Pitkästä aikaa lueskelemassa suomikaksnelosen palstoja. Kun pyörin aktiivisemmin täällä puolisen vuotta sitten, olin samassa tilanteessa teidän kanssanne, jotka kirjoittelette masennuksesta, huonosta itsetunnosta ja kaikesta muusta hirveästä. Nyt olen vapaa. Kaikki entinen ahdistus ja masennus on kadonnut, olen alkanut nauttimaan elämästä ja päässyt pois sieltä "mustan verhon takaa".
Miten se kävi... sitä en osaa kunnolla selittää. Mitään yhtäkkistä salamaa kirkkaalta taivaalta ei tullut, vaan asiat lähtivät kohenemaan pikkuhiljaa. Muutaman kerran tuli paha pudotus takaisin alkupisteeseen, ja edelleen tulee ajoittaisia ahdistuskohtauksia jolloin kaikki näyttää kamalalta ja missään ei näy mitään hyvää, mutta koko ajan vähemmän.
Haluan kertoa tästä ihan sen takia, että kaikilla teillä muillakin on oikeasti toivoa, ylöspäin voi todellakin päästä!
Tilanteeni on edelleen kurja jos puhutaan rahasta, työpaikasta, perheestä, elämäntilanteesta tai muusta sellaisesta, mutta suhtautumiseni siihen kaikkeen on muuttunut ja tiedän mitä haluan, mihin aion pyrkiä ja mikä parasta, tiedän olevani yhtä hyvä ja ihana ihminen kuin kaikki muutkin. Enää en ole se sama tärisevä, ihmisiä pelkäävä ja huoneeseeni hautautuva ihmisraunio mitä silloin olin, monien vuosien ajan.
Yksi asia joka ihan 100% auttoi nousemaan, on tyttöystävä. Tapasimme täällä suomiksessa treffit- palstalla, vaihdoimme viestejä, sitten meseilimme ja viimein uskaltauduimme
tapaamaan livenä. Nyt ollaan seurusteltu kohta puoli vuotta ja molemmat onnellisempia kuin koskaan aiemmin. Vihdoinkin ihminen joka ymmärtää, joka itsekin tietää mitä masennus oikeasti tarkoittaa ja jonka olkapäähän voi pahassa tilanteessa nojata, ja jolle myös voi antaa tukea omissa ongelmissaan! Ehkä se, että voi olla toisen tukena, vahvistaa itseä vielä enemmän kuin tuen saaminen toiselta.
Ainakin itselläni kaikkein pahin asia oli se, että kun olin aivan pohjalla, haudoin itsemurhaa ja elin päivästä toiseen paikallani kyyhöttäen ja sydän hakaten, niin en edes halunnut nousta. En halunnut päästä eroon ahdistuksesta, en halunnut apua. Kun ahdistus ja masennus oli kovimmillaan, tuntui siltä ettei avun saaminenkaan ole hyvä, kaikki näytti niin pahalta ja tarkoituksettomalta että ainoa lohtua tuova asia oli kuoleman mettiminen. Kaikkein tärkeintä siinä vaiheessa onkin saada se halu "pelastua" ja saada apua.
Kun pystyt ottamaan sen ensimmäisen pienen askeleen kohti normaalia elämää, loppu on paljon helpompaa. Ulos lähteminen, varsinkin nyt kesällä, on tosi hyvä keino saada ajatuksiin valoa ja sytyttää edes pikkuinen elämänliekki henkiin.
Täällä keskusteluissakin on ties kuinka paljon masentuneita, syrjäytyneitä ja rikkinäisiä ihmisiä. Hakekaa seuraa toisistanne!! Jutelkaa tilanteistanne, tutustukaa, auttakaa toisianne, avautukaa! Se on vaikeaa, mutta voin vannoa että se kannattaa!
Taisi menä vähän sekavaksi, mutta jokainen sana tästä tekstistä on totta, ei mitään hilpeää paskanjauhantaa. Toivottavasti tästä on edes vähän apua ja toivoa jollekulle.
Miten se kävi... sitä en osaa kunnolla selittää. Mitään yhtäkkistä salamaa kirkkaalta taivaalta ei tullut, vaan asiat lähtivät kohenemaan pikkuhiljaa. Muutaman kerran tuli paha pudotus takaisin alkupisteeseen, ja edelleen tulee ajoittaisia ahdistuskohtauksia jolloin kaikki näyttää kamalalta ja missään ei näy mitään hyvää, mutta koko ajan vähemmän.
Haluan kertoa tästä ihan sen takia, että kaikilla teillä muillakin on oikeasti toivoa, ylöspäin voi todellakin päästä!
Tilanteeni on edelleen kurja jos puhutaan rahasta, työpaikasta, perheestä, elämäntilanteesta tai muusta sellaisesta, mutta suhtautumiseni siihen kaikkeen on muuttunut ja tiedän mitä haluan, mihin aion pyrkiä ja mikä parasta, tiedän olevani yhtä hyvä ja ihana ihminen kuin kaikki muutkin. Enää en ole se sama tärisevä, ihmisiä pelkäävä ja huoneeseeni hautautuva ihmisraunio mitä silloin olin, monien vuosien ajan.
Yksi asia joka ihan 100% auttoi nousemaan, on tyttöystävä. Tapasimme täällä suomiksessa treffit- palstalla, vaihdoimme viestejä, sitten meseilimme ja viimein uskaltauduimme
tapaamaan livenä. Nyt ollaan seurusteltu kohta puoli vuotta ja molemmat onnellisempia kuin koskaan aiemmin. Vihdoinkin ihminen joka ymmärtää, joka itsekin tietää mitä masennus oikeasti tarkoittaa ja jonka olkapäähän voi pahassa tilanteessa nojata, ja jolle myös voi antaa tukea omissa ongelmissaan! Ehkä se, että voi olla toisen tukena, vahvistaa itseä vielä enemmän kuin tuen saaminen toiselta.
Ainakin itselläni kaikkein pahin asia oli se, että kun olin aivan pohjalla, haudoin itsemurhaa ja elin päivästä toiseen paikallani kyyhöttäen ja sydän hakaten, niin en edes halunnut nousta. En halunnut päästä eroon ahdistuksesta, en halunnut apua. Kun ahdistus ja masennus oli kovimmillaan, tuntui siltä ettei avun saaminenkaan ole hyvä, kaikki näytti niin pahalta ja tarkoituksettomalta että ainoa lohtua tuova asia oli kuoleman mettiminen. Kaikkein tärkeintä siinä vaiheessa onkin saada se halu "pelastua" ja saada apua.
Kun pystyt ottamaan sen ensimmäisen pienen askeleen kohti normaalia elämää, loppu on paljon helpompaa. Ulos lähteminen, varsinkin nyt kesällä, on tosi hyvä keino saada ajatuksiin valoa ja sytyttää edes pikkuinen elämänliekki henkiin.
Täällä keskusteluissakin on ties kuinka paljon masentuneita, syrjäytyneitä ja rikkinäisiä ihmisiä. Hakekaa seuraa toisistanne!! Jutelkaa tilanteistanne, tutustukaa, auttakaa toisianne, avautukaa! Se on vaikeaa, mutta voin vannoa että se kannattaa!
Taisi menä vähän sekavaksi, mutta jokainen sana tästä tekstistä on totta, ei mitään hilpeää paskanjauhantaa. Toivottavasti tästä on edes vähän apua ja toivoa jollekulle.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.