasta - mutta siihen asti on kuitenkin kohtuullisella varmuudella selvitetty oletetut kulkureitit. Eli aika varmasti voidaan sanoa romanien pääjoukon asuneen Intiassa n. 1000 vuotta sitten. Lähi-idässä tosin asuu romaniyhteisöjä, jotka sanovat historiansa alueella ulottuvan 2000 vuoden taakse. Jerusalemin 3000 romaniyhteisö on yksi tällainen. Ovatko he tulleet sinne Intiasta ja jos niin milloin? Tämän selvittäminen voisi avata romanien muinaista historiaa, mm. sen kuinka kauan romanit ovat Intiassa ainakin asuneet.

Intiasta 900-1000 olevien kirjoitusten perusteella voidaan päätellä romanien olevan taitavia sotilaita ja taitavia metallin käsittelijöitä.

Itse olen kuullut romanien alkuhistoriasta erilaisia selityksiä. Itse olisin taipuvainen ajattelemaan, että he olisivat jonkin nykyisen Etelä-Iranin alueen heimon jälkeläisiä, mahdollisesti seemiläisiä.

Mahdollista on myös, että he ovat Intian vuoristossa asuvien heimojen jälkeläisiä, jotka ovat pitkään siellä asuttuaan joutuneet lähtemään pakoon jotain. Sotia seudulla ainakin siihen aikaan oli ja romaniheimot kunnostautuivat näissä sodissa, vaikkakin hävisivät sodan ylivoimaista vihollista vastaan.

Yksi mahdollisuus voi tietysti olla sekin, että romanit ovat Israelin heimon jälkeläisiä, jotka 722 ekr pakkosiirrettiin Assyriaan tai tapettiin 90%:sti. Assyrian valtakunnassa israelilaiset pakkosiirrettiin eri puolille suurta valtakuntaa ja alistettiin äärimmäisen julmille sulauttamistoimille väestöön. Yleinen ajatus on se, että tämä pakkosulattaminen oli niin järjestelmällistä ja tehokasta, että israelilaiset sulautuivat muihin kansoihin ja tietoisuus omasta alkuperästä katosi, mutta todistaahan ei voida, etteikö näistä pakkosiirretyistä olisi joku osa voinut jäädä kaikesta huolimatta henkiin ja säilyttää oman kulttuurisen omaleimaisuutensa. Juutalaiset eivät joutuneet parisen sataa vuotta myöhemmin kokemaan läheskään samanlaista kohtaloa, vaikka heistäkin osa pakkosiirrettiin Babyloniin. Heitä ei pakkosulautettu, kielletty käyttämästä kieltään, asumasta samoilla seuduilla, eikä ylipäätään kohdeltu yhtä raa´asti kuin israelilaisia. Siksi he kykenivät palaamaan omaan maahansa vajaan sadan vuoden pakkosiirtolaisuuden jälkeen.

Muitakin legendoja historiasta olen kuullut, mutta itse uskoisin, että joku näistä kolmesta päälinjasta pitää paikkaansa: joku lähi-idän aavikkoheimoista, intialaiset juuret tai jokin israelin heimoista.

Romanien kulttuuri on mielenkiintoinen monikerrostuneisuutensa ja historiallisen syvyytensä vuoksi. Itse olen ollut kiinnostunut siitä, miten kansa on voinut pysyä kulttuurisesti yhtenäisenä ainakin yli 1000 vuoden ajan. Tällaisia kansoja on tänä päivänä tosi vähän.