KADONNEEN AISANKANNATTAJAN METSÄSTYS
osa 1.
Jäljet johtavat sylttytehtaalle.
Oli synkkä ja myrskyinen yö. Tehtailija Ins Dallas sytytti savukkeen katsellen vastapäisen talon pimeitä ikkunoita. Hän tiesi kyllä mitä niiden takana puuhattiin. Hän tiesi sen tarkalleen. Hän sormeili patukkaa taskussaan.
osa 7.
Elviira ponnisti voimansa äärimmilleen ja riuhtoi siteitä joilla oli sidottu kiinni ranteistaan ja nilkoistaan. Hän tiesi että tämä olisi hänen viimeinen päivänsä. Hänen päivänsä olivat luetut. Ins otti patukan taskustaan ja katseli häneen virnuillen. Elviira riuhtaisi vielä kerran -
"Voi hitsi, Ins Dallas, nyt nää narut katkes..."
Hymy Ins Dallasin huulilla kuoli ja patukka hänen kädessään veltostui.
"Idiootti, et olis saanu riuhtoa niin lujaa! No oota, mä sidon sut uudelleen..."
osa 1.
Jäljet johtavat sylttytehtaalle.
Oli synkkä ja myrskyinen yö. Tehtailija Ins Dallas sytytti savukkeen katsellen vastapäisen talon pimeitä ikkunoita. Hän tiesi kyllä mitä niiden takana puuhattiin. Hän tiesi sen tarkalleen. Hän sormeili patukkaa taskussaan.
osa 7.
Elviira ponnisti voimansa äärimmilleen ja riuhtoi siteitä joilla oli sidottu kiinni ranteistaan ja nilkoistaan. Hän tiesi että tämä olisi hänen viimeinen päivänsä. Hänen päivänsä olivat luetut. Ins otti patukan taskustaan ja katseli häneen virnuillen. Elviira riuhtaisi vielä kerran -
"Voi hitsi, Ins Dallas, nyt nää narut katkes..."
Hymy Ins Dallasin huulilla kuoli ja patukka hänen kädessään veltostui.
"Idiootti, et olis saanu riuhtoa niin lujaa! No oota, mä sidon sut uudelleen..."
Vastaukset 2
Vanhimmat
Lisään puuttuvat tärkeät osat myöhemmin.
Hei.
Osa 15. (tai ehkä 25?)
Loppuhuipennus.
Niin rakkaudesta tulee kirosana. Paksu ja tumma vesi ruhjoo altaaseen heitettyjä kehojamme altaan laitoja vasten, eivätkä ohi kulkevat ihmiset kuule sydämistämme kirskahtelevia avunpyyntöjä, tarkastellessamme (tai huutaessamme ammottavien silmiemme äänettömillä pyynnöillä) heidän ohi kulkevia nilkkojaan (heidän ohi kulkeville nilkkoilleen).
- -
Kuu kiertää tasaista rataansa. Aurinko nousee ja laskee. Ainoastaan altaan reunalla kulkevat palavasieluiset ja ah, niin rakastuneet, näkevät kirkkaan veden pinnan, täynnä lupauksia, joista aurinko heijastuu. "Älkää syöksykö tänne! Älkää tulko!" me huudamme. Mutta iloisen naurun kupliessa ja täyttäessä ilman nämä ihmiset riuhtovat vaatteet toistensa päältä ja syleilevät kuin sydän räjähtämäisillään. "Mennään" he sanovat. Käsikkäin sukeltavat kirkkaaseen lupauksia kuplivaan veteen. Eivät huomaa eltaantuneita ruumiitamme, vedessä hiljaa sätkättäviä, pilaantuneita kehojamme. Jotka kuplivat. Voi meitä. Pian hekin kelluvat täällä: se osa heistä, jota he aina tämän jälkeen kantavat mukanaan, häpeillen.
Tarkastelevat altaan yläpuolella kulkevia nilkkoja. Pohtivat joskus auringonpistoisina päivinä. Jos ehkä minäkin. Jos vielä kerran, uskaltaisin. Riuhtovat itsensä ylös altaasta, sipistävät ammottavia silmiään, huulillaan keikistelevät hymyt, ojentavat jäseniään värähdellen. Ah. Ah. Kulkevat ohi yrittäen olla näkemättä. Ja kun taas katsovat tänne, käsikkäin ja sylikkäin toistensa kanssa, kaikki eltaantunut ja pimeä on kätkössä, vain kirkkaus näkyy heille.
Meille!
Itsepetoksen ammattilaiset.
- -
Niin olen minäkin tehnyt. Monta kertaa. Nyt ainoastaan kuplin täällä, poreilen sisuksistani nousevia myrkyllisiä kaasuja, joita valo värittää ja maalailee houkuttaviksi kuviksi, katkera syöjätär olen.